tiistai 23. helmikuuta 2016

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja


Jos se taivaan ukko oli olemassa, sen täytyi olla aika vittumainen äijä. 
Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. 
Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?


Raumalaisen Tapio Koivukarin tuotantoon tutustuminen on ollut jo pitkään tehtävien juttujen listallani. Olen jo aiemmin hankkinut yhden hänen teoksensa hyllyyni odottelemaan lukuvuoroa, jota ei vielä toistaiseksi ole tullut. Kun Koivukarin Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon, oli lopulta tartuttava toimeen. Onhan palkittujen kirjojen lukeminen jo perinne.

Unissasaarnaaja kertoo nimensä mukaisesti nuoresta, vain 13-vuotiaasta Tuulikki Heinosesta, joka alkoi vuonna 1949 Nihtamon kylässä pitää saarnoja horrostilassa. Saarnoissaan Tuulikki kehotti luopumaan maallisesta ja käymään ahtaasta portista. Hän myös ennusti maailmanloppua tulevaksi vuonna 1950.

Ihan tyhjästä sairaalloisen ja poikkeuksellisen herkän tytön taipumukset eivät tulleet, sillä isä Jussi muistelee monen otteeseen, että suvussa on aiemminkin ilmennyt samankaltaisia ominaisuuksia. Hänellä itsellään niitä ei ole yhtään. Tuuri-Heinoseksi kutsutulla Jussilla on sen sijaan oma sotamenneisyytensä, josta mies mieluiten itse vaikenisi.

Punertavahiuksinen ja pitkään yöpaitaan puettuTuulikki on monen sanankuuloon tulevan mielestä kuin taivaan enkeli. Tätä mieltä on ainakin nuori karjalaisevakko Jaakko Kopra, joka saapuu yhä uudelleen kuuntelemaan Tuulikin saarnoja. Sana saarnaajasta leviää kulovalkean tavoin, ja pian asustustilan pihan perunamaakin on tallottu kivikovaksi tantereeksi, kun väki tungeksii uteliaana ja janoovana Tuulikkia ja muita paikalle rientäneitä saarnaajia kuuntelemaan.

Tuulikin saarnaaminen mullistaa koko perheen elämän lopulta juuria myöten. Jussi huomaa olevansa kuin tuuliajolla toisten vietävissä. Äiti Veera koettaa pitää ohjaksia ja aloittaa saamiensa neuvojen perusteella kolehtien keräämisen. Voiko näin koottu omaisuus koitua onneksi haltijalleen? Toimiiko Veera tyttärensä saarnojen ohjeitten mukaan?

Koivukarin Nihtamon kylä on fiktiivinen mutta kovin todentuntuinen paikka elävine henkilöineen. Unissasaarnaaja on matka Suomen lähimenneisyyteen. Jussi Heinosen kautta kurkistetaan hiljattain käytyyn mielettömään sotaan ja sen jälkivaikutuksiin. Myös evakkojen karut sotakokemukset nousevat esiin Jaakko Kopran kautta.

Santala tiesi senkin, että oma isäni oli kaatunut Kannaksella. Ehkä sen tähden tai muusta syystä hän sanoi kerran sanankuulijoita kuljettaessamme, että sodan käyneenä hän ei voinut olla ajattelematta toisella tavalla Jumalasta kuin ennen. Ei se niin mene, että hyvät tai uskovaiset pärjäisivät tai saisivat enemmän jotain varjelusta. Sodan sattuma on sokea, reilu se ei ainakaan ole.

Tarina laajenee vielä muillekin sivupoluille. Lukijalle paljastuu, miksi Jussi on saanut niin poikkeuksellisen näyttävän vaimon kuin Veera. Vaimon sulhanen on aikanaan lähtenyt siirtolaiseksi Australiaan, ja Veeran on ollut tarkoitus seurata. Elämä on kuitenkin mennyt toisin. Yksi kylän miehistä palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen Australiasta, ja hänen tarinansa kerrotaan lukijalle.

