Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

Harmillista, että ensikosketukseni Marja-Liisa Heinon tuotantoon on vasta hänen viides teoksensa Älä tähti putoa. Heinon esikoisdekkari Enkelimies (WSOY, 2006) oli ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja toinen dekkari Suomen suuntaan (WSOY, 2008) voitti Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2008. Ilmeisen laadukasta tuotantoa Heino siis kirjoittaa, ja tämän viidennen teoksen luettuani olen samaa mieltä.

Ensimmäiset omat havaintoni Heinon tuotannosta ovat ajalta, jolloin ilmestyi Astuit väärään autoon (WSOY, 2013). Kirjaa kehuttiin sen verran, että olen ostanut kehujen innoittamana hyllyyni sitä edellisen Heinon teoksen eli Niemisen tyttövainaan tapauksen (WSOY, 2011). Se odottelee kuitenkin edelleen lukuvuoroaan. Heino vaikuttaa paitsi laadukkaalta myös monipuoliselta dekkaristilta.

Älä tähti putoa on toinen osa rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta kertovasta sarjasta. Eerola on mielenkiintoisimpia suomalaispoliiseja, jonka olen dekkareissa tavannut. Hän on syntyperältään puoliksi romani, ja hän noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Miehellä on erikoisen sukutaustansa takia laaja kielitaito. Isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Heino ei ainakaan tässä toisessa Karli Eerola -dekkarissa vaivaudu lukijalle paljoakaan päähenkilöään esittelemään. Tiedonmuruset saa lukija poimia tarinan mittaan matkan varrelta ja osin rivien välistä. Eerola tuntuu olevan pätevä poliisi, mutta työpaikalla on erilaisia skismoja, jotka osin vaikuttavat liittyvän Eerolan etniseen taustaan.

Yksityiselämässä tapahtuu suuria muutoksia, kun Eerolan rakastettu Jessi muuttaa Eerolan luo asumaan. Ratkaisu on monimutkainen, sillä Eerola on jonkinlainen omaishoitaja isoisälleen, eläköityneelle maalaispapille. Tyttöystävä Jessi ei taida olla romani, koska puhtaussäännöistä on tulla sanomista Eerolan itsehillintäponnisteluista huolimatta. Jessi ei esimerkiksi saisi poimia puutarhan herukoita.

Kuten huomaa, minua kiinnosti kirjassa eniten juuri Eerolan hahmo. Olisin halunnut tutustua mieheen lähemmin, joten jossain vaiheessa on vielä ehdittävä aiempi osakin lukea. Varsinainen rikosjuonikaan ei ole huono. Maahanmuuttajataustaisen muslimiperheen teini-ikäinen Tara-tytär on kadonnut. Perheen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta, ja isoveli Kia tuntuu potevan lähinnä syyllisyyttä siitä, ettei ole opiskeluiltaan ehtinyt vahtia sisartaan tarkemmin.

Suomessa syntynyt Tara ei ole elänyt ihan sillä tavalla kuin muslimiperinteet edellyttävät. Kaunis tyttö on ollut kiinnostunut vaatteista, meikeistä ja tietysti pojista. Kun koululle on tullut kuvausryhmä etsimään juontajaa uuteen tv-sarjaan, on Tara ollut innoissaan ja mukana loppumetreille saakka. Esiintymistä on kuitenkin vielä pitänyt hioa, ja Tara on päässyt mukaan mallikoulun kurssille muutaman muun tytön kanssa. Tara on halunnut tähdeksi, jota hänen nimensäkin tarkoittaa.

Kun perhe on matkustanut sukulaisiin Ruotsiin, Tara on jäänyt Suomeen. Heti ensimmäisenä iltana hän on kadonnut, eikä puhelimeen enää saada yhteyttä. Netistäkin tyttö tuntuu haihtuneen täysin. Kenen matkaan Tara lähti Ilveksen yökerhosta? Mitä tytölle on tapahtunut? Selvitystyö on vaikea, sillä totuuden irti saaminen Taran perheestä ja ystävistä on lähes mahdotonta.

Poliisi tekee aika nopeasti johtopäätöksen, että perhe on halunnut päästä tytöstä eroon, ja samaa mieltä tuntuu olevan maahanmuuttajayhteisökin. Kia tekee omia selvityksiään Taran poikaystävistä ja miestuttavista. Sitten alkaa liikkua huhuja kunniamurhasta, joka olisi tapahtunut suvun piirissä kymmenisen vuotta sitten. Mitä saaristomökillä oikein tapahtui 16-vuotiaalle Marjanille? Entä missä on Tara?

Heino kirjoittaa etäännyttävästi, jotenkin viitteellisesti. Kehenkään henkilöistä ei pääse oikein lähelle, ja tapahtumien ymmärtämisessäkin saa olla tarkkana. Heinon kerronta on muutenkin niukkaa, mutta vaikka teos on sivumäärältään ohuehko, pitää tarina sisällään paljon mielenkiintoista ja mieltä askarruttavaa. Lukiessani mietin Marja Björkin teosta Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014) ja Anja Snellmanin Parvekejumalia (Otava, 2011), joissa samoja teemoja sivutaan kuin Heinokin. Tässä teoksessa oikeastaan yhdistyvät noiden teosten teemat hienosti.

Vielä varoituksen sana kirjaan tarttuville: älkää lukeko takakansitekstiä! Jostain syystä kustantaja on päästänyt takakanteen oikean juonipaljastuspläjäyksen, joka latistaa pahasti lukukokemusta.

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

WSOY 2015. 232 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun