Elämä elämältä -romaanissaan Kate Atkinson pyörittelee ajatusta elämän sattumanvaraisuudesta,
siitä, kuinka pienet, mitättömiltä vaikuttavat valinnat ja päätökset saattavat
vaikuttaa ratkaisevasti omaan ja muiden ihmisten kohtaloihin. Ursula Todd ja
hänen perheenjäsenensä elävät elämänsä teoksessa moneen kertaan erilaisia
valintoja tehden. Romaani on kiehtovimpia koskaan lukemiani, ja suosittelen
sitä kiihkeästi kaikille!
Jonkinlaista vaihtoehtoelämää toivoisin myös itselleni aina silloin tällöin. Olisi nimittäin joskus mukavaa pystyä täysin nollaamaan aiemmat lukukokemuksensa ja testata, miltä jokin teos tuntuisi niin sanotusti puhtaalta pöydältä luettuna. Tätä mietin jälleen lukiessani Elämä elämältä -romaanin sisarteosta Hävityksen jumala. Kuinka paljon edellisen teoksen voimakas lukukokemus heijastuu jälkimmäisen lukemiseen? Ainakin omalla kohdallani paljonkin, halusin tai en. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse asiassa harmittelin useaan otteeseen myös, etten sittenkään muista kovin tarkasti enää, mitä aiemmassa romaanissa kenestäkin kerrottiin.
Jonkinlaista vaihtoehtoelämää toivoisin myös itselleni aina silloin tällöin. Olisi nimittäin joskus mukavaa pystyä täysin nollaamaan aiemmat lukukokemuksensa ja testata, miltä jokin teos tuntuisi niin sanotusti puhtaalta pöydältä luettuna. Tätä mietin jälleen lukiessani Elämä elämältä -romaanin sisarteosta Hävityksen jumala. Kuinka paljon edellisen teoksen voimakas lukukokemus heijastuu jälkimmäisen lukemiseen? Ainakin omalla kohdallani paljonkin, halusin tai en. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse asiassa harmittelin useaan otteeseen myös, etten sittenkään muista kovin tarkasti enää, mitä aiemmassa romaanissa kenestäkin kerrottiin.
Jälkisanoissaan Atkinson kertoo aikoneensa ensin kertoa kaiken
kattavan tarinan toisesta maailmansodasta. Onneksi kirjailija kuitenkin tuli
nopeasti järkiinsä ja huomasi, että aihe on aivan liian valtava. Lukijan
kannalta yksityiskohtiin keskittyminen on huomattavasti hedelmällisempää. Hyvä
tarina syntyy yksittäisten ihmisten kohtaloista. Niin tälläkin kertaa.
Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat todellakin
sisarteokset. Ne kertovat osin samoista henkilöistä ja aikajanat lomittuvat
toisen maailmansodan kohdalla, mutta muuten ne ovat miltei täysin erilliset
teokset ja aidosti itsenäiset myös. Ne voinee ongelmitta lukea kummassa
järjestyksessä tahansa, ja tätä haluaisin myös päästä kokeilemaan, siis niin,
että en muistaisi aiempia lukukokemuksiani.
Elämä elämältä
-teoksessa keskeinen aihe on Lontoon suurpommitukset toisen maailmansodan
aikana. Hävityksen jumalassa avataan
tämän kääntöpuolta eli kerrotaan liittoutuneiden tekemistä mittavista Saksan
pommituslennoista. Näistäkin maailmansodan kauhuista olen kaunokirjallisuudesta
aiemmin lukenut, mutta pääasiassa toisesta näkökulmasta, pommitettujen
kohtaloiden kautta.
Ursulan veli Teddy värväytyi sodan alussa ilmavoimiin, sai
koulutuksensa Kanadassa, toimi lähes ennätyksellisen pitkään pommikonelentäjänä
ja joutui sodan loppuvaiheissa saksalaisten vankileirille. Kadonnut ja kuolleeksi
luultu Teddy kuitenkin palaa sodan päätytty’ kotiin ja elää vielä pitkään, 2010-luvulle
asti.
Sota ja sen kauheudet vaikuttavat pohjavirtauksena
vuosikymmeniä kaikkien sen kokeneiden elämään ja myös heidän läheistensä
elämään, lapsiin ja lastenlapsiin. Teddy päättää sodan aikana, että jos hän
selviää siitä hengissä, hän koettaa aina olla ystävällinen ihminen. Teddy
avioituu lapsuudenrakkautensa naapurin Nancyn kanssa ja saa tyttären Violan. Vaatimaton,
rauhallinen elämä tuntuu parantavan pahimpia kolhuja.
Atkinson kirjoittaa hyvin tunnistettavalla persoonallisella
tyylillään ja käyttää muun muassa edelleen runsaasti sulkeita tekstissään.
Huomaan, että alan kiinnittää sulkeisiin huomiota, jos teksti ei vedä. Ne
alkavat silloin nopeasti ärsyttää, ja tuntuu, että lukemiseni kompastelee
niihin alituiseen. Kun tarina taas alkaa imeä, en huomaa koko tyylikeinoa! Hävityksen jumalaa lukiessani ärsyynnyin
muutamaan otteeseen näihin etäännyttävästi toimiviin sulkeisiin. Kirja on
edeltäjäänsä raskaslukuisempi eikä vie tarinana mennessään yhtä voimakkaasti.
