Milla Ollikainen: Vesiraukka

Toiset tulevat tähän maailmaan kantajiksi, toiset kannettaviksi.

Jouduin hieman pettymään Milla Ollikaisen esikoisdekkariin Veripailakat. Luvattua lähihistoriaa tai kansanperinteestä ammentamista en kirjasta löytänyt, eikä juonikaan oikein vakuuttanut. En myöskään osannut aavistaa, että Ollikainen oli suunnitellut hieman hajanaisen henkilökaartinsa ympärille trilogian.

Sarjan kakkososa Vesiraukka sai seistä nököttää hyllyssäni luvattoman pitkään. Onneksi päätin sen kuitenkin lukea saadakseni trilogiasta kokonaiskuvan. Lähes kaksi vuotta on kulunut Veripailakoitten tapahtumista, ja taas ollaan Ylläksellä, tällä kertaa loppukesällä ja lähes autiossa mökkikylässä. Krisse on palannut Äkäslompolojärven rantaan pienen Kaapo-poikansa ja tämän kummitädin, iltapäivälehden toimittajan Eerikan kanssa. Krisse koettaa koota rohkeutta kertoakseen nuorelle K-kaupan myyjälle Jannelle, että Kaapo on heidän taannoisen humalasekoilunsa tulos.

Huonosti nukkuva Krisse kuulee yöllä sumuiselta järveltä outoja ääniä. Seuraavana päivänä kylässä etsitään kadonnutta teinityttöä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola saavat pian vihiä, että paikkakunnan tytöillä on ollut meneillään vallan jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat kuvitelleet. Myös Jannella tuntuu olevan jotain tekemistä kadonneen Nellin kanssa. Kun Nellin ruumis sitten löytyy, syöksyy Janne suin päin selvittämään, mitä tekemistä paikkakunnan hämärämiehellä on ollut tytön kanssa.

Tarinan lomaan on punottu menneisyyden lankoja perheestä, jossa on painavia salaisuuksia. Sukulaisuussuhteet ovat tarkoituksellisesti hieman epäselvät, ja jonkin verran jouduin arpomaan, kuka kukin on ja miten henkilöt liittyvät nykyhetken kuvioihin. Kun löytyy toinenkin, odottamaton ruumis, alkavat kierrokset nousta ja menneisyys kohota pintaan. Kaikki selviää sievästi lopussa, tosin loppuratkaisuja on kaksi: virallinen ja epävirallinen.

Pidin Vesiraukasta joltisenkin verran enemmän kuin Veripailakoista. Ollikaisen luistava ja napakka kerronta on tallessa ja kenties vielä hioutuneempinakin. Mukava veto oli myös saamelaisten karun menneisyyden tuominen mukaan tarinan liepeille. Samasta aiheesta olen lukenut ennenkin, ja se kiinnostaa ja järkyttää yhä uudelleen. Paikallisväri vaikuttaa ainakin näin etelästä katsottuna aidolta. Omaa maustettaan kieleen tuo dialogissa runsaasti viljelty murre, josta pidin jälleen. Sen ’oikeellisuuteen’ en osaa ottaa mitään kantaa, sen hoitakoot ne, jotka murretta taitavat.

Vesiraukka on ainakin muistikuvieni perusteella selkeästi enemmän poliisiromaani kuin Veripailakat. Saatan olla väärässäkin, mutta minusta Vuontisjärvi on kirjan päähenkilö. Vanheneva paikallinen poliisimies ei osaa oikein uskoa, että vanhat tutut ja ystävät saattaisivat tehdä jotain rikollista, saati tappaa toisiaan. Niin väittää junantuoma nuori työpari Kukkola, jolla selvästi on enemmän kunnianhimoa työnsä suhteen kuin Vuontisjärvellä. Kumpikin tekee murhatutkinnassa virheitä, tottumattomia kun ovat. Miehet, Vuontisjärvi erityisesti, ovat sympaattisia hahmoja, joista oppii nopeasti pitämään. Poliisityötä Ollikainen kuvaa uskottavasti.

Moniongelmainen Krisse on osaltaan keskeisessä roolissa rikoksen ratkaisemisessa, vaikka tarkemmin mietittynä totuus taisi Vuontisjärvelle seljetä ilman Krisseäkin. Joka tapauksessa Krisse onnistuu jälleen päätymään hengenvaaraan ennen kuin tekijä napataan.

Pidän Ollikaisen napakasta kirjoitustyylistä, kuten jo sanoin. On mainiota, että kaksi ja puolisataa sivua riittävät täysipainoiseen dekkariin.

Ja mikä se vesiraukka on? Sekin selviää.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Like 2014. 254 s.

Ostettu.