Kalle Lähde: Happotesti

Mietteissäni teen inventaarion aamupäivän alkoholinkulutuksesta. Puolikas viinipullo, viisi todella pientä oluttölkkiä, kaksi isoa tuoppia ja minttushotti. Harmittelen ottamiani rauhoittavia, ne olisi pitänyt jättää napsimatta. Vituttaa ajatella itseään sekakäyttäjänä. Toisaalta olo on hyvä, joten olen varmasti ottanut kaikkea sopivasti. Löytyy maailmasta pahempiakin pilleristejä. Kokeilen varovasti kädellä takin taskua. Pilleripurkki on tallessa.

Jos ei omassa lähipiirissä ole yhtään alkoholistia, on voinut elää siinä harhaluulossa, että juopottelu on hauskanpitoa. Kannattaa lukea Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti, niin ei enää elättele sellaisia ajatuksia. Juopottelussa ei ole mitään hauskaa kenenkään osallisen näkökulmasta. Minäkertoja toteaa itsekin, että hauskaa ei ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen, vaikka viinaa on vedetty urakalla. Alkoholismi on rankka sairaus, josta voi parantua vain, jos potilas itse sitä oikeasti haluaa.

Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta.

Lähde on haastatteluissa avoimesti kertonut, että Happotesti on vahvasti omaelämäkerrallinen teos. Kaikki, mitä minäkertojalle tapahtuu, on tapahtunut myös hänelle itselleen. Tämä tieto saa monesti kylmän hien nousemaan lukijan otsalle. Lähde kirjoittaa raadollisesta aiheesta suoraan ja kaunistelematta. Ripulipaskat tulevat milloin housuun julkisella paikalla, milloin sohvalle kotona.

Ryntään vessaan, junan pilli viheltää kuuluvasti. Paine perseen tienoilla kasvaa, haron vyötä ja nappeja auki ja saan perseeni paljaaksi. Yritän heittäytyä istumaan mutta paineella suihkuava paska ehtii ensin, minä putoan puoliksi pytyn reunalle, liukas kakka voitelee istuimen reunuksen ja putoan lattialle. Loput suolesta tyhjenee pytyn ja seinän väliin. Olen järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä, kompuroin itseni pystyyn lavuaarin reunasta vetäen. Se tahriintuu kakkaan, minä olen yltä päältä paskassa.

Itsetuhoinen juominen on jatkunut jo vuosia. Romaanin alussa minäkertoja on hiljattain irtisanoutunut työpaikastaan voidakseen juoda rauhassa. Sairaanhoitajavaimo suostuu ällistyttävän kärsivällisesti elättämään miehen ja tarvittaessa rientämään apuunkin. Luojan kiitos pariskunnalla ei ole lapsia. Putki menee päälle milloin mistäkin. Saunaoluet pitää hankkia ja juoda, vaikkei muistaisi saunoakaan. Kellarikomerosta löytynyt lakkalikööripullo pitää pelastaa pois pilaantumasta.

Juoppo on ällistyttävän taitava keksimään selityksiä ja tekosyitä juomiselleen sekä kaunistelemaan omaa tilannettaan itselleen ja muillekin. Valhe livahtaa suusta usein jo ennen kuin on sitä ehtinyt ajatellakaan. Krapulassa itsesyytökset ovat kauheita, mutta kun korjaussarjaa on riittävästi kallisteltu, muuttuvat velat taas saataviksi.

Tarina etenee vailla sen kummempaa juonta kohti lopullista (?) katastrofia. Käynti katkaisuasemalla on vain tapa kerätä voimia uuden putken alla. Mökkireissu ja laivamatka ovat karuja episodeja kapakkakierrosten lomassa. Itsensä hengiltä juominen on työlästä ja kiduttavan hidasta. Itsesäälin syövereihin pudotessaan alkoholisti miettii kuolemansa nopeuttamistakin, mutta harmittaa, kun ei itse pääsisi seuraamaan hienoa loppunäytöstä.

Juoppohulluus kuitenkin vaanii parastakin ammattimiestä (jollaiseksi ko. henkilö ei tietenkään itseään myönnä). Kuinka alas on vajottava, ennen kuin itse tajuaa tilansa tai joku lopulta tarttuu tilanteeseen väkipakolla?

Happotestin lukeminen on kidutusta. Minäkertojaa tekisi mieli vetää pataan. Myös vaimon kärsivällisyys ärsyttää, samoin lääkäreiden sinisilmäisyys ja systeemi, joka antaa tämän kaiken vain tapahtua. Toisaalta aikuinen ihminen kai saa juoda elämänsä pilalle ja itsensä hengiltä? Vaikea on estää, jos juoppo itse ei apua halua muuhun kuin seuraavan kalja-annoksen varmistamiseen.

Lukea kuitenkin oli pakko, kun oli alkuun päässyt. Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti. Päähenkilöstä alkaa huomaamattaan melkein pitää, ainakin hetkittäin. Sitten taas tapahtuu jotain, mikä saa myötätunnon karisemaan. Näin kai se menee oikeastikin. Mukana on myös koko lailla itseironista huumoria, ja brutaalit totuudet hätkähdyttävät. Oivallisesti tarina toimii romaanina. Happotesti toi myös moneen otteeseen mieleen Sami Lopakan esikoiskirjan Marras. Kumpikin mies kirjoittaa sydänverellään, hiottua kieltä käyttäen ja kirjallisia viittauksia viljellen. Kumpikin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjaa on verrattu myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan, mutta sen lukemisesta on jo niin pitkä aika, että se ei edes tullut mieleeni. Muistikuvani kirjan tekemästä vaikutuksesta on ainakin toisenlainen.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava 2016. 269 s.

Arvostelukappale.

1.1.2016 julkaistu kirja on jo ehtinyt kerätä blogiarvioita:
Tuijata

Kirsin Book Club
Suomi lukee