Jenna Kostet: Marrasyöt

Marraskuu oli jättänyt maan paljaaksi ja kylmäksi.

Kuolleiden kuukausi oli nimensä veroinen.

Eläkeläinen Hannele Raitto kertoo olleensa sienimetsällä löytäessään nuoren naisen alastoman ruumiin Nauvon Finbyn jatulintarhan keskuskiven ympärille kiertyneenä pyhäinpäivän aamuna. Nauvolainen vanhempikonstaapeli Nils Larsson latistaa yli-innokkaan turkulaispoliisi Mäkelän intoa ja toteaa tapauksen itsemurhaksi. Mutta kuka nuori nainen on, miten hän on saarelle joutunut sysipimeänä marraskuun ensimmäisen vastaisena yönä ja ennen kaikkea, missä ovat naisen vaatteet?

Jenna Kostet aloittaa toisen romaaninsa Marrasyöt dramaattisesti ruumiin löytymisellä. Sen jälkeen tapahtumat kerrotaan kronologisesti rikotussa järjestyksessä. Osin palataan menneeseen, kolmen viikon taakse ja tullaan sieltä kohti pyhäinpäivän tapahtumia. Toisaalta jatketaan eteenpäin pyhäinpäivästä kohti loppuhuipennusta.

Näkökulmiakin on useita. Keskeinen on Nils Larsson, joka selvittää murhaa ja joutuu kohtaamaan omat menneisyyden demoninsa sen lisäksi, että joutuu kestämään huonosti ruotsia osaavaa alaistaan. Turun yliopistossa väitöskirjaansa suunnitteleva Selja perehtyy tieteellisen tarkasti jatulintarhoihin arkeologian näkökulmasta. Huippunopeasti valmistunut maisteri ahdistuu menestymisen ja tunnollisuuden paineissa.

Opiskelutoveri Anni houkuttelee Seljan kuitenkin uuden apulaisprofessori Juha Svakin luennolle, jotta Selja saisi tutkimukseensa lisänäkökulman jatulintarhoihin liittyvistä mytologioista. Ajatus on Seljasta periaatteessa vastenmielinen ja pelottavakin, mutta Svakin lumovoima alkaa vaikuttaa myös häneen. Sitten opiskelijat tekevät Svakin johdolla opintoretken, jonka yhtenä kohteena on Finbyn tunnettu jatulintarha.

Marrasöiden keskeinen idea liittyy siis jatulintarhoihin ja muuhunkin muinaiseen mytologiaan, jonka mukaan pyhäinpäivän seutuun liittyy pariviikkoinen jakoaika. Sen kuluessa vainajat voivat liikkua elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Keitä vainajat tulevat Nauvosta hakemaan jakoajan kuluessa?

Lukijaa pidetään mukavasti jännityksessä pitkään sen suhteen, kuka jatulintarhasta löytynyt nuori nainen on ja miksi hän sinne päätyi. Tämän arvoituksen ratkeaminen on kuitenkin vasta esimakua tulevalle.

Marrasyöt on siis eräänlainen maagis-realistinen poliisiromaani, jos määrittelyjä kaivataan. Maaginen osuus toimii kokonaisuudessa paremmin kuin dekkariosuus. Jatulintarhojen arvoituksellisuutta Kostet hyödyntää hienosti, samoin myyttistä ainesta muutekin. Näistä syntyy oivallinen kauhujuonne tarinaan. Sen sijaan poliisityön kuvaus on anteeksiantamattoman löysää. Realismiin olisi siis saanut siltä osin panostaa rutkasti enemmän tai sitten karsia koko poliisiosuus pois. Yliopistomaailman kuvaus sen sijaan on elävää ja uskottavaa.

Olen lukenut myös Kosteen esikoisteoksen Lautturi. Teoksissa on kiinnostavia yhtymäkohtia, vaikka ne ovat hyvin erilaisia. Marrasyötkin voisi laskea nuorten aikuisten kirjallisuudeksi halutessaan, mutta toivon sille laajempaa lukijakuntaa. Kielenkäytössä Kostet on taitava, mutta henkilökuvaukseen toivon vielä syvyyttä. Mielenkiintoista on seurata tämän taitavan naisen kirjallista uraa.

Marrasyöt muuten toimii mainiosti jonkinlaisena sisarteoksena Kaj Korkea-ahon Pahalle kirjalle! Suosittelen.

Jenna Kostet: Marrasyöt

Robustos 2015. 230 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Toukokuun alkupuolella selasin Helsinki Lit -festivaalin ohjelmaa. Olin jo aikoja sitten ostanut itselleni lipun festareille lauantaipäiväksi, mutta esiintyjäluettelo ei ollut aivan palanut kiinni verkkokalvoilleni. Luvassa olisi kuitenkin sekä kotimaisia että ulkomaisia suosikkejani: Tommi Kinnunen, Sirpa Kähkönen, Sadie Jones. Iltapäivän ohjelmasta huomioni kiinnittyi Helen Macdonaldin nimeen.

Olin jo talvella saanut kustantajalta ennakkokappaleen Macdonaldin bestsellerteoksesta H niin kuin haukka, mutta se oli jäänyt pinoon päällisin puolin sitä selattuani. Ei taitaisi olla minun kirjani. Nyt kuitenkin ajattelin, että festariesiintymisestä saisi varmasti hurjan paljon enemmän irti, jos olisin Macdonaldin teoksen lukenut kuunnellessani hänen ja Kähkösen keskustelua.

Tuumasta toimeen ja kirja luvun alle. Jotain hajanaisia kommentteja kirjasta olin jo netistä poiminut, ja niiden perusteella omat ennakko-odotukseni eivät olleet juurikaan nousseet. Kirja vaikutti romaanilta, mutta se luokitellaan takakannen lehtiarviolainauksissa tietokirjoihin. Hämmentävää. Mutta eiköhän kaikki selviä itse lukemalla.

Minäkertoja, englantilainen Cambridgesta juuri työttömