Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa

Aion laittaa koko Turun pahan valtaan.

Tällaista tavallista kansalaista ja lukijaa jaksaa hämmästyttää, missä välissä esimerkiksi aktiivipoliitikot tai korkeissa virkatehtävissä toimivat ihmiset ehtivät kirjoittaa romaaneja. Samaten jaksan ihmetellä, miten härskisti kustantamoissa menevät läpi tunnettujen ihmisten keskinkertaiset käsikirjoitukset, kun samalla monet tosissaan yrittävät kirjoittajat tuskailevat hylkykirjeitten takia, joskus vuosiakin.

Kun aikanaan kuulin Kari Häkämieheltä ilmestyvän dekkarin, jonka nimi oli (ironisesti?!) Rehelliseksi tunnettu (Teos, 2010), en kamalasti innostunut. Lukematta ovat edelleen myös seuraavat kolme dekkaria ja yksi minidekkari. Anteeksi ei voi antaa on siis ensikosketukseni Häkämiehen tuotantoon.

Turku dekkarin miljöönä on positiivinen asia, ja hyvin Häkämies tuntuu nurkat tuntevan. Jotenkin itsetarkoitukselliselta vaikuttaa kuitenkin kirjoittajan tapa kuljetuttaa henkilöitään läpi keskikaupungin kaikkien tunnettujen kahviloiden ja ravintoloiden. Ei dekkarin pidä mikään tuote-esittely tai matkailumainos olla.

Itse tarina on monipolvinen ja paikoin sekava runsaine sivupolkuineen ja henkilöineen. Kyseessä on poliisiromaani, jonka keskiössä ovat Keskusrikospoliisin Turun yksikön virkamiehet. Vahvistusta tosin saadaan useaan otteeseen Helsingistä ja lopulta myös Suposta. Päähenkilö on ylikomisario Heikki Söder, jonka kotiseudulla Kotkassakin piipahdetaan pariin otteeseen.

Jo aloituksessa vihjataan, että tulossa on iso, kansainvälinen juttu. Venäjän presidentti Zumin vilahtaa jo prologissa ja on tulossa Suomen-vierailullaan myös Turkuun. Suomen presidentti Kaarina Saarto liittyy juoneen vielä tiiviimmin, eikä ihan varmaa ole, kumpi presidenteistä on nimeämättömän murhaajan tähtäimessä.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Turun kaupunginorkesterin jäsen Ivana Metso katoaa ja löytyy sitten surmattuna. Rafik Metso, Ivanan puoliso, on turkulaisen asianajotoimiston osakas ja joutuu poliisin epäiltyjen listan kärkisijoille vaimonsa murhasta. Metsolla on suora yhteys presidentti Saartoon, mutta hänen perhetaustansa alkaa näyttää epäilyttävältä.

Pian Turussa ja lähiseuduilla alkaa päästä hengestään lisää venäläistaustaisia ihmisiä. Kuka oikein on kaiken takana? Metson alaista, nykyistä vihreiden europarlamentaarikkoa Pinja Meriluotoa kiristetään ja uhkaillaan, Meriluodon isän DDR:n opiskeluvuosien aikaiset päiväkirjat kiinnostavat kovin monia ja Pinjan ystävä hulttiomainen kartanonperijä Thomas Bromma tuntuu hurahtaneen kummalliseen ihmisoikeusaktivistiporukkaan. Seassa häärii vielä ainakin paikalliseen motoristijengiin kuuluva poliisin vasikka Hanibii. Miten kaikki oikein liittyy kaikkeen? Välillä tuntuu, ettei sitä ole oikein tiennyt kirjoittajakaan.

Aineksia on siis keitoksessa ainakin tarpeeksi. Jännitettä luodaan kyllä ihan kiitettävästi, vaikka paikoin tönkkö dialogi on juuttua lukijan kurkkuun. Valitettavasti loppu’huipennus’ lässähtää suorastaan megalomaanisesti. Lopussa tarvitaan vielä syyllisen omakätinen selitys motiiveilleen. Yllätyin kyllä, kun syyllinen paljastui, mutta on vaikea sanoa, oliko se kaiken jälkeen ainoastaan positiivinen asia.

Heikki Söderin ja kumppaneiden vanhoille tutuille tämäkin kirja varmasti kelpaa, ja suomalaisessa dekkarikentässä se sijoittuu ihan helposti vähintään keskikastiin. Silti kummastelen, miten Häkämies on päätynyt Teos-kustantamon talliin. Tuskin ainakaan puhtaasti kirjallisilla ansioillaan, rohkenen epäillä. Toki on hienoa, että kustantamot osoittavat rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta kustannuspolitiikassaan. Minusta ei kuitenkaan tullut Kari Häkämiehen dekkarien innokasta fania vielä tämän näytön perusteella.

Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa

Teos 2015. 334 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun