Olen vilpittömän iloinen Pekka Hiltusen Studio-sarjan
sekä kotimaisesta että kansainvälisestä menestyksestä. Yhtä vilpittömästi
haluaisin myös itse tempautua sarjan pauloihin. Olen totisesti yrittänyt. Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) jätti minut ristiriitaisiin mutta kuitenkin
odottaviin tunnelmiin, mutta Sysipimeä (WSOY,
2012) jäi poikkeuksellisesti kesken.
”Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin
lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan”, olen todennut sarjan kahta ensimmäistä osaa
(tai siis ensimmäistä ja toisen alkua) pohtiessani. Olen todella harmissani,
että joudun toistamaan tuon ajatuksen myös kolmannen Studio-trillerin Varo minua
yhteydessä. Jollen olisi sitoutunut lukemiseen palkintoraatilaisuuden kautta,
olisin todennäköisesti jättänyt tämänkin teoksen kesken.
Hiltunen on näet
uskollinen omalle tyylilleen ja toistaa tässä kolmannessa osassa kaikki ne
piirteet, joista en aikaisempien kirjojen osalta pitänyt. Tämä on toki
hyväksyttävää ja ihan kunnioitettavaakin. Kirjat ovat löytäneet lukijansa ja ne
ovat monin tavoin kiiteltyjä, Johtolanka-palkintokin napsahti aloitusosasta.
Miksi siis muuttaa tyyliä? Ei miksikään, tietenkään, mutta loogista siis on,
että minä en vieläkään päässyt studiolaisten menoon sisälle. Lasiseinä on ja
pysyy välissämme.
Olen moittinut
kustantajaa Sysipimeän liian pienestä
fontista. Tästä vaivasta on Varo minua -kirjassa
onneksi päästy, mikä tietysti näkyy muhkeampana sivumääränä: 446 sivua. Tästä
tosin noin kolmannes olisi ollut karsittavissa. Hiltunen nimittäin pelaa jälleen
riskillä. Kirjan alusta noin 150 sivua on hidasta, rohkenen sanoa
pitkäpiimäistä, aiheeseen johdattelua, jonka kuluessa ei tapahdu oikeastaan
mitään. Liaa ja Maria ei juurikaan lukijalle esitellä, vaan luotetaan siihen,
että he jo ovat tuttuja. Toki kirjan voi täysin itsenäisenäkin teoksena lukea,
mutta aiempien osien lukeneille mukaan pääsy lienee helpompaa. Samalla Hiltunen
joutuu varomaan, ettei liikaa paljastaisi aiempien kirjojen juonista.
Tässäkin osassa
erillisiä juonilinjoja on kaksi. Toinen, jännittävämpi (oikeastaan jopa
kammottava) liittyy Lian henkilökohtaiseen menneisyyteen. Toista juonilinjaa
hoitelee Mari muiden studiolaistensa kanssa. Tämä on monipolvinen ja paikoin
sekavahko ja perusteluiltaan ontuva puoli kirjassa. Studion toiminta on
herättänyt turhan kovaa kiinnostusta Lontoon poliisin rikosylikomisario Peter
Gerrishissä. Jopa pakkomielteisen tiukkana tutkijana tunnetun Gerrishin
kiinnostus on kaikkea muuta kuin toivottavaa, ja Mari päättää selvittää miehen
heikot kohdat saadakseen tämän tutkimukset herpaantumaan.
Poliisimiehen
toimien penkominen johdattaa Studion nopeasti pahamaineisen katujengin KFM:n
jäljille. Kill for Money -jengi on kerännyt mainetta nopealla laajenemisellaan
ja ilkeällä menetelmällään pakottaa kuolemaan tuomittu vastustajansa soittamaan
viimeisen puhelunsa läheisimmälle ihmiselleen. Puhelun kuluessa tuomittu
ammutaan. Jengiä johtaa sisaruspari Jay Jay ja Janice. Miksi jengi ei
kuitenkaan ole kostanut Janicen taannoista joukkoraiskausta? Mitä jengi
suunnittelee naapurijengin alueen autioon taloon? Marin erikoisille taidoille,
rahoille ja alaisille on jälleen kysyntää.
Keskeltä Varo minua on jännittävä, hetkittäin
jopa piinaava. Kumpikin juonilinja kokee kliimaksinsa kuitenkin hyvissä ajoin
ennen kirjan loppua, joka jälleen on pitkähköä loiventelua. Kummassakin
juonilinjassa olisi mainiot ainekset oman trillerin kirjoittamiseen, enkä aivan
ymmärrä, miksi ne on nivottu yhteen kirjaan niin, ettei kumpikaan oikein pääse
kunnolla syvenemään ja siten oikeuksiinsa. Marin tai Lian kanssa en vieläkään
päässyt läheiseksi.
Lontoon
perinpohjainen tuntemus, kiinnostus historiaan ja arkkitehtuuriin sekä
nykyteknologiaan sen sijaan paistavat jälleen hyvällä tapaa läpi kirjasta.
Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY 2015. 446 s.
Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun
Näin ne sarjat kolahtavat lukijoille eri tavoin. Minä kuulun siihen leiriin :), joka on hurahtanut Studioon osa osalta enemmän ja toivon, että sarja jatkuu. Itse en tykkää siitä, että sarjoissa käytetään sivuja vanhojen kertaukseen, eli Studion tyyli sopii minulle. Ja yliampuvat (=ehkä siis hitusen epäuskottavat...) juonenkäänteet ja useat juonilinjat ovat sitä Studio-sarjan ydintä, jonka vuoksi sarja toimii minulle. Mutta siitä varmaan siis joko tykkää tai ei tykkää. Urheasti olet sinnitellyt paksun kirjan loppuun, olosuhteiden pakosta toki. :)
VastaaPoista