Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Oli sitä paitsi marraskuun alku, periodin vaihdos ja tenttikausi, ennätysjonot opiskelijaterveydenhuoltoon, raaka ilma, lumetonta ja ikuisuus kevääseen. Itsetuhoisten askareiden korkeasesonki sillä korkean riskin alueella, jonka nimi oli ironisesti Varsinais-Suomi.

Turku oli vaivalloinen kaupunki rakastettavaksi.

Ihastuin kolme vuotta sitten ikihyviksi Kaj Korkea-ahon kauhuromaaniin Tummempaa tuolla puolen. Helsingin Sanomien Suvi Ahola otti teoksen esille nuorten aikuisten kirjallisuutta käsitelleessä lauantaiesseessään. Ehkä Tummempaa tuolla puolen onkin ainakin jossain määrin YA-kirjallisuutta. Kaikki tuskin pitävät sitä varsinaisena kauhuromaaninakaan. Luokittelu on hankalaa - ja turhaa.

Ilahduin kovasti, kun huomasin Korkea-aholta tulevan tänä syksynä uuden kirjan, ja se päätyi oitis hankintalistalleni. Paha kirja vaikutti jo ennakkotietojen perusteella lupaavalta, enkä voi sanoa ainakaan pettyneeni. Kirjailija on kypsynyt, ja teos on edeltäjäänsä hallitumpi. Myös kauhuelementti on miltei jäänyt pois, ja vain pieni häive siitä on ehkä jäänyt jäljelle…Korkea-aho malttaa myös olla tällä kertaa selittelemättä mitenkään tuota maagista häivähdystä, ja kirjan loppukin on mukavan kutkuttava.

Kuten alkuun laittamistani sitaateista jo käy ilmi, tapahtumapaikkana on Turku ja -aikana lukuhetkeeni sopivasti marraskuu. Päähenkilöitä on kaksi: Åbo Akademin kirjallisuustieteen professori Mickel Backman ja saman yliopiston opiskelija Calle Hollender, jolla ei oikein ole suuntaa sen paremmin elämällään kuin opinnoillaankaan. Miehiä yhdistävä side on Mickelin opiskelija ja Callen paras ystävä Pasi Maars. Kirjallisuudentutkimus, opiskelijaelämä, akateeminen maailma ja kirjalliset piirit ovat kiinnostavaa materiaalia, ja vaikka omista opinnoistani viereisessä yliopistossa on vierähtänyt jo melkoinen tovi, oli mukava sujahtaa tutunoloiseen kirjantuoksuiseen maailmaan. Ja Turkuun. Korkea-aho tekee terävän ironisia huomioita eri ilmiöistä, ja naurahtelin moneen kertaan ääneen kirjaa lukiessani.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Pasi haluaa itsepintaisesti kirjoittaa esseensä Mickelin seminaarissa Leander Granlundista. Mickel tuntee kylmän hien nousevan selkäänsä, kun hän kuulee tuon nimen. Eikä Pasi suostu luopumaan ideastaan, vaikka Mickel koettaa estellä. Granlundin teoksia ei ehditty julkaista eikä hänen tuotannostaan ole tehty tutkimusta. Ainakaan valmiiksi. Päästäkseen eroon tilanteesta Mickel kertoo koko ryhmälleen Leander Granlundin karmean tarinan, josta on tullut paikallinen legenda Kustavin ja Iniön seuduilla. Tarinaan liittyy onnetonta rakkautta ja epäilyttäviä kuolemantapauksia, ja on alettu myös uskoa, että Granlundin runokokoelma ’Elon murheisesta hämärästä’ saisi aikaan kohtalokasta epäonnea lukijoilleen. Ripaus goottihenkeä on siis mausteena tarinassa.

Calle sotkee pahemman kerran niin parisuhteensa kuin opintonsakin, ja ehtii tuskin olla omien murheittensa ohella huolissaan ystävästään Pasista, joka alkaa nopeasti käyttäytyä yhä oudommin. Granlundin runoista ja gradusta, joka tiettävästi on jossain vaiheessa ollut tekeillä hänen tuotannostaan, on tullut Pasille riivaava pakkomielle. Samaan aikaan Mickelin avioliitto alkaa natista liitoksissaan, kun menneisyyden tapahtumat alkavat nousta ikävällä tavalla pintaan. Vähitellen lukijalle selviävät Mickelin elämän arvoitukset ja Pasi penkoo esille Granlundin tapaukseen liittyviä salaisuuksia.

Oman kierteensä tarinaan tuovat Granlundin hypnoottisen maagiset runot, jotka tuntuvat tosiaankin saavan pahaa jälkeä aikaan lukijoissaan. Uhreja on kertynyt useilta vuosikymmeniltä eikä loppua näy! Kirjallisuus voi tosiaan olla vaarallista.

Korkea-ahon henkilöt ovat kaikki jotenkin reppanoita. Professori Mickel Backman on tyypillinen keskiluokkainen, hieman tärkeilevä ja hienosteleva kuivakka professori. Mutta hänelläkin on hurja menneisyytensä ja taakkanaan painava syyllisyys. Vaimo on suomenruotsalaisissa piireissä jonkin verran arvostettu runoilija, ja avioliitto on kankeahkon oloinen järjestely. Kun salaisuuksia aletaan penkoa, löytyy vaimoltakin yllättäen sellainen pommi, että professori saa nieleskellä pitkään.

Calle Hollender sotkee siis kaiken, ja lukija joutuu hammasta purren seuraamaan, miten nuorukainen ajautuu yhä pahempiin vaikeuksiin omaa saamattomuuttaan. Pasin tilanne on kuitenkin huolestuttavin. Pakkomielle yhdistettynä terävään älyyn ja huumeisiin saattaa olla liikaa. Naiset jäävät kirjassa selvästi sivuosiin, vaikka heillä tapahtumissa onkin oma osuutensa. Kirjan tunnelma on merkillisen synkkä ja aavistus uhasta leijuu jatkuvasti kaiken yllä, mutta kummallisesti Korkea-aho saa nivottua sekaan myös tyylikästä huumoria. Pidin kovasti!

Menneisyys oli öljylähde, katkeruus sirpale piikiveä ja vatvominen raapiva pala terästä.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Onda boken)

Suom. Laura Beck. Otava 2015. 317 s.

Ostettu.