Mietin jo lukiessani, mistä hitaalta tuntuva syttymiseni
oikein johtui, vaikka kaikki edellytykset lukemisen imulle olivat olemassa.
Lopulta totesin, että syitä oli useita. Atkinson on rikkonut kronologian taiten
ja paljastaa Teddyn tarinan käänteistä keskeiset lukijalle jo alkumetreillä,
mutta varsinaisia tapahtumia avataan vähän kerrallaan ja viivytellen. Edessä
olevat pahat asiat, kuten Teddyn sotaonnen lopullinen kääntyminen, ovat
jatkuvasti edessäpäin. Tuntui, että en halunnut tietää, mitä kamalaa vielä
olisi tulossa, vaikka jo tavallaan tiesin. Sama pätee Teddyn sodanjälkeiseen
elämään ja sen käänteisiin.
Toinen tarinaan sisältyvä etäännyttävä seikka on Teddyn
tyttären Violan kertakaikkinen vastenmielisyys. Harvoin inhoan niin syvästi
fiktiivisiä hahmoja kuin nyt inhosin Violaa! Olisin halunnut useaan otteeseen
kuristaa kyseisen ämmän! Onneksi sama tunne oli usein myös Teddyllä ja Violan
lapsilla. Kaikki kolme sanovat ääneenkin, että vaikka ihmistä kuinka rakastaa,
ei hänestä silti välttämättä pidä. Viola on juuri tällainen äiti ja tytär,
itsekeskeisyydessään vertaansa vailla.
Hävityksen jumalan
määritteleminen sotaromaaniksi tekee sille osittain vääryyttä, mutta
sotaromaani se siitä huolimatta on. Ja millainen sotaromaani! Lukija pääsee brittien
ja liittoutuneiden pommitusilmavoimien sisälle, mukaan pommituslennoille,
joilta yhdeltäkään ei ollut varmaa paluuta kenelläkään niihin osallistuneilla.
Järkytyin siitä, kuinka suuria tappioita pommituslennoista koitui. Välineet ja
tekniikka olivat karun alkeellisia. Lisäksi sotilaidenkin mieliä alkoi jossain
vaiheessa kaihertaa pommituksien moraalinen puoli. Oliko oikein kylvää
kammottavaa tuhoa siviilikohteisiin?
Teddyn sotakokemukset ovat karmaisevia, ja ne avaavat vain
yhden kurkistusaukon tuhansiin ja taas tuhansiin samankaltaisiin tarinoihin.
Pysäyttävää. Tämän kaiken ajatusmyrskyn Atkinson sai päässäni aikaan
romaanillaan. Loistavan teoksen tunnusmerkkejä, kuten sekin, että vasta
jälkikäteen romaani tuntuu asettuvan mielessäni ansaitsemaansa kohtaan
sisäisessä arvoasteikossani. Vaikka lukeminen vaati minulta enemmän kuin Elämä elämältä, on Hävityksen jumala silti sen veroinen. Vähintään.
Kate Atkinson:
Hävityksen jumala (A God in Ruins)
Suom. Kaisa Kattelus.
S&S 2016. 494 s.
Ostettu.
Samansuuntaisissa tunnelmissa Hävityksen jumalan äärellä on ollut myös Lumiomena-blogin Katja.
Olin aika varma, että tämä on pettymys Elämä elämältä -kirjan jälkeen, mutta ei kyllä ollut. Oli vaikea kuvitella miten Elämä elämältä -kirjalle voisi tehdä "rinnakkaisromaanin", mutta hyvinhän tämä toimi. Ehkä tätä uudempaa ei ihan ymmärrä, jos ei ole lukenut ekaa?
VastaaPoistaMietin tuota kyllä tämän uudemman loppuratkaisun osalta. Sen ymmärtäminen saattaa edellyttää aiemman tuntemista.
PoistaHävityksen jumala on vaikuttava kirja, hitaasti sytyttävä mutta pitkään kytevä. Minuun teki sotatematiikan käsittelyn lisäksi syvän vaikutuksen tapa käsitellä fiktiota. Minulle hohtava Elämä elämältä sai siis sisarteoksesta pitkään kytevän ja hehkuvan.
VastaaPoistaOivallisesti kiteytetty <3
PoistaTotta, Viola oli todella rasittava hahmo. Eikö hänessä ollut mitään ymmärryskykyä? Miten hän ei edes aikuisena tuntunut käsittävän, kuinka paljon hänen isänsä oli tehnyt ja kuinka tietyt asiat (spoilaamatta) eivät olleet Tedin vika? Yritin tulkita häntä oman sukupolvensa lapsena, minkä seurauksena minä, joka olen kasvanut eri vuosikymmenineä, näen asiat eri tavalla. Silti Viola nosti ärsytyksen tunteita pintaan.
VastaaPoistaHävityksen jumala oli Violasta huolimatta hieno lukukokemus. Sotaromaani, joka ei kuitenkaan kerro itse sotimisesta juurikaan, vaan siitä kaikesta muusta.