Hannu Hakonen: Ahneet likaiset kädet

Hannu Hakosen teoksen Ahneet likaiset kädet on julkaissut pienkustantamo ja viestintätoimisto Kirjokansi. Kustantaja luonnehtii kirjaa sanoilla ”huikea historiallisia jännitteitä huokuva romaani”, mistä olen valitettavasti jyrkästi eri mieltä. Kansiliepeessä Kirjokansi onneksi vakuuttaa firman periaatteena olevan ”Kirjailija kirjoittaa - kustantaja vastaa kustannuksista.”. Harmi, että kustannuksiin ei ole tainnut sisältyä kummoistakaan kustannustoimittamista. Tai edes esilukua, epäilen.

Kun kunnolla lapioi (pinnan raaputtaminen ei nimittäin riitä), löytyy Hakosen kirjastakin kelpo idea pohjalta. 1900-luvun alussa Burman jalokivikaivoksilta löytyy poikkeuksellisen upea rubiini, joka tuntuu kylvävän erilaista tuhoa ympärilleen. Kirottu jalokivi matkaa kirjavien vaiheiden kautta ensin Eurooppaan, sitten Venäjälle tsaarittaren kaulakoruun, sieltä kadoksiin, sitten Suomeen, Pariisiin, Irakiin, Yhdysvaltoihin ja lopulta Lontooseen. Matkan varrella on sattunut kohtalokkaita onnettomuuksia, murhia, petoksia ja itsemurhia. Mielenkiintoisen, kohtalokkaan esineen ympärille kudottu jännitysromaanin juoni saattaisi toimiakin, jos asiaan olisi kunnolla paneuduttu.

Valitettavasti Hakonen ja Kirjokansi eivät ole malttaneet olla julkaisematta täydellistä raakiletta. Jonkinlaista yritelmää toki on. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä, jossa vauras pariskunta seuraa antiikkihuutokauppaa Lontoossa. Kaupan on upea korusetti, jonka kruunaa mahtipontinen rubiini Aleksandra. Koru on aikoinaan kuulunut tsarinna Aleksandralle ja ajautunut kirjavien vaiheiden jälkeen myyntiin. Pariskunta sanailee kuiskuttelemalla pitkät luennot jalokivien historiasta toisilleen kesken huutokaupan. Poistuessaan huutokaupasta he ovat vähällä joutua kohtalokkaaseen onnettomuuteen. Vasta kirjan lopussa tämän pariskunnan henkilöys selviää, samoin se, miksi he pelastuvat täpärästi.

Sitten tehdään aikahyppy alkupisteeseen, eli Burman karmeisiin kaivoksiin viime vuosisadan vaihteeseen. Sieltä tarinaa kuljetetaan nopein aikahyppäyksin eteenpäin aina 1950-luvulle ja Suomeen Heinäveden luostariin, jonka pihalla vanha munkki kertoo salaisuutensa kymmenvuotiaalle Eino-pojalle. Ollaan noin sivulla sata, ja kirjaan pongahtaa minäkertoja! Nopea aikahyppely jatkuu. Eino varttuu ja ’hankkii’ itselleen vaimon. Sitten matka vaimon kanssa samaiseen luostariin saa muistot palaamaan mieleen, ja kuinka ollakaan, Neuvostoliitto hajoaa ja Eino lähtee kaverinsa kanssa rajantakaiseen Karjalaan karhunmetsästykseen ja aarrejahtiin. Tästä kohdasta teos olisi kannattanut aloittaa! Venäjän erämaissa ja rajalla tapahtuvat kohtaukset voisivat ihan oikeasti olla jännittäviä, jos niihin maltettaisiin kunnolla pysähtyä.

Rubiinin kirous toteutuu jälleen, ja Eino väistyy keskiöstä. Jalokiven loppuvaiheistakin olisi saanut kunnolla hiomalla vielä kelpo tarinan. Loppuratkaisussa sorrutaan sitten jo sellaisiin latteuksiin, että alta pois. Lukijan vedättäminen pitää tehdä taitavammin!

Harmi vain, että teoksen puutteet eivät jää rakenteellisiin ongelmiin, vaikka ne tietysti ovat merkittävimmät ja kohtalokkaimmat. Huomautettavaa löytyy myös tyylistä ja kielestä. Kuvailu on kioskipokkarien tasoa:

Naisen pään kääntyessä enemmän sivulle, moiskautti turpea suu märän suudelman naisen verenpunaisiksi maalatuille huulille, samalla kun miehen vallattomat sormet hakeutuivat ylemmäs hyvin muodostuneisiin rintoihin. Jälleen huulille uusi suudelma, jota nainen ei voinut vastustaa, vaan hänkin tunsi värisevän kiihkon leviävän rintoihin, siitä alas pyöreille lanteille, lopulta koko vartaloon.

Niin. Näyte puhukoon puolestaan. Ahneet likaiset kädet olisi kannattanut ehkä sittenkin jättää pöytälaatikkoon tai ainakin kirjoittaa vielä muutamaan kertaan kunnolla uudelleen.

Kahlattuani läpi Hannu Hakosen teoksen Ahneet likaiset kädet päällimmäiset tuntemukseni olivat ällistys ja kiukku. Miksi tämä teos on julkaistu? Kenelle se on tarkoitettu? Mikä kirjan idea on? Kuka haluaa ostaa ja lukea tällaista?

Olen aikaisemminkin täällä blogissani huokaillut samojen kysymysten äärellä. Kirjoittajia on Suomi pullollaan, mikä on hieno asia. On myös lukemattomia kustantamoja, jotka tuntuvat julkaisevan hyvin sekalaisin periaattein hyvin sekalaista tuotantoa. Hyvä ehkä sekin, ainakin jostakin näkökulmasta. On varmasti hienoa harrastajakirjoittajan saada hengentuotteensa painatettua, mutta vastaavatko odotukset todellisuutta. Kuka kantaa vastuun keskeneräisen tuotteen markkinoille putkauttamisesta ja sen seurauksista? Julkaistu teos on vapaasti arvioitavissa. Kritiikki voi olla julmaa, eivätkä odotukset kirjailijuudesta ehkä täyty.

Kirjoituksissani Onko omakustanne valekirjallisuutta? ja Luuloa ja tietoa 

pienkustantamisesta olen näitä kysymyksiä pohdiskellut ja saanut myös asiantuntevia kommentteja vastaukseksi. Jos aihe kiinnostaa, linkkien kautta pääsee tutustumaan tarkemmin.

Hannu Hakonen: Ahneet likaiset kädet

Kirjokansi 2015. 341 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.