J. K. Johansson: Palokaski-sarja (Laura, Noora ja Venla)

Kun sain luettavakseni J. K. Johanssonin Venlan, tiesin Palokaski-sarjasta aika vähän. J. K. Johansson on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy ’ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia’. Tarkoitus on ollut kirjoittaa trilogia, ja ainakin ensimmäistä osaa Laura (Tammi, 2013), mainostettiin ’Suomen Twin Peaksiksi’. Kirjojen takakansiteksteissä teoksia luonnehditaan kiitetyiksi maailmanmenestyksiksi, ja ensimmäisen osan jälkeen sarjan tv- ja elokuvaoikeudet ostettiin.

Päättelin myös lukemistani kommenteista, että sarjan osat liittyvät hyvin tiiviisti yhteen. Monet sanoivat jopa, että kyseessä on kolmeen osaan pilkottu yksittäinen teos. Niinpä ajattelin, että lienee parasta aloittaa alusta. Lauran aloitettuani huomasin nopeasti, että nyt eivät teos ja lukija oikein kohtaa. Olen totaalisen väärää kohderyhmää, eikä huumorintajuni veny riittävästi. Suhtaudun dekkariin genrenä liian ryppyotsaisesti osatakseni nauttia tällaisesta parodiasta, jollaiseksi jossain vaiheessa tyylin mielessäni luokittelin. Palokaski-sarja on nuorten aikuisten (dekkari)viihdettä, ja sellaisena se pitäisi myös lukea, ei dekkarilasien läpi.

Itselleen ei kuitenkaan aina oikein voi mitään. En voinut mitään sille, että rypistelin otsaani kirjan henkilöiden kummallisille toilailuille, juonenkäänteiden täydelliselle epäuskottavuudelle ja jopa rankoille epäloogisuuksille. Miten esimerkiksi laskujeni mukaan kaksikymppinen mies on ehtinyt opiskella huippulääkäriksi ja jo harjoittaa ammattiaan?

Jo päähenkilö Miia Pohjavirta on arkimaailmassa mahdoton. Nipin napin kolmikymppinen nuori nainen on opiskellut sekä erityisopettajaksi että poliisiksi ja ehtinyt harjoittaakin molempia ammatteja, poliisin työtä jopa pidemmän aikaa. Sarjan alkusivuilla kerrotaan, että Miia on toiminut tunnettuna nettipoliisina mutta jättänyt tehtävänsä muun muassa pahaksi äityneen nettiriippuvuutensa takia ja palannut erityisopettajan töihin ja saanut paikan entisestä koulustaan Palokasken lähiössä. Lukijan annetaan mielestäni ymmärtää, että kyseessä on yläkoulu, mutta oppilaiden elämää seurattaessa se vaikuttaa kuitenkin enemmän lukiolta. Erityisopettajan työ taas muistuttaa lähinnä koulukuraattorin toimenkuvaa.

Miian veli Nikke työskentelee samassa koulussa koulupsykologina. Nikke on naimisissa Miian parhaan ystävän Suskin kanssa, ja pariskunta on ajautunut aviokriisiin yritettyään epätoivoisesti saada lasta jo usean vuoden ajan. Suski on neurootikko parhaasta päästä, ja Nikke taas melkoinen lapanen niin kotona kuin töissäkin. Työhuoneessa ei ole esimerkiksi työpöytää, mutta useampi kitara kyllä löytyy.

Kouluvuosi lähtee liikkeelle huonoissa merkeissä, sillä yksi koulun oppilaista, Laura (se Twin Peaks!) Anderson, on kadonnut edellisenä päivänä (!). Opettajat ovat suunnittelupäivänä lähinnä hysteerisiä tytön katoamisesta. Miia huomaa heti, että Nikke liitetään puheissa usein Lauraan. Onko veljellä jotain tietoa Lauran katoamisesta? Lisäksi Miiasta alkaa nopeasti tuntua, että Lauran katoamisessa on samoja piirteitä kuin aikanaan hänen isosiskonsa Venlan katoamisessa. Venla on ollut kadoksissa jo kaksikymmentä vuotta.

Miia on erikoisimpia sankarittaria, joihin olen törmännyt. Hänet kuvataan turvalliseksi ja välittäväksi opettajaksi, joka saa voitettua hankalienkin oppilaiden luottamuksen puolelleen. Toisaalta hänen yksityiselämänsä on vähintäänkin retuperällä. Nettiriippuvuus ei ota hellittääkseen, sillä Lauran katoaminen saa hänen poliisinvaistonsa luonnollisesti heräämään ja hän ryntää nettiin ’tekemään tutkimuksiaan’. Miia on äärimmäisen sitoutumiskammoinen, mutta mitä komeimmat ja tavoitelluimmat poikamiehet suorastaan pörräävät hänen hoikan ja kauniin olemuksensa ympärillä. Miia kuitenkin haluaa vain hyvää seksiä, mutta sitä on saatava usein. Rohkeita seksikohtauksia onkin ripoteltu kaikkiin kolmeen kirjaan tasaisin välein, viis siitä, että ne eivät yleensä edistä juonta tippaakaan. Solakan vartalon salaisuus ei ainakaan ole liikunnallinen ja terveellinen elämäntapa, sillä Miia on todellinen sohvaperuna, joka syö iltapalaksi kevyesti kaksi perhepitsaa.

Poliisi on luonnollisesti Lauran katoamisesta kiinnostunut, mutta kun tutkimukset eivät etene, Miian entinen esimies Korhonen taipuu pyytämään Miian apua, tämä kun on koululla tapahtumien keskipisteessä. Mitään varsinaista tutkimista ei tapahdu, vaan kirjan lopussa saadaan jonkinlainen ratkaisu viime hetkellä kokoon. Seuraavan osan nimihenkilö Noora saapastelee loppumetreillä Miian vastaanotolle ja kertoo pelkäävänsä, että hän on seuraava uhri…

Seuraavan kirjan eli Nooran (Tammi, 2014) alussa jatketaan suurin piirtein siitä, mihin viimeksi jäätiin eli tutustutaan paremmin Nooraan, Lauran luokkatoveriin. Nyt tekijät sortuvat epäloogisuuteen, sillä Lauran katoamisillan tapahtumat selitetään toisin kuin ensimmäisessä osassa. Lauran olikin ollut tarkoitus yöpyä Nooran luona iltana, jolloin lähiön nuoret kokoontuivat merenrantaan juhlimaan kesäloman loppua. Laura oli kuitenkin lähtenyt etkobileisiin yksin, ilman Nooraa.

Noora on tavallisen perheen hyvä tyttö, joka kuvittelee, ettei kukaan huomaa häntä. Laura on saanut valtavasti huomiota kadottuaan ja löydyttyään sitten kuolleena. Noora perustaa kiukuspäissään salanimellä lifestyleblogin, joka nousee parissa päivässä Suomen seuratuimmaksi ainakin osittain Nooran somekikkailun ansiosta. Tämä osuus kieltämättä oli aika kiehtovaa, niin hyvin (vaikka tietysti kärjistäen) ilmiö kerrotaan. Blogin suosiolla on tietysti kääntöpuolensa. Yhteistyökuvioita ehdottavien yritysten joukossa on myös hämäräperäisiä bisneksiä harjoittavia. Lopulta Noora saa kohtalokkaan tarjouksen, jota ei voi vastustaa.

Miia haistaa palaneen käryä, vaikka poliisi ei ota kuuleviin korviinsa Nooran kertomusta miehestä, jonka kanssa hän väittää nähneensä Lauran jyrkänteellä tämän kuoliniltana. Lauran tapaus on poliisin, paitsi Korhosen, mielestä suljettu. Myös Korhosen pojanpoika seitsemäntoistavuotias Saska haluaisi poliisiksi ja tekee omia ’tutkimuksiaan’ Lauran katoamisesta. Ei tosin kannattaisi. Sekavien tapahtumien jälkeen kirja päättyy takaa-ajokohtauksen jälkeen siihen, että Miia löytää erään auton takakontista muoviin käärityn tytön ruumiin.

Mitäköhän olisin Venlasta (Tammi, 2015) ymmärtänyt, jos olisin kylmiltäni siitä aloittanut? Nyt luin koko trilogian putkeen, joten voisi olettaa, että olisin pysynyt hyvinkin tarinan matkassa. Pysyin ehkä liiankin hyvin, sillä kolmas osa tätä tyylilajia alkoi jo pahasti takertua kiduksiini.

Kun Miia löytää auton takakontista tytön ruumiin, hän ei tietenkään soita poliisille, vaan juoksee kotiinsa. On vaikea millään tasolla uskoa, että Miia itse oli poliisi vain muutama kuukausi takaperin. Miia jatkaa ’omia tutkimuksiaan’ ja alkaa pelätä, että häntä aletaan epäillä murhista.

Miia, Korhonen ja Iltalööpin toimitus ovat koko ajan uskoneet, että parikymmentä vuotta aiemmin kadonneen Venlan tapaus liittyy uusiin nuorten naisten katoamisiin Palokaskessa. Tässä viimeisessä sarjan osassa palataankin takaumina Venlan tarinaan ja selvitetään, mitä hänelle aikanaan tapahtui. Jonkinlaiset yhtymäkohdat saadaan Venlan ja uusien tapahtumien välille vedettyä, mutta mitään kriittistä tutkailua nämä eivät kestä!

Sarjassa on kosolti henkilöitä. On tietysti Miia, päähenkilö, hänen perheensä, Nikke, kadonnut sisko Venla, kummallinen äiti ja onnettomuudessa kuollut isä. Niken vaimo Suski on Miian parhaita ystäviä, samoin Aikku ja Isabella, jotka molemmat myös liittyvät juoneen Suskin ja hänen lapsensaantihalunsa lisäksi. Poliiseista keskeisiä ovat Korhonen ja KRP:n lähettämä vahvistus, vloggaava Emilia. Seassa häärää vielä yksityisetsiväkin.

Kadonneet tytöt eli Laura, Noora ja Venla ovat omine perheineen mukana, samoin Ojantauksen perhe, erityisesti pyramidihuijausta harjoittava äiti Tiina, huumekauppoihin sotkeutunut aikuinen poika Toni ja nuorempi kiltti Lauri. Iltalööpin toimittajaa Pasiakaan ei saa unohtaa. Lisäksi ovat vielä Miian poikaystävät, erityisesti Antti ja Mikael. Henkilögalleria on siis melkoinen, ja kun Venla loppuu, jää kosolti irrallisia langanpäitä solmimatta. Muutenkin lähes seitsemänsataa sivua kahlannut lukija tunsi itsensä jokseenkin petetyksi ’loppuratkaisun’ äärellä.

Päättelin siis, että kyseessä on parodinen nuorten aikuisten viihdesarja, jonka sijoittaminen dekkarigenreen on hieman kyseenalaista. Kovin ryppyotsaisesti ei tietenkään kannata luokitteluihin suhtautua, mutta lukijoita saattaisi enemmän löytyä YA-osastolta kuin perinteiseltä dekkarihyllyltä. Jollain tavoin on haistettavissa sarjan ulkoasusta, että ihan ei kustantajakaan ole täysin osannut sarjaa sijoittaa kartalle. Laura on julkaistu kovissa kansissa, mutta Noora ja Venla ovat saaneet tyytyä pehmeisiin kansiin heti uutena. Jonkinlaista kertakäyttöviihdettähän Palokaski-sarja on, joten ratkaisu on ymmärrettävä.

J. K. Johansson: Laura

Tammi 2013, 221 s.

Lainattu kirjastosta.

J. K. Johansson: Noora

Tammi 2014, 270 s.

Lainattu kirjastosta.

J. K. Johansson: Venla

Tammi 2015, 204 s.

Arvostelukappale.

Osa Venla oli Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun