Jostain syystä Pauliina
Vanhatalolla on hallussaan juuri sellaisen romaanin resepti, jollaisesta
minä erityisen paljon pidän. Tähän tulokseen tulin jo Pitkää valotusaikaa lukiessani, ja ajatus vain vahvistui päästyäni
loppuun.
Ensinnäkin Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on
huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli
on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen
huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä
jäi niin hyvä jälkimaku.
Veden pinta höyrysi
pakkasessa, ja nuori puu taipui joen ylle. Sen oksat viistivät vettä.
Aarni kaivoi repusta
kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa.
Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi
se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se
riittäisi.
Rakenteeltaankin Pitkä
valotusaika on mieluinen. Aarnin elämää seurataan nuorukaisesta
1960-luvulta ihan nykypäiviin, mutta kerronnan kronologia on hienovaraisesti
rikottu eikä kaikkea kerrota. Paljon aukoista jää vain hentojen vihjeiden
varaan tai aivan tyhjän päälle. Lukijan mielikuvitus saa vapaasti täyttää
aukot. Kuitenkaan Vanhatalo ei kikkaile tai jätä liikaa arvailujen varaan, vaan
Aarnista piirtyy lopulta hyvin ehjältä tuntuva kuva.
Pidän teoksen miljöökuvauksesta. Suurin osa tapahtumista
sijoittuu Ouluun, mutta myös vuosikymmenten takaisella Helsingillä on
merkittävä osansa tarinassa. Aarnin kameran linssin läpi kaupungit avautuvat
lukijallekin. En tiedä, johtuuko oman iän vaivihkaisesta karttumisesta vai
mistä, mutta tällaiset hieman nostalgissävyiset kuvaukset lähihistoriasta
puhuttelevat minua.
Keskeinen osuus romaanissa on jälleen työnteolla, tällä
kertaa valokuvauksella. Hienovaraisen tarkkanäköisesti Vanhatalo kuvaa
henkilöidensä kautta valokuvauksen ja siihen liittyvän liiketoiminnan ja
taiteen tekemisen muutokset sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään.
Kaupallisuuden ja taiteen ristiveto liittyy myös alaan olennaisesti ja se on
osa romaaninkin perustaa. Jollain taikuudella kirjoittaja saa arkiset,
mekaaniset työt valokuvaamossa tuntumaan kiinnostavilta. Mietin myös, että näin
perusteellisen aiheeseen paneutumisen on täytynyt vaatia uskomattoman määrän
työtunteja.
Mutta ennen kaikkea Pitkä
valotusaika kertoo vahingossa valokuvaajaksi ryhtyvästä oululaispojasta
Aarni Koskiaavasta ja hänen elämästään. Aarnin kirous on kelpaamattomuus. Hän
ei ole kelvannut koskaan oikein kenellekään, ei äidille eikä opettajille.
Pahinta on, että tästä syystä (tai jostain muusta) hän ei koskaan tunnu
kelpaavan itselleen.
Valokuvaajana ja miehenä Aarni vertaa itseään aina
parhaaseen ystäväänsä Teuvoon, jolle kaikki on helppoa, tai siltä ainakin
näyttää. Teuvolla on rahaa käytössään, kun Aarnin vatsa kurnii tyhjyyttään ja
kuvien ottamista on harkittava viimeiseen asti, filmi kun on kallista. Teuvolla
on uskomaton vienti niin naisten keskuudessa kuin työelämässäkin. Kun Aarni
päättää jatkaa sukulaisnaisten valokuvausliikettä Oulussa, Teuvo matkustelee
kiivaasti maailmalla uutiskeikoilla ja niittää mainetta.
Kelpaamattomuuden kirous jatkuu Aarnin kohdatessa suuren
rakkautensa Ilsen. Koulutettu ja hyvän perheen tytär tuntuu saavuttamattomalta.
Appivanhemmat ovat Aarnin kanssa samaa mieltä, mutta Ilse on päättänyt toisin.
Osaako Aarni elää onnellista elämää, kun siihen hänelle annetaan mahdollisuus?
Toistuvatko Aarnin haaveiden sortumiset myös lahjakkaan Lumi-tyttären elämässä?
Eikö Aarni osaa tukea omia lapsiaan? Entä miltä ammatillinen menestys sitten
maistuu, kun se tulee kohdalle?
Pitkässä valotusajassa
ei juonellisesti tapahdu kovin mullistavia asioita, mutta sen hienous piileekin
juuri siinä, pienen ja arkisen kauneuden ja tärkeyden osoittamisessa.
Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös
sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan.
Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa,
SINÄ kelpaat.
Lukiessani Pitkää valotusaikaa, erityisesti kirjan alkupuolella, tuli mieleen toinen osittain samoista aiheista ja teemoiltaankin samantapainen teos eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Yhtenevyydet ovat silkkaa sattumaa eivätkä siis mitenkään häiritseviä (ja lopulta todella vähäisiä). Mutta myös Kinnusen kirjasta pidin aivan valtavasti. Jokin salainen resepti näillä kirjailijoilla täytyy olla...
Pauliina Vanhatalo:
Pitkä valotusaika
Tammi 2015. 223 s.
Ostettu. Päätin syksyllä ostaa kesäisillä
syntymäpäivälahjakorteillani täysihintaisia kirjoja, ja tämä oli yksi noilla
rahoilla hankkimistani teoksista. Loistava ostos!
Otan pitkän sitaatin tekstistäsi, kun se on niin hyvä: "Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku."
VastaaPoistaTismalleen juuri kuten kirjoitat. En ymmärrä, miten Vanhatalosta ei puhuta enempää. PS. Luin myös jo Korvaamattoman.
Kiitos! Mahtavaa, että osasin edes jotenkin kuvata tuntemuksiani!
PoistaJa olen aivan samaa mieltä tuosta, että on sääli, kuinka harva lukija tietää Vanhatalon ja hänen kirjojensa olemassa olon. Ne ovat aivan suomalaisen (eli siis maailman parhaan, minun mielestäni) kirjallisuuden huipputasoa. Suosittelen kiivaasti kaikille!
Olen samaa mieltä, tämä teos on kuulaan kaunis ja todellakin viime vuoden suomalaisen kirjallisuuden huipputasoa.
VastaaPoistaKorvaamaton oli ensikosketukseni Vanhatalon kirjoihin, mutta lakitekstien vuoksi en tykännyt niin paljon kuin tästä kirjasta.
On se vaan niin hieno teos ja tuo silta tuossa kannessa kuvattuna todella kauniisti, tuttu silta :)
Kadehdin hieman heitä, joille kirjan Oulu-kuvaukset kolahtavat myös tuttuuden takia. Mutta vaikken Oulua yhtään tunne, ne olivat silti hienoja.
PoistaOlipa kirjan arvoinen kirjoitus. Tämä on hyvä kirja ja onneksi tämä on nyt saanut myös ansaitsemaansa blogijulkisuutta! Odotan mielenkiinnolla lisää!
VastaaPoistaPakko lisätä, että itse en niin tykännyt Kinnusen kirjasta, minusta tämä tuntui jotenkin rehellisemmältä ja luontaisalta, vaikka loppu olikin hieman erikoinen. Kinnusen kirjasta minulle on näköjään jäänyt loppumauksi sangen laskelmoitu olo, joka harmittaa kovasti, koska Kinnusen uusimman aihe vaikuttaa todella mielenkiintoiselta mutta N:n jälkeen minulla on Kynnys. Jonka todennäköisesti ylitän heti jos kirja tulee kirjastossa vastaani!
Voivoi, kaikenlaisia Kynnyksiä voi syntyäkin :( Minulle Neljäntienristeys oli todellinen huippulukunautinto, ja se toimi myös äänikirjana aika tuoreeltaan painetun luettuani. Ensi viikolla testaan, miten N. taipuu Turussa näyttämölle. Hieman oikeastaan pelottaa kauan odotettu Lopotti. Kakkoskirja on aina altavastaajana näissä asetelmissa.
PoistaKyseinen kirja kirjaston varauslistalla odottamassa vapautusta, josko pian ehtisin lukea! Olen muissakin blogeissa lukenut tästä kehuja, joten kiinnostus on iso. Tuo kieli on kyllä mielenkiintoista; miten sitä joihin kieliin ihastuu tajuamatta oikeastaan miksi. Luin tämän arviosi vähän toisella silmällä, jottei se liikaa ohjaisia omaa lukukokemusta. :-)
VastaaPoistaHöh siis: joihinkin kieliin. :-)
PoistaKiitos kirja ideasta, vois seuraavaks lukea, en ole ennen lukenutkaan hänen kirjoja. Olen ekaa kertaa sun blogissa ja liityin heti lukijaksi. Ois kiva jos kävisit myös Aurinkokujalla kylässä.
VastaaPoistaHienoa, uuden lukijan saaminen kirjailijalle ja samalla vielä blogillenikin on mahtava juttu! Vanhatalo kirjoittaa keveämpää proosaa nimellä Veera Vaahtera, joten kannattaa kirjastossa kurkata myös siitä kohtaa :D
PoistaKiinnostavaa! Kuten keskustelussa sanottiin, on mennyt ohi monelta tämä kirja, ainakin minulta. Laitanpa varaukseen, kiitos vinkistä!
VastaaPoistaKirjoitukseni ei siis mennyt hukkaan! Ja Arja, uskon, että tästä pidät.
PoistaKuvaat hienosti Vanhatalon kieltä! Miten jollakin voikin olla noin hyvä tyylitaju! Mitenköhän tuo lopputulos syntyy, onkohan se ihan luontaista, tietysti varmaan myös paljon kirjoittamisen tulosta, vai syntyykö se pitkällisen hiomisen tuloksena? Olisi mielenkiintoista päästä joskus kysymään kirjailijalta.
VastaaPoistaKiva kuulla, että olet samoilla linjoilla! Jos joskus sattuu kirjailija sopivasti kohdalle, pitää rohkaistua kysymään hänen kirjoittamismetodeistaan.
Poista