Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tasan vuosi sitten kirjoitin Kalevalan päivän kunniaksi samaisena päivänä virallisesti julkistetusta Mervi Heikkilän nuortenromaanista Louhen liitto. Olen kuvaillut teosta vetäväksi nuortenromaaniksi, joka ammentaa  kalevalaisesta kansanperinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti. Täsmälleen samat määreet sopivat Louhen liiton eilen ilmestyneeseen itsenäiseen jatko-osaan Tuonella kulkijat.

Lukija tapaa aiempia tuttujaan, kuten päähenkilön kuusitoistavuotiaan Roonan ja tämän valokuvausta ja suunnistusta harrastavan ystävän Aleksin. Roona sai Louhen liitossa tietää erikoisesta syntyperästään. Hänen vanhempansa ovat Vanhoja, kuolemattomia jumalolentoja, jotka vaalivat Louhen perintöä keskuudessamme omien sääntöjensä mukaan. Roonan biologinen äiti antoi tyttönsä vauvana tavallisen ihmisnaisen hoiviin, mutta aikuisuuden kynnyksellä alkaa olla aika vihkiä tytär salattuihin tietoihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään vaarattomia, kuten edellisessäkin kirjassa saatiin huomata.

Tällä kertaa Roona matkustaa Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan, turkulaisen antikvariaatin omistajan luo syyslomallaan. Tunnelma on kuitenkin kaupungissa heti kummallisen painostava, ja Roona aavistaa pahaa. Myös suunnistusleirille suuntaava Aleksi aistii, että jokin uhkaa Roonaa. Tyttö suunnistaa pääkirjaston liepeillä sijaitsevaan isänsä antikvariaattiin, mutta siellä häntä kohtaa lohduton näky: koko kauppa on myllätty, Louhen liiton asiakirja on kadonnut, samoin isä.

Kohtaamansa kiehtovan Sampsan kanssa Roona alkaa selvittää, mitä Eerikille on tapahtunut. Luvassa on taas vauhdikas ja mystinen seikkailu niin Turun salaisissa maanalaisissa käytävissä kuin Tuonelassakin. Lukijalle on iloa Kalevalan tarinoiden pääpiirteittäisestä tuntemisesta, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös Turun keskustan tunteville kirja on herkkua! Seuraavalla kerralla Aurajoen tuntumassa kulkiessaan saattaa vilkuilla tuttuja paikkoja hieman toisin silmin…

Lainaan hieman soveltaen vielä, mitä vuosi sitten sanoin Louhen liitosta, koska se sopii niin hyvin myös Tuonella kulkijoihin:

Tuonella kulkijat sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Tuonella kulkijat on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Tuonella kulkijoihin vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Haamu 2016. 159 s.

Arvostelukappale.

Louhen liitto ja Tuonella kulkijat sopivat siis mainiosti yläkouluun Kalevalan ja kansanrunouden opetuksen yhteyteen. Hieman vaativampaa luettavaa kaipaaville suosittelen Jenna Kosteen teoksia Lautturi (Robustos, 2014) ja Marrasyöt (Robustos, 2015).

Tapani Bagge: Pieni talvisota

Tuotteliaan ja monipuolisen Tapani Baggen tuotanto on jäänyt omassa lukuhistoriassani jonnekin sivupolulle, sillä muistaakseni olen lukenut joskus jonkin nuortenkirjan ja muutaman satunnaisen novellin jostakin novelliantologiasta. Niinpä Pieni talvisota, joka on jo kahdeksas osa niin sanottua Hämeenlinna noir -sarjaa, on minulle ensikosketus Baggen varsinaiseen dekkarituotantoon. Pieni talvisota on itsenäinen teos, mutta siitä kyllä huokuu läpi oletus, että ainakin osa henkilöistä ja heidän taustoistaan on jollain tavalla tuttu lukijalle. Henkilöitä ja tapahtumapaikkoja on runsaasti.

Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että hän on kirjoittanut jännitystä ja huumoria kaikenikäisille, ja ainakin Pienessä talvisodassa jännitys ja huumori yhdistyvät. Kirjan nimi viittaa moottoripyöräjengien välienselvittelyyn, joka puhkeaa pieneksi talviseksi sodaksi Hämeenlinnassa. Kaupungin oma jengi Mustat enkelit on hajaannuksen tilassa sen pomon tultua linnassa uskoon. Ei auta, vaikka vaimo Erja koettaa pitää narut käsissään. Alaiset sooloilevat ja sössivät. Lisäksi keravalainen iso Tigers-jengi koettaa vallata Hämeenlinnan omaksi reviirikseen.

Mustien enkelien Tikan ja Masalan tehtävänä on pelotella Tigersien tiliin huumeita myyvää kaveria hämeenlinnalaisen lähiön pommisuojassa. Joku on kuitenkin askeleen edellä kaksikkoa. Huumekauppias on jo tapettu, mutta Tikka päättää hyötyä tilanteesta ja ampuu valmiisiin reikiin uudelleen saadakseen tapon omiin nimiinsä. Mutta huumerahat ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lukija tietää, kuka ensimmäinen tappaja oli ja miksi hän tappoi, mutta poliisille kuvio aukenee vasta aivan loppumetreillä, jengiläisille ei vielä silloinkaan.

Taposta ja rahojen katoamisesta lähtee kuitenkin vyörymään tuhoisa tapahtumasarja, jonka tuoksinassa ruumiita tulee pinoittain. Mustien enkeleiden miehistöpula on huutava, ja Erjan on turvauduttava jopa kiristykseen saadakseen jonkun luotettavan oloisen kaverin jengin johtajan paikalle vaikka vähäksikin aikaa. Paikalle osuu Allu Nygren, pikkuroisto, joka on aina koettanut vältellä jengejä kuten kaverinsa, suurperheen perustanut Jarkkokin. Erjalla on kuitenkin tietoa, joka pitää Allun visusti pihdeissä.

Lukijaa pyöritetään milloin kenenkin matkassa niin jengien päämajoissa, asekaupoilla kuin poliisin polttareillakin. Juonilinjoja on useita, ja ne luonnollisesti kiertyvät tavalla tai toisella yhteen. Varsinainen pääjuoni eli jengien välienselvittely saadaan jonkinlaiseen pakettiin ja poliisi jonkin roiston sumppuunsakin, mutta osa langoista jää roikkumaan irralleen, joten tarina saanee jonkinlaista löyhähkön itsenäistä jatkoa aikanaan.

Baggen tyyli on miellyttävän persoonallista, ainakin, kun ei ole aiempia dekkareita lukenut. Kieli on taloudellista mutta värikästä, ja vitsejä viljellään mutta kohtuudella, oivaltaen. Huumori on salaivallista, ja ruumiskasojen välissä välillä karmivahkoakin. Roistoista ei anneta kaksista kuvaa, ainakaan älynlahjojen osalta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko tarinan matkalle. Koko sarjan tuntevalle lukijalle kirja antanee ensikertalaista enemmän.

Tapani Bagge: Pieni talvisota

CrimeTime 2015. 252 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Jos se taivaan ukko oli olemassa, sen täytyi olla aika vittumainen äijä. 

Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. 

Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?

Raumalaisen Tapio Koivukarin tuotantoon tutustuminen on ollut jo pitkään tehtävien juttujen listallani. Olen jo aiemmin hankkinut yhden hänen teoksensa hyllyyni odottelemaan lukuvuoroa, jota ei vielä toistaiseksi ole tullut. Kun Koivukarin Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon, oli lopulta tartuttava toimeen. Onhan palkittujen kirjojen lukeminen jo perinne.

Unissasaarnaaja kertoo nimensä mukaisesti nuoresta, vain 13-vuotiaasta Tuulikki Heinosesta, joka alkoi vuonna 1949 Nihtamon kylässä pitää saarnoja horrostilassa. Saarnoissaan Tuulikki kehotti luopumaan maallisesta ja käymään ahtaasta portista. Hän myös ennusti maailmanloppua tulevaksi vuonna 1950.

Ihan tyhjästä sairaalloisen ja poikkeuksellisen herkän tytön taipumukset eivät tulleet, sillä isä Jussi muistelee monen otteeseen, että suvussa on aiemminkin ilmennyt samankaltaisia ominaisuuksia. Hänellä itsellään niitä ei ole yhtään. Tuuri-Heinoseksi kutsutulla Jussilla on sen sijaan oma sotamenneisyytensä, josta mies mieluiten itse vaikenisi.

Punertavahiuksinen ja pitkään yöpaitaan puettuTuulikki on monen sanankuuloon tulevan mielestä kuin taivaan enkeli. Tätä mieltä on ainakin nuori karjalaisevakko Jaakko Kopra, joka saapuu yhä uudelleen kuuntelemaan Tuulikin saarnoja. Sana saarnaajasta leviää kulovalkean tavoin, ja pian asustustilan pihan perunamaakin on tallottu kivikovaksi tantereeksi, kun väki tungeksii uteliaana ja janoovana Tuulikkia ja muita paikalle rientäneitä saarnaajia kuuntelemaan.

Tuulikin saarnaaminen mullistaa koko perheen elämän lopulta juuria myöten. Jussi huomaa olevansa kuin tuuliajolla toisten vietävissä. Äiti Veera koettaa pitää ohjaksia ja aloittaa saamiensa neuvojen perusteella kolehtien keräämisen. Voiko näin koottu omaisuus koitua onneksi haltijalleen? Toimiiko Veera tyttärensä saarnojen ohjeitten mukaan?

Koivukarin Nihtamon kylä on fiktiivinen mutta kovin todentuntuinen paikka elävine henkilöineen. Unissasaarnaaja on matka Suomen lähimenneisyyteen. Jussi Heinosen kautta kurkistetaan hiljattain käytyyn mielettömään sotaan ja sen jälkivaikutuksiin. Myös evakkojen karut sotakokemukset nousevat esiin Jaakko Kopran kautta.

Santala tiesi senkin, että oma isäni oli kaatunut Kannaksella. Ehkä sen tähden tai muusta syystä hän sanoi kerran sanankuulijoita kuljettaessamme, että sodan käyneenä hän ei voinut olla ajattelematta toisella tavalla Jumalasta kuin ennen. Ei se niin mene, että hyvät tai uskovaiset pärjäisivät tai saisivat enemmän jotain varjelusta. Sodan sattuma on sokea, reilu se ei ainakaan ole.

Tarina laajenee vielä muillekin sivupoluille. Lukijalle paljastuu, miksi Jussi on saanut niin poikkeuksellisen näyttävän vaimon kuin Veera. Vaimon sulhanen on aikanaan lähtenyt siirtolaiseksi Australiaan, ja Veeran on ollut tarkoitus seurata. Elämä on kuitenkin mennyt toisin. Yksi kylän miehistä palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen Australiasta, ja hänen tarinansa kerrotaan lukijalle.

Kaikki nämä näkökulmat tekevät Unissasaarnaajasta hieman epäyhtenäisen, rönsyilevän kokonaisuuden. Toisaalta taas Tuulikin saarnakohtaukset toistuvat lukuisia kertoja hyvin samansisältöisinä, eivätkä vanhahtavalla kielellä toistellut fraasit jaksa kiinnostaa moneen kertaan toisteltuina.

Silti aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Koivukari kuvaa hyvin tarkkanäköisesti uskonnollisen hurmoksen syntymekaniikkaa ja toimintaperiaatteita. Saarnaavat lapset olivat ihmisille jo tuttu ilmiö, sillä samoihin aikoihin maassa kiersivät kartanolaiset lapsisaarnaajineen. Myös Maria Åkerblomin tarinaan viitataan teoksessa moneen otteeseen. Osa yleisöstä on liikkeellä vilpittömin mielin ja haluaa nähdä ja kokea hengellisen elämyksen, mutta osa on avoimen kriittistä yleisöä. Oma lukunsa ovat ne, jotka haluavat oman osuutensa tuotosta. Ja kenties jotain muutakin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään apokalyptisella voimalla, kun Tuulikki saa ohjeet, että hänen on lähdettävä seuraajineen matkalle kohti pohjoista. Määränpäänä on tunturin huippu, jossa jokainen joutuu uhraamaan kalleimpansa. Lopun tuhon saattaa tarkkaavainen lukija aavistaa.

Olen Runeberg-ehdokkaista lukenut vasta Pauliina Vanhatalon teoksen Pitkä valotusaika, jonka itse kyllä olisin rankannut tämän edelle. Koivukarin teoksiin aion kuitenkin vielä palata, sen verran vakuuttava teos Unissasaarnaaja on.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Johnny Kniga 2015. 331 s.

Ostettu.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Brittikirjailija SadienJonesin tuotannosta suomennettiin ensimmäisenä neljäs teos Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, Otava) viime vuonna. Ihastuin Jonesin romaaniin melkoisesti, ja vuodenvaihteessa annoin sille ääneni Blogistanian Globalia -kisassakin. Tämän vuoden alkumetreillä Otava julkaisi Jonesin palkitun (First Novel award -palkinto  2008 Costa Book Awards -kilpailussa) esikoisromaanin Kotiinpaluu (The Outcast).

Usein hieman kummastelen kirjojen suomennosjärjestystä, vaikka toki ymmärrän, että on turvallisinta aloittaa esimerkiksi huomiota jo muualla saaneesta läpimurtoteoksesta ja testata sen avulla vastaanottoa. Tässä tapauksessa esikoiskirja on selkeästi jo ollutkin läpimurtoteos, ja se on poikkeuksellisen hieno esikoiseksi. Tosin Jones ei ole aivan tyhjästä aloittanutkaan, vaan takana on ollut jo esimerkiksi näytelmäkäsikirjoituksia ennen romaanin julkaisemista.

Toisaalta Jonesin tapauksessa epäjärjestyksessä kääntämisestä ei ole haittaakaan, koska romaanit ovat täysin itsenäisiä teoksia eivätkä muodosta mitään sarjaa. Joten napinat sikseen ja asiaan.

Vuonna 1957 Lewis Aldridge, 19-vuotias nuorukainen, vapautuu Brixtonin vankilasta kärsittyään lähes kaksivuotisen rangaistuksensa. Lewis palaa Lontoosta junalla pieneen Waterfordin kylään, mutta kukaan ei ole häntä asemallakaan vastassa. Sattumalta paikalle osunut Tamsin Carmichael, Lewisin isän miljonääripomon vanhin tytär, poimii Lewisin kyytiinsä ja vie tämän kotiin. Kotona vastaanotto on kummallinen. Äitipuoli Alice on hermostunut, isä Gilbert lähinnä vihamielinen.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1945, jolloin Gilbert Aldridge palaa sodasta vaimonsa Elizabethin ja pienen poikansa Lewisin luokse. Mies on ollut sotaretkellä vuosia, eikä Lewis muista isästään oikein mitään. Gilbert ei selvästikään osaa asettua seitsenvuotiaan pojan isän rooliin, vaan isän ja pojan suhde jää etäiseksi. Pieni Lewis kokee, että isä syrjäyttää hänet äidin rinnalta. Gilbert vaatii pojaltaan asioita, joita tämä ei pysty täyttämään. Ristiriita on valmis.

Lukija heitetään siis arvoitusten eteen. Miten kummassa isän ainakin päällisin puolin onnellisesta kotiinpaluusta joudutaan tilanteeseen, jossa Lewis palaa vankilasta kaksitoista vuotta myöhemmin? Minkä kammottavan rikoksen teini-ikäinen poika on voinut tehdä joutuakseen vankilaan? Mitä on tapahtunut pojan äidille Elizabethille ja mistä on putkahtanut paikalle epävarma äitipuoli Alice?

Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaan vähitellen vastaukset. Kirjan puolivälin tuntumassa onneton tarina on uudelleen Lewisin kotiinpaluun hetkessä. Silloin tapahtumat saavat kokonaan uutta intensiteettiä. Kahden vuoden aikana on kylässä tapahtunut paljon, ja Lewis on kasvanut ainakin fyysisesti aikuiseksi. Mutta millainen on miehen elämä, jos hänellä on läheisimpien ihmistensä joukossa ikävä Brixtonin vankilaan?

Kotiinpaluu sopii hienosti romaanin nimeksi, mutta huono ei ole myöskään alkukielinen The Outcast, hylkiö. Sillä hylkiö Lewis kotonaan ja kotikylässään totisesti on! Tätä näkemystä painottaa erityisen innokkaasti Lewisin isän pomo, kylän merkkimies Dicky Carmichael, jonka kartanomaisen talon suojissa tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Katastrofin merkit leijuvat ilmassa vahvoina, mutta kukaan ei tunnu niitä huomaavan tai niistä piittaavan.

Kotiinpaluu osoittaa, että Sadie Jones hallitsee romaanin rakenteen. Tarina on kirjoitettu juuri sopivan rikkonaisesti niin, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan hän joutuu itse kokoamaan palaset ja yhdistelemään ne. Silti rakenne ei ole vaikea tai itsetarkoituksellinen.

Vahvimmillaan Jones on kuitenkin hienovireisessä ja herkässä henkilökuvauksessa ja ihmisten toiminnan perustelussa. Kulissien ylläpitäminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei otakaan onnistuakseen, tehdään korjaamatonta vahinkoa yksilöille. Jos pieni lapsi ei osaa ilmaista surua, kauhua ja tuskaa ’oikein’, hän on väistämättä kummajainen.

Jones kuvaa puhuttelevasti 1940–50-lukujen Britannian asenneympäristöä. Traumaattisen kokemuksen kokenutta lasta ei osata auttaa mitenkään. Kun tuska sitten lopulta vuosien piinan jälkeen ryöpsähtää väkivaltaisesti ulos, on tarjolla vain rangaistuksia. Jones kuvaa tätä kaikkea aivan ilmiömäisesti mitenkään selittelemättä, osoittelematta tai saarnaamatta, vain kertomalla. Moneen otteeseen ahdistuin Lewisin ja Carmichaelin perheen nuoremman tytön Kitin puolesta. Teki mieli huutaa: ”Miksi kukaan ei tee mitään?”

Vaikka kirja siis paikoin ahdistikin, se oli kokonaisuutena nautinnollinen lukukokemus. Jones vie lukijan aikamatkalle kadotettuun aikaan Lontooseen ja englantilaiseen pikkukylään. Henkilöt ovat todellisia ja heidän kohtalonsa koskettavia. Hienovaraisesti Jones näyttää syyt henkilöiden toiminnan takana. Lopussa pilkahtaa myös toiveikkuus. Hylkiön ei ehkä tarvitse jäädä lopullisesti hyljeksityksi, kun totuus lopulta paljastuu raadollisuudessaan ja ihmisten silmät aukenevat.

Kotiinpaluusta tehtiin vuonna 2015 kaksiosainen tv-elokuva (BBC1-kanava), joka sai hyvät arvostelut. Sen näkisin mieluusti Suomen televisiossakin. BBC:n sivuilta katsottavissa olevien leikkeiden perusteella elokuva (tai minisarja) vaikuttaa juuri sellaiselta, josta pidän.

Toivon myös, että Otava pitää Jonesin julkaisulistallaan. Suomentamista odottavat siis edelleen teokset Small Wars ja The Uninvited Guests. Lisääkin Jones kirjoittanee! On aika hienoa huomata löytäneensä jälleen yhden uuden suosikkikirjailijan.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast)

Otava 2016. Suom. Marianna Kurtto. 361 s.

Ostettu.

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä

Pirkko Arhipan lähes kuusi vuosikymmentä jatkunut kirjallinen ura on ainakin pituutensa puolesta kunnioitettava. Tuotteliaskin Arhippa on, sillä uusimman ’jännitysromaanin’ Kulki kuolema puistotietä kansiliepeessä kerrotaan sen olevan järjestyksessä 37. Toistakymmentä Arhipan teosta olen vuosikymmenten mittaan minäkin lukenut, ja muistiinpanot paljastavat, että kymmenen vuotta sitten luin niitä useamman putkeen. Sitten tulikin stoppi. Cosy mystery -tyyppiset, samankaltaisina toistuvat löyhät juonikuviot edes Naantalin ja Turun maisemissa eivät enää jaksaneet kiinnostaa.

Kulki kuolema puistotietä jatkaa komisario Varpu Ahavasta kertovaa sarjaa. Turkulainen komisario hapuilee edelleen miessuhteissaan ja viettää leppoisaa virkanaisen elämää. Turun poliisia ei Arhipan kirjoissa kiire ahdista eikä resurssipula uhkaa. Muutenkaan Arhippa ei pahemmin panosta poliisityön realistisuuteen. Kännyköitä, tekstiviestejä ja kännykkäkameraa sentään käytetään, ja taidetaan jokin dna-testikin tehdä, mutta eipä juuri muuta.

Puolet kirjasta Varpu lomailee Las Palmasissa työtoverinsa Tiian kanssa. Lukija uuvutetaan perusturistireissun rutiinien kuvauksella. Tosin Varpulla on välillä kummallinen tunne, että häntä tuijotetaan. Sitten hänet yritetään tappaa. Kokeneena komisariona Varpu ei kuitenkaan ilmoita päällekarkauksesta kenellekään. Tekijä tuo hänen mieleensä menneisyyden tapauksen, jossa nuorukainen on uhannut hänen henkeään.

Lomamatkallaan naiset myös törmäävät taannoisesta, edelleen selvittämättä olevasta jutusta tutun naantalilaislesken. Aiemmin naantalilaisessa arvoasunnossa menehtyi epämääräisissä oloissa rikas mies keräilyesineidensä keskellä. Murhattiinko Arto Tuomisto vai oliko kyse onnettomuudesta, on edelleen auki Varpun ja Tiian loman aikaan. Kun naiset palaavat lomalta Turkuun, tapahtuu Naantalissa murha, jonka uhri liittyy läheisesti aiempaan tapaukseen. Puhutetaan henkilöitä, pengotaan piironginlaatikoita ja sitten onkin jo tunnustuksen vuoro.

Tällaisia pehmodekkareita, kotoisia mysteerejä julkaistaan Suomessa melkoisesti. Niillä lienee oma uskollinen lukijakuntansa. Jos kaipaa ihmissuhderomaanin mausteeksi ripauksen murhia, on tässä vastaus siihen tarpeeseen. Tuttua ja turvallista.

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä

Kustannus-Mäkelä 2015. 223 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Hieman heikossa lähtöasetelmassa kirjan kirjoittaja on kiinnostavampi kuin kirja itse. Pahasti ollaan hakoteillä, jos asetelma on edelleen sama silloin, kun kirjan kannet suljetaan.

Valitettavasti näin on Marja-SiskoAallon dekkarin Tappavaa lunta kohdalla. Aallon muistan minäkin sukupuolensa korjauttaneena rovastina, joka sittemmin ryhtyi kirjoittamaan dekkareita. Esikoista Murha tuomiokapitulissa (Icasos, 2013) en ole lukenut. Kirja sai lempeän nuivahkot arvostelut, ja jatkoa on siis seurannut.

Tappavaa lunta käynnistyy prologilla Lapin sodan alkumetreiltä surullisesta tapahtumasta, jossa joukko suomalaisia sotilaita törmää saksalaisten jälkeensä jättämään viinavarastoon. Ankarat sotavuodet vaativat veronsa, ja sotilaskuri pettää. Miehet lankeavat ryyppäämään siltä seisomalta. Humalapäissään uhoavat aseistetut, tappamaan koulutetut miehet ovat riski, joka myös laukeaa. Ryypiskelyä hillitsemään tulleet saavat ankean lopun. Veriteot päätetään kuitenkin yksissä tuumin salata.

Nykyhetkessä dekkarin päähenkilö on kuopiolainen vanhempi konstaapeli Anette Savolainen. Naispoliisilla on joukko perhehuolia, kuten sukupuoliset halunsa kadottanut aviomies. Työasiat käynnistyvät tällä kertaa peltikolarista Kanttilan kulmilla. Corolla on hylätty lumipenkkaan onnettomuuden jälkeen, mutta kuljettaja jäljitetään nopeasti. Autosta löytyy jälkiä huumeista, ja kiinni otettu kuljettaja alkaa saman tien pelätä henkensä puolesta niin, ettei enää suostuisi lähtemään putkasta.

Pian saadaan myös ensimmäinen ruumis, kun menestyvän liikemiessuvun jäsen pistetään kylmäksi kotiovellaan. Yllättäen talon näyttävä rouva paljastaa poliiseille, että hienon omakotitalon olohuoneen parketin alla on huumekätkö. Corolla-kuskin ja murhan uhrin välillä on linkki, jonka avulla poliisit koettavat lähteä tapausta ratkomaan. Oikeuslaitos ei kuitenkaan anna pitää ihmisiä putkassa edes näiden itse sitä halutessa, joten uusia uhreja on luvassa.

Aalto luistelee todella ohuella jäällä yhdistellessään Lapin sodan aikaisia tapahtumia seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin toimivaan huumerinkiin. Uskottavuuden rippeetkin varisevat, kun päästään lopullisen ratkaisun äärelle. Ihan kaikkea en sentään sulata, vaikka fiktiolle paljon annan liikkumavaraa! Tarina on todella naiivi.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi Tappavassa lumessa jää ristiinpukeutujien elämäntapaan tutustuminen. Poliisit nimittäin törmäävät jo tutkinnan alkumetreillä miehiin, jotka haluavat ainakin välillä pukeutua naisten vaatteisiin. Miten se sitten liittyy itse juonenkulkuun, onkin jo toinen kysymys.

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Icasos 2015. 248 s.

Arvostelukappale, Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että  kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Juttu kirjoitettu 15.6.2015.

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

”Elämässä on tärkeää erottaa, missä kulkee raja intohimon ja pakkomielteen välillä.”

Paljon olen ehtinyt lukea, mutta koskaan ennen en ole lukenut teosta, jossa rikosta ratkoo suomalainen lähetyssaarnaaja vuonna 1924 Ambomaalla Lounais-Afrikassa. Haluaisin todella tietää, mistä Lauri Mäkinen on saanut idean ja pohjatietonsa esikoisromaaniinsa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Teoksessa siis ratkotaan rikosta, murhia itse asiassa, mutta se on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari - jos tämä ilmaus sallitaan edes lainausmerkeillä.

Kirjan nykyhetki on siis vuosi 1924, mutta tapahtumat alkavat jo melkein neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, 1880-luvun lopun Helsingistä. Nuoret miehet opiskelevat lähetyssaarnaajiksi. Kutsumusta ja tiukkaa tahtoa vaaditaan, sillä Afrikan pakanoiden käännyttäminen ei ole helppoa. Sääntönä on ollut, että vaimon saa mukaansa vasta kahden vuoden kenttätyön jälkeen. Jääräpäiselle Tobias Johanssonille tämä ei käy. Hän on rakastunut ja haluaa vaimon mukaansa heti. Muussa tapauksessa saa koko lähetystyö jäädä.

Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät vuodesta 1924. Lähetysaseman työntekijä Martta herättää Tobiaksen keskellä yötä: vanha kappeli on tulessa. Palopaikalle rientävä Tobias löytää kappelin pihalta pahoin palaneen tajuttoman naisen, paikallisen kuuluisuuden ja arvovaltaisen Inene Kamenjentyttären. Seuraavana aamuna raunioita tarkastellessaan Tobias näkee, että kappelin sisällä on pahoin palanut ruumis. Kappelin seinä kuitenkin romahtaa ruumiin päälle, eikä siitä jää jäljelle mitään tutkittavaa.

Tobias koettaa saada brittihallintoa edustavan upseerin kiinnostumaan tapauksesta. Oliko raunioihin jäänyt ihminen Inene Kamenjentyttären aviomies? Kukaan muu ei vaikuta olevaan kadoksissa. Vaikeuksia kuitenkin ilmenee, kun paikallisten asukkaiden tietäjä haistaa Martan, Tobiaksen suojatin, noidaksi ja murhaajaksi. Tämä merkitsee kuolemantuomiota, mutta Tobias tekee kaikkensa pelastaakseen Martan.

Tarina etenee vuoroin nykyhetkessä ja menneisyydessä siten, että mennyt vähitellen saavuttaa nykyhetken. Väliin on vielä punottu katkelmia Tobiaksen päiväkirjamerkinnöistä. Rakenne ei ole uusi ja ihmeellinen, mutta Mäkinen saa sen toimimaan täydellisesti. Nykyhetken ihmisten taustat ja motiivit avautuvat pala kerrallaan, ja kuva alkaa hahmottua lukijan päässä vähitellen. Samalla saavat selityksensä Tobiaksen murhatutkimuksen kiemurat. Selvennettäköön, että Tobias ei ole mikään näsäviisas salapoliisihahmo, vaan totinen lähetyssaarnaaja, joka haluaa totuuden esiin suojellakseen omiaan.

Kirjassa tapahtuu useita rikoksia, jotka liittyvät yhteen ja jotka lopussa ratkaistaan. Syyllinen siis selviää. Mutta kuten jo alussa mainitsin, ÄKK, VKK on enemmän kuin lähihistoriallinen rikosromaani. Se kertoo suomalaisten lähetyssaarnaajien mahdottomalta näyttävästä työstä luterilaisuuden levittämiseksi. Suomalaisten oppi on ankaraa ja idealismi erityisesti Tobiaksella korkealla tasolla. Kastetun pitää jättää kaikki vanhaan pakanakulttuuriin liittyvä taakseen ja irtisanoutua täysin vanhoista tavoista ja perinteistä. Tobias saa kuitenkin rankalla tavalla huomata, että ihanteellisuudella on kova hintansa. Oppi voi kääntyä myös opettajaansa vastaan. Mäkinen kuvaa hienovireisesti Tobiaksen ja muiden lähetyssaarnaajien muuttumista ja kasvua, pettymyksiäkin. Arki ja ideat eivät todellakaan aina kohtaa.

Lähetystyö vaikuttaa toivottomalta, sillä heimojen jäsenet eivät näe etua valkoisten uskontoon vaihtamisessa. Usko horjuu monesti, mutta sisulla miehet ja vaimot jatkavat osakseen langennutta tehtäväänsä. Työtä hankaloittavat vielä reviirille tunkevat kilpailijat eli anglikaanit ja erityisesti katoliset. Suomalaiset joutuvat turvautumaan ovelaan politiikkaan taatakseen valtaamansa etupiirin omalle kirkolleen. Uskonto, siirtomaa- ja maailmanpolitiikka sekoittuvat monin tavoin, eikä aina ole ihan selvää, kuka lankoja pitelee.