Kaikki nämä näkökulmat tekevät Unissasaarnaajasta hieman epäyhtenäisen, rönsyilevän kokonaisuuden. Toisaalta taas Tuulikin saarnakohtaukset toistuvat lukuisia kertoja hyvin samansisältöisinä, eivätkä vanhahtavalla kielellä toistellut fraasit jaksa kiinnostaa moneen kertaan toisteltuina.

Silti aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Koivukari kuvaa hyvin tarkkanäköisesti uskonnollisen hurmoksen syntymekaniikkaa ja toimintaperiaatteita. Saarnaavat lapset olivat ihmisille jo tuttu ilmiö, sillä samoihin aikoihin maassa kiersivät kartanolaiset lapsisaarnaajineen. Myös Maria Åkerblomin tarinaan viitataan teoksessa moneen otteeseen. Osa yleisöstä on liikkeellä vilpittömin mielin ja haluaa nähdä ja kokea hengellisen elämyksen, mutta osa on avoimen kriittistä yleisöä. Oma lukunsa ovat ne, jotka haluavat oman osuutensa tuotosta. Ja kenties jotain muutakin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään apokalyptisella voimalla, kun Tuulikki saa ohjeet, että hänen on lähdettävä seuraajineen matkalle kohti pohjoista. Määränpäänä on tunturin huippu, jossa jokainen joutuu uhraamaan kalleimpansa. Lopun tuhon saattaa tarkkaavainen lukija aavistaa.

Olen Runeberg-ehdokkaista lukenut vasta Pauliina Vanhatalon teoksen Pitkä valotusaika, jonka itse kyllä olisin rankannut tämän edelle. Koivukarin teoksiin aion kuitenkin vielä palata, sen verran vakuuttava teos Unissasaarnaaja on.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
Johnny Kniga 2015. 331 s.

Ostettu.

6 kommenttia:

  1. Pitkä valotusaika oli minunkin suosikkini. Unissasaarnaajan luin vasta kun tiesin sen voittaneen. Muut proosaehdokkaat luin kaikki ennen valintaa.
    Unissasaarnaajassa oli ehkä se, että mielsin sen uskonnolliseksi kirjaksi mitä se olikin, mutta se oli paljon muuta, se oli erityinen tarina lapsisaarnaajasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ja minusta Koivukari hienosti kuvasi sen, mitä alkaa ympärillä tapahtua, kun tällainen ilmiö osuu kohdalle. Hätkähdyttävä romaani.

      Poista
  2. Mun piti kuunnella tämä, kun ilmestyy äänikirjana, mutta olin unohtanut ihan kokonaan. Vaikuttaa kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai tämä on tulossa myös äänikirjana? Tämän voisin jopa kuunnella jonkin ajan päästä, oli sen verran hieno. Kuunnellessa kiinnittää taas huomiota toisenlaisiin asioihin. Suosittelen!

      Poista
    2. Kuulovammaisten ja lukihäiriöisten kirjastossa on paljon äänikirjoja, myynnissä tästä ei taida olla.
      Sain nyt kuitenkin kuunneltua ja bloggasinkin jo kirjasta.

      Minusta tämä olisi ollu tylsä ilman muiden ihmisten tarinoihin rönsyilemistä, niitä tarvittiin täydentämään sivuja. Mielenkiintoinen tarina ja ilmiö. Kirjaa kuunnellessani mietin, onko tämä ihan keksitty tarina vai perustuuko johonki tositapahtumiin. Nyt sitten mietin, miten paljon siinä oli totta ja miten paljon aikojen saatossa värittynyttä ja lopulta keksittyä.

      Poista
  3. Minusta Unissasaarnaaja oli jotenkin hämmentävä kirja. Oikeastaan pidin paljonkin, mutta jokin jäi kaihertamaan. Tematiikka on tosi kiinnostavaa ja kerronta hyvää, mutta varmaan niitä rönsyjä oli liikaa. Ja jotenkin se lopahti loppupuolella (en vain enää tarkkaan muista miten, kun lukemisesta aikaa jonkin verran).

    VastaaPoista