Kun taustalla vielä on menneen ajan Afrikka tarkasti ja uskottavasti, romantisoimatta kuvattuna, on lopputulos melkoinen lukupaketti. Hyytävimpiä kohtauksia teoksessa on Tobiaksen matka saksalaisten keskitysleirille, jossa on tarkoitus tuhota täydellisesti harmeja aiheuttanut afrikkalaisheimo. Rotusotaa käyvät saksalaiset näyttävät harjoittelevan tulevaa varten… ”Ei ole viisasta lähettää neekeriä asioille sellaiselle alueelle, jossa käydään rotusotaa. Ei siinä ehdi kukaan selvittää sattuuko joku olemaan herero vai ambo. Tappamisen alkuun päässeet sotilaat eivät ole aina niin tarkkoja nyanssien suhteen, kuten varmasti myös ymmärrätte.”

Kansiliepeen perusteella Lauri Mäkinen on ammatiltaan yhteiskuntasuhdekonsultti. Miehellä on takanaan kaksi korkeakoulututkintoa ja työsuhteita ulkomailla. Mikään ei tunnu selittävän, miksi Mäkinen on kirjoittanut tällaisen kirjan. Aamun kirja -ohjelman haastattelussa Mäkinen kertoo, että alkuperäinen idea oli kirjoittaa vaihtoehtohistoria, jossa Suomen oli onnistunut hankkia itselleen oma siirtomaa. Sitten kuitenkin oikea historia alkoi kiinnostaa enemmän. Mielenkiitoinen teos, kerta kaikkiaan!

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Siltala 2015. 437 s.

Arvostelukappale. 

***
Näin olen hehkuttanut Lauri Mäkisen esikoisromaania vuoden 2015 toukokuussa, tuoreeltaan kirjan luettuani. Intoni Mäkisen teoksen hienoudesta ei ole hiipunut, ja olen todella iloinen, että samaa mieltä kanssani olivat myös toiset Vuoden johtolanka 2016 -raatilaiset. Valitsimme Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyykyset Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirjan saajaksi. Tässä perustelumme:

Lauri Mäkisen teos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on miellyttävä yllätys niin aihepiiriltään kuin käsittelytavaltaan. Tuskin koskaan on kirjoitettu dekkaria, joka sijoittuu lähetyssaarnaajien pariin Afrikassa Ambomaaksi nimetyn Pohjois-Namibian alueelle. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta Mäkinen ei tingi kirjallisesta laadusta eikä jännityksestä. Hän kuvaa taidokkaasti ja paneutuneesti suomalaisten 1900-luvun alun lähetyssaarnaajien tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitoja, keskinäistä kilvoittelua, afrikkalaisyhteisöjä sekä kristinuskon eri suuntien valtataistelun kaavussa harjoitettua kolonialismia Afrikassa.

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset uhmaa genrerajoja. Se on yhtä aikaa taidokas rakkauskertomus, jännittävä murhamysteeri ja yhden maailman kattava laajojen mittojen lukuromaani – esikoiseksi täysin ja poikkeuksellisen kypsä teos. 

Lauri Mäkinen ja kunniakirja.
Kuva Suomen dekkariseura, Olli Turunen.

Latteaa sanoakin, että seuraavaa kirjaa jo kovasti odottelen. 

Pauliina Susi: Takaikkuna

Oletko tarkistanut, palaako tietokoneesi kameravalo? Seuraako joku tällä hetkellä Sinua tietokoneesi tai älypuhelimesi kautta? Mihin kaikkiin tietoihisi voi päästä sähköisiä reittejä pitkin? Pankkitietoihisi? Terveystietoihisi? Sähköpostiisi? Facebook-tilillesi? Jollet ole tällaisia aiemmin juuri miettinyt, varmasti mietit Pauliina Suden Takaikkunan luettuasi.

Takaikkuna on toimittaja-kirjailija Suden viides romaani. Olen itse lukenut vain Suden esikoisromaanin Ruuhkavuosi (Tammi, 2005), jota markkinoitiin humoristisena ja kepeänä teoksena mutta jota pidin hyvinkin realistisena ja armottomana kuvauksena nykynaisen elämän suorituskeskeisyydestä. Takaikkuna on Suden toistaiseksi laajin teos ja aiheiltaan hyvin ajankohtainen.

Sosiologi Leia Laine on aloittelemassa valtion mahdollisesti rahoittamaa projektia, jossa on tarkoitus auttaa seksinostoon addiktoituneita miehiä. Projektilla on luonnollisesti esikuvansa Ruotsissa, mutta kuten arvata saattaa, Suomessa työ kohtaa ankaraa arvostelua ja vastustusta jo alkumetreillä. Sensaatiokeskusteluohjelmaa vetävä tv-tähti on haistanut kunnon skuupin ja kutsunut Leian haastateltavakseen perjantai-illan ohjelmaansa.

Saman tien helvetti on irti. Leia alkaa välittömästi saada nimettömiä uhkaus- ja solvausviestejä puhelimeensa. Facebook-profiiliin tulee kaveripyyntöjä ja ystävien kannustusviestejä, mutta kuka oikeasti on kuka sielläkään? Viestinnän reaaliaikaisuus näyttäytyy karuna. Jo taksikuski tuntuu tietävän, kenet on tv-studion ovelta kyytiin ottanut. Myös uhkausviestien lähettäjä kertoo tietävänsä, missä Leia asuu.

Lukijan kannalta tilanteen painostavuutta lisää näkökulma, jossa Leian elämää seurataan netin ja älylaitteiden kautta. Land-o on seurannut Leiaa jo pitkään, mutta Leian tv-esiintyminen saa pakkomielteelle aivan uudet kierrosluvut. Kun tv-ohjelman nettisivujen keskustelupalsta räjähtää vihapuheesta, alkaa Land-o ruokkia tilannetta kaikin osaaminsa keinoin. Ja niitä totisesti riittää.

Leian projektin rahoitus on oikeusministeri Tarmo Häkkilän käsissä. Häkkilä on uunituore tehtävässään, sillä puolueen aiempi ministeri on juuri joutunut eroamaan skandaalin takia. Kuopiolaisministeri edustaa nimeämättä jäävää puoluetta, joka vastustaa kiivaasti maahanmuuttoa ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia. Leia Laine on Häkkilälle kuin punainen vaate. Tilannetta ei helpota, että Häkkilä on öisessä kansanedustajayksiössään antautunut nettikeskusteluun nuoren naisen kanssa. Tilanne pääsi pahasti riistäytymään humalaisen ministerin lapasesta, ja jälkikäteen virheen korjaaminen tuntuu käyvän mittaamattoman kalliiksi. Monella tavalla. Onneksi tehokas avustaja tuntuu tietävän oikeat ihmiset.

Kuvioon liittyy vielä Leian lukioikäinen tytär Viivi, joka on luokkatovereittensa kanssa Ruotsin-risteilyllä. Ylisuojeleva yksinhuoltaja Leia näkee painajaisia vaaroista, joihin Viivi voi laivalla joutua, mutta pahimmat painajaiset eivät pääse lähellekään totuutta. Loppumetreillä panokset ovat todella kovat, eikä kukaan tunnu lopulta pitelevän ohjaksia käsissään. Kun tappajan on usuttanut saaliinsa perään, on käskyä vaikea perua.

Yli viisisataasivuinen tiiliskivi piti loistavasti otteessaan. Kevään 2015 hallitusneuvottelujen alkumetreillä luettuna teokseen tuli vielä aimo annos ajankohtaisuuslisää. Suden henkilöt ovat pelottavan todentuntuisia, ja trillerimäisesti kiihtyvä tapahtumien tempo on piinaava. Lopussa tosin on hieman turhan pitkäksi venähtävä häivytysjakso, jossa vielä huolella kurotaan kaikki juonensäikeet yhteen. Sieltä olisi voinut hieman tiivistää.

Vaikka lukija tietää oikeastaan koko ajan hieman enemmän kuin Leia tai ministeri Häkkilä (joka kuvataan muuten varsin vastenmieliseksi mieheksi), säilyy jännitys silti yllättävien käänteiden ja sopivasti lukijalta salattujen yksityiskohtien ansiosta. Internet on tosiaan nykyajan Takaikkuna!

Pauliina Susi: Takaikkuna

Tammi 2015. 555 s.

Arvostelukappale.

Upean kannen on tehnyt Sanna-Reeta Meilahti.

***
Näin siis kirjoitin Pauliina Suden Takaikkunasta toukokuussa 2015, juuri kirjan luettuani. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran toukokuisella Bloggariklubilla, jonka järjestivät Kansallisteatteri ja Bonnier yhdessä. Tilaisuudessa haastateltiin koko joukko kirjailijoita, Pauliina Susi yhtenä heistä. En aivan valtavasti vielä esittelyn perusteella kirjasta innostunut, mutta tällä hetkellä on jo yleistä tietoa, että Takaikkunasta tuli Vuoden johtolanka 2016 -voittaja. Valitettavasti kirja on vajaan vuoden kuluessa muuttunut vain entistäkin ajankohtaisemmaksi ja siinä maalattu pelottava kuva maailmasta entistäkin todennäköisemmäksi ja mahdollisemmaksi.

Pauliina Susi juuri ennen virallista
Johtolanka-pakintojenjakoa
8.2.2016.

Johtolanka-raadin palkintoperustelut on hyvä lainata sellaisinaan tähän, olehan niitä itse ollut mukana sorvailemassa:

Digitaalisen maailman uhat ovat yhtä fantastisia kuin mahdollisuudetkin. Ne koskevat jokaista, jos tuolla jossain on joku, jolla on riittävästi pahaa tahtoa ja taitoa käyttää sitä. Tästä kertoo Pauliina Suden trilleri Takaikkuna, jossa prostituoituja käyttäville miehille tukipalveluja suunnitteleva päähenkilö joutuu nettivelhon uhriksi.

Pauliina Suden romaani erottuu monella tavalla edukseen vuonna 2015 ilmestyneistä suomalaisista dekkareista. Aihe – verkkourkinta – on uusi ja ajankohtainen, ja laajan lähdeaineistonsa avulla Susi pääsee siinä poikkeuksellisen syvälle: hän kuvaa suorastaan pelottavalla tavalla miltei jokaisen arkipäivään kuuluvien verkkosovelluksien tietojen käyttämistä seurantaan ja jopa häirintään.

Susi on myös taitava kirjoittaja. Kirjan tyyli heijastelee tapahtumien etenemistä. Alun kepeähköstä kerronnasta edetään kauhun tunnelmiin sitä mukaa, kun päähenkilön elämä murenee. Hitchcockmaisen tunnelman lisäksi Susi ammentaa aineksia niin politiikan kuin Star Warsinkin elementeistä.

Takaikkuna uudistaa onnistuneesti suomalaista dekkarigenreä. Susi kuvaa arjen muuttumista kauhuksi ilman tavanomaisia ja yleisiä kliseitä. Kyseessä on sekä kaunokirjallisesti taidokas että kansainväliset mitat täyttävä yhteiskunnallinen trilleri. 

Palkintotilaisuuden jälkeen meillä raatilaisillakin oli mahdollisuus keskustella kirjailijan kanssa ja kysellä kirjan syntyprosessista. Susi kertoi idean lähteneen liikkeelle netin vihapuheesta ja sen kovenemisesta ja yleistymisestä. Kirjailija väittää olevansa tietoturva-asioissa täysi maallikko, vaikka kirjasta sellaista käsitystä ei saa. Onneksi kirjoittaja voi hyödyntää toisten asiantuntemusta, ja Takaikkunan takaa löytyykin myös esimerkiksi tietotekniikkakirjailija Petteri Järvisen vankkaa osaamista. Susi kertoi myös, että ajatuksena ei ollut kirjoittaa varsinaisesti dekkaria, mutta tarkoitus oli kirjoittaa kirjasta mahdollisimman jännittävä. Siinä Susi on totisesti onnistunut! Aina pitää kysyä myös mahdollisesta jatkosta, ja ilokseni voin kertoa, että sitä on Takaikkunallekin tulossa. Lukijat ovat kuulemma ainakin kovasti kyselleet, mitä kuuluu ministeri Häkkilän vaimolle!

Jos kiinnostuit Takaikkunasta, Sinulla on mahdollisuus voittaa itsellesi kirjailijan signeeraama kappale teosta eiliseen Johtolanka-juttuuni kommentoimalla. Muista jättää kommentti sunnuntai-iltaan (14.2. klo 19) mennessä!

Onnittelut vielä kerran Vuoden johtolanka 2016 -voitosta, Pauliina Susi! 

Vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia

Koska hyvin usein olen ajatellut erilaisten kirjapalkintoraatien valintoja seuraillessani, että ne valitsevat yleensä väärin, ei minua ollut kovinkaan vaikea houkutella Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Ajattelin, että tällä kertaa saisin syyttää ainakin osittain itseäni, mikäli valinnoissa olisi jotain purnattavaa!

Suomen dekkariseuran sivuilla todetaan Johtolanka-palkinnosta näin:

Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinto myönnetään vuosittain edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta. Aluetta ei ole rajattu tarkasti; palkituksi voi tulla esimerkiksi romaani, novellikokoelma, elokuva, kuunnelma, tv-sarja, tutkielma tai muu alaan liittyvä merkkiteko. Palkinnon tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön. Ensimmäinen palkinto jaettiin vuonna 1985.

Palkinnon myöntää Dekkariseuran vuosikokouksen nimittämä kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka työskentelee kaksi kautta peräkkäin. Tämänhetkiseen raatiin kuuluvat Kirsi Hietanen, Kai Hirvasnoro ja Jonna Lehtinen.

Raatilaisuus on ollut mielenkiintoinen, jonkin verran työllistävä ja samalla miellyttävä velvoite. Miellyttävyyden kannalta ei suinkaan ole ollut vähäpätöinen seikka, että muut raatilaiset ovat todellisia asiantuntijoita ja että heidän kanssaan työskentely on sujunut saumattomasti. Jonnan sattuman oikusta tunsin jo entuudestaan, koska olemme olleet pienen hetken kollegoja. Jonna on seuran hallituksen jäsen, joten hän toimi raatimme puheenjohtajana eli käytännössä sihteerinä lähetellen sähköposteja kustantajille ja milloin mihinkin. Kai taas on Kansan Uutisten päätoimittaja ja innokas Päätalo-fani. Hän on esimerkiksi pitänyt Päätalon matkassa -nimistä blogia lehden verkkosivuilla. 

Johtolanka-palkinnon lisäksi raadin harteilla on myös vuoden esikoisdekkaristin valitseminen:

Suomen dekkariseuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2014 jaettiin ensimmäisen kerran uusi tunnustus, Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja. Palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaasta esikoisdekkarista, ja valinnan tekee edellä mainittu raati.

Vaikka palkintoa ei ole pakko myöntää kirjalle, kuuluu raadin velvoitteisiin kuitenkin lukea kaikki kisaan ilmoitetut teokset. Ilmoittaminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää raadin jäsenille ne kirjat, jotka se katsoo dekkarigenreen laskettaviksi ja jotka se haluaa lähettää. Jotkut kustantajat valitsevat mielestään vahvimmat ehdokkaansa eivätkä lähetä kaikkia genreen luokiteltavissa olevia uutuusteoksiaan, ja kaikki kustantajat eivät lähetä kirjoja lainkaan. Lopputuloksena oli, että luimme viime vuoden aikana 71 uutuusdekkaria! Jokainen raatilainen luki kaikki kirjat.

Muistakin vaihtoehdoista kuin kirjan valitsemisesta palkinnon saajaksi keskustelimme, mutta päädyimme kuitenkin varsin nopeasti jo tavaksi muuttuneeseen kirjan palkitsemiseen. Vuoden mittaan tapasimme pariin otteeseen ihan kasvokkain, muun muassa kevättalvesta aloitellessamme urakkaamme ja sopiessamme työskentelytavoista. Pääasiassa olemme kuitenkin olleet yhteydessä verkon välityksellä. Se onkin mainio apu, koska työkiireet ja välimatkat hankaloittavat kummasti ihmisen harrastusrientoja. Keskeinen peruste muuten valinnalleni raatiin oli, että asun selvästi Helsingin ulkopuolella…

Kun sovin raadin jäsenyyden vastaan ottamisesta seuran puheenjohtajan Leena Korsumäen kanssa, sovimme myös, että en julkaise kilpailuun osallistuvista kirjoista kirjoituksia blogissani ennen kuin palkinnon ja kunniakirjan saajat on julkistettu. Tämä hieman kirvelsi mieltäni, vaikka hyvin ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että se on viisas ratkaisu. Päätös tarkoitti kuitenkin väistämättä, että blogini kärsi ajoittain kuivista kausista viime vuonna, vaikka luettujen kirjojen lista olikin muhkea. Siitä huolimatta lukijat eivät onneksi ole kokonaan hylänneet blogiani, kiitos siitä kaikille kävijöille ja kommentoijille!

Päätin kuitenkin jo urakan alkumetreillä, että hyödynnän tulokset myös täällä blogissa. Niinpä minulla on nyt valmiiksi kirjoitettuna 71 kappaletta blogitekstejä vuonna 2015 ilmestyneistä kotimaisista dekkareista. Julkaisen ne tämän vuoden kuluessa yksi tai kaksi viikossa -tahdilla tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Poikkeuksen tekevät voittajat. Johtolanka-palkitusta Pauliina Suden Takaikkunasta julkaisen juttuni huomenna ja esikoiskunniakirjan saaneesta Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset perjantaina. Toinen raadin jäsen Kai Hirvasnoro on julkaissut oman katsauksensa dekkarivuodesta.

Jutut on siis kirjoitettu heti sen jälkeen, kun olen kulloisenkin kirjan lukenut. Lukemisjärjestys taas vaihteli aika paljon mielialan mukaan. Kustantamot pitivät kiitettävästi huolen, ettei kirjapino päässyt missään vaiheessa vajenemaan, ja loppuvuodesta alkoi tulla hieman kiirekin.

Koska raatilaisena minulla oli velvollisuus lukea kaikki kilpailuun lähetetyt kirjat, ovat niistä kirjoittamani jututkin jonkin verran erilaisia kuin mitä lukijat ovat ehkä tottuneet täällä lukemaan. En enää lukenutkaan kirjoja pelkästään omaksi huvikseni, vaan tarkoitus oli oikeasti punnita niiden laatua ja tehdä myös vertailuja. Siksi joidenkin kirjojen kohdalla sanat voivat olla tämän vuoden kuluessa kovempia kuin ennen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole edelleenkään loukata ketään, vaan koettaa tarkastella teosten vahvuuksia ja heikkouksia rakentavasti. Joissakin teksteissä saattaa tietty turhautuminen kuitenkin paistaa aika selvästikin läpi. Mutta lukekaa itse kaikki vuoden dekkarit!

Koska meitä oli kolme lukijaa erilaisine taustoinemme ja mieltymyksinemme, ei yhden lukijan mielipide päässyt dominoimaan valintojamme. Palkituista kirjoista pääsimme yllättävän helposti yksimielisyyteen. Valintojemme takana on helppo seistä iloisena ja ylpeänä. Upeat romaanit nousivat kärkeen! Onnea, Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen!

Palkintojuhlassa tarjoilut kunnossa!

Täytyy tunnustaa, että vaikeimpia asioita raatilaisuudessa on ollut suun kiinni pitäminen! Kumpikin parhaiksi nousseista kirjoistahan julkaistiin jo keväällä, joten on ollut todella tylsää vain nyökkäillä hyväksyvästi, kun niistä on kuullut puhuttavan jossakin. Mieli olisi tehnyt tavalliseen tapaan julistaa isoon ääneen: lukekaa nämä loistavat kirjat! Tietenkään emme heti kirjat luettuamme tienneet, että ne olisivat lopulta voittajat, mutta vahva tunne niiden kuulumisesta kärkijoukkoihin oli kyllä olemassa. Tunne sai vahvistusta muun muassa, kun Mäkisen kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolle.

Oli erittäin jännittävää päästä ensimmäistä kertaa mukaan legendaariseen palkitsemistilaisuuteen, jossa voittajien sormenjälki painetaan kunniakirjaan. Perinteisesti tämän tehtävän hoitaa aito ja oikea virkavallan edustaja eli tällä kertaa vanhempi konstaapeli Jukka Hätönen, joka kuvassa ottaa sormenjäljen esikoiskirjastaan kunniakirjan napanneelta Lauri Mäkiseltä. Tehtävä oli mieluinen kummankin osapuolen näkökulmasta, mikä lienee poikkeuksellista!

Kuva Sari Rainio, Siltala. 
Kustantamon lupa kuvan käyttöön.

Voittajan kustantamo kuulemma yleensä järjestää palkitsemistilaisuuden, joten tällä kertaa se oli Tammen (Bonnierin) tiloissa. Kustantaja oli kutsunut paikalle median edustajia, meidät raatilaiset ja puheenjohtajan ja muitakin dekkariseuralaisia. Siltala-kustantamosta oli tietysti myös edustusta paikalla. Tunnelma oli lämmin, aluksi hieman jännitystäkin oli ilmassa, mutta virallisen osuuden jälkeen ilmapiiri oli rento kaikkien iloisten kirjaihmisten rupatellessa kilpaa kirjoista ja kiitellessä raatia hyvistä valinnoista.

Tammen johtaja Outi Mäkinen on innokas dekkari-ihminen itsekin ja oli kutsunut paikalle lausuntataiteilija Minna-Maria Mattilan, joka luki pari otetta Takaikkunasta. Lukunäytteet muuten sopivat kirjatilaisuuksiin loistavasti, ja niitä soisi käytettävän paljon enemmänkin. Ensi kerralla palkintotilaisuudessa olisi kiva kuulla näyte myös esikoiskirjasta ja ulkomaisen kirjailijan tuotannosta.

Todella mukavalta tuntui ja tuntuu edelleenkin, että kustantamojen väki on aivan aidosti innoissaan omien kirjailijoidensa menestyksestä Vuoden johtolanka -kilpailussa. Kirjailijat eivät myöskään pidä tunnustusta vähäpätöisenä,vaikka kyseessä ei ole rahapalkinto.

Tässä vaiheessa on hyvä kiittää Suomen dekkariseuraa luottamuksesta ja kaikkia eiliseen palkintojuhlaan osallisia. Hieno vuosi sai arvoisensa huipennuksen! 

Pauliina Susi palkintojen kera.

Kiitokseksi siitä, että olet jaksanut lukea tänne asti pitkää vuodatustani, pääset osallistumaan ainutlaatuiseen kirja-arvontaan. Kustantaja Tammi lahjoitti blogiini arvottavaksi yhden kappaleen Pauliina Suden tuoretta Vuoden johtolanka 2016 -palkittua romaania Takaikkuna. Kirjailija signeerasi sen paikan päällä nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Kyseessä on siis hieno uniikkipalkinto ja taattu lukunautinto. 

Jokainen alle kommentin jättänyt on mukana tämän kirjan arvonnassa, jollei erikseen muuta mainitse. Arvon kirjan ystävänpäivänä ja lukurauhan päivänä eli sunnuntaina 14.2. klo 19 mennessä osallistuneiden kesken. Jos en saa voittajaan yhteyttä viimeistään tiistaina 16.2. osoitetietojen saamiseksi, arvon kirjan uudelleen. Onnea arvontaan!

Ystävänpäivän ja lukurauhan päivän päätteeksi oli mukavaa suorittaa kirja-arvonta. Todella moni innokas ilmaisi kiinnostuksensa hienoa kirjapalkintoa kohtaan, kiitos siitä!

Lahjomaton Onnetar (random.org) valikoi suosikikseen tällä kertaa Kristiinan Täysin arkista -blogista. Sydämelliset onnittelut Kristiinalle ja oikein jännittäviä hetkiä laatukirjan parissa! Olen laittanut Kristiinalle sähköpostia blogista löytämääni osoitteeseen. 

Antti Tuomainen: Kaivos

Milla Ollikaisen dekkarissa Pirunkuru (Like 2015) löydetään kolarilaisen kaivoksen eläkkeelle jäänyt työntekijä murhattuna. Miehen asunto on täynnä merkillisiä kivenmurikoita, ja jollain tavoin kaivos ja kaivostoiminta näyttävät liittyvän tapaukseen. Sebastian Lindellin Rajatapauksessa (Myllylahti 2015) löytyy Tornionjoesta tapettu professori Birger Johansson, jonka erikoisalaa ovat olleet kaivosten ympäristövaikutukset ja niiden hallinta. Antti Tuomaisen Kaivos-nimisen jännitysromaanin päähenkilö toimittaja Janne Vuori tutkii Suomalahden kaivoksen toimintaa ja saa tappajat peräänsä. Kaivokset ja niihin liittyvä poliittinen ja taloudellinen toimeliaisuus tuntuvat ainakin rikoskirjailijoita kiehtoneen viime vuonna. Sarjaa täydentää vielä ainakin Tua Harnon romaani Oranssi maa (Otava 2015), joka on lukulistallani sekin.

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola esittelivät
uutuuskirjojaan medialle Helsingin kirjamessuilla
syksyllä 2015.

Antti Tuomaisen uusi romaani on aina kirjavuoteni odotettu tapaus. Joka vuoteen ei tätä herkkua osu, joten tapaus on aina sattuessaan sitäkin merkittävämpi. Viime vuonna siis ilmestyi Tuomaisen odotettu viides teos Kaivos. Kaikenlaisten lukukiireiden takia sen lukeminen lykkääntyi tämän vuoden puolelle, koska halusin nautiskella sen rauhassa.

Odotus palkittiin. Tuomainen kirjoittaa aina erilaisen kirjan. Vaikka kaikki hänen tähänastiset teoksensa voi laskea jännityskirjallisuudeksi ja osan dekkareiksikin, ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia ja koettelevat mukavasti genrerajoja. Niinpä Kaivos oli täysin erilainen kuin aiemmat lukemani Tuomaisen kirjat (vain esikoisteos odottaa enää lukemistaan), kuten jo osasin odottaakin. Väitän kuitenkin, että Tuomaisen tyyli on tunnistettavissa. Tietty niukkuus yhdistää kaikkia teoksia, samoin hiottu, täsmällinen ja kaunis kieli.

Heidän yhdessä lainaamansa kirjat olivat saattaneet olla vuosien kuluttamia, niitä olivat avanneet ja sulkeneet kymmenet kädet, selkämykset olivat löysiä, sivut tahriintuneita, pehmeitä ja kellastuneita ja melkein aina mukana oli myös tuoksu: useimmiten tupakka. Jokainen kirja oli tuonut oman ainutlaatuisen viestinsä. Se oli aina väittänyt jotakin: rakkaus on ikuista, vapauden vuoksi voi vaikka kuolla, pahan mahti on suuri, hyvän puolesta pitää taistella.

Janne Vuori on täysin työlleen omistautunut helsinkiläisen keskisuuren sanomalehden toimittaja. Omistautuminen on niin perinpohjaista, että perheonni on hyvää vauhtia huuhtoutumassa viemäristä alas juttukeikkojen ja uutisvihjeiden ajaessa aina kaiken edelle. Edes kaksivuotias pieni tytär ei saa vedettyä Jannen mielenkiintoa riittävästi puoleensa, vaikka mies koettaa itsekin välillä puhua itselleen järkeä. Lupaukset ja ryhtiliikkeet unohtuvat samalla hetkellä, kun toimittaja nousee miehessä pintaan. Ja niin käy lopulta väistämättä, yleensä hyvin nopeasti.

Samaan aikaan kun Janne penkoo Finn Mining -yhtiön asioita välillä Helsingissä, välillä pohjoisessa, palaa kolmekymmentä vuotta sitten maailmalle kadonnut isä yllättäen maisemiin. Lukijalle paljastetaan, että isä Emil on urallaan menestynyt palkkatappaja, joka on nyt päättänyt vähitellen vetäytyä eläkkeelle. On vain vielä toimitettava viimeiset tilaukset asiakkaalle eli muutama ihminen siististi pois päiviltä. Jannen ja Emilin polut risteävät niin siviili- kuin työelämässäkin.

Janne tutkii sinnikkäästi uutisaihettaan, vaikka perhettäkin uhataan suoraan väkivallalla. Samaan aikaan Finn Miningin hallituksen jäseniä kuolee yksi kerrallaan nopeaan tahtiin. Mitä oikein on tekeillä? Uhka tuntuu kasvavan vähitellen, kuin varkain. Tajuaako Janne, miten vaarallista peliä on pelaamassa? Mikä osuus Emilillä on kuviossa?

Kaivos pitää sisällään monia aiheita ja teemoja. Päällimmäisenä on tietysti vahvasti kyseenalainen suomalainen ja kansainvälinen kaivostoiminta rankkoine lieveilmiöineen. Tätä aihetta käsitellessään Tuomainen valitettavasti innostuu jopa kahteen kertaan vääntämään rautalankamallia ja luennoimaankin. Jannen työn kautta päästään seuraamaan printtimedian kurjistumista lähietäisyydeltä. Melkein potkujakin pahempana kohtalona Janne pitää joutumista töihin viihdetoimitukseen. Ainoa huumoriripaus taitaakin liittyä episodiin, jossa Jannen pitäisi lähteä tekemään katugallupia tverkkauksesta…

Keskeistä on myös isän ja lapsen välisen suhteen pohdinta. Miten Janneen on vaikuttanut isän poissaolo? Onko puuttumaan jäänyt isäsuhde syy siihen, ettei Janne osaa itsekään olla isä halustaan huolimatta? Samalla intohimolla sekä Janne että Emil heittäytyvät kumpikin omaan työhönsä. Onnistuminen työssä antaa sisällön koko elämälle. Emil pohtii myös syyllisyyttä, vaikka väittääkin ottaneensa vastaan vain sellaisia toimeksiantoja, jotka ovat täyttäneet hänen vaatimuksensa moraalisesta oikeudenmukaisuudesta. Oikein toimiminen ei ole yksinkertaista.

Kauankohan pitää taas odottaa seuraavaa Tuomaisen kirjaa?

Antti Tuomainen: Kaivos

Like 2015. 325 s.

Ostettu.

Kirjailijan kotisivut.

Antti Tuomaisen tuotanto:


Tappaja, toivoakseni.  Myllylahti, 2006. 
Veljeni vartija. Myllylahti, 2009. 
Parantaja.  Helsinki-kirjat, 2010. 
Synkkä niin kuin sydämeni. Like, 2013. 
Kaivos.  Like, 2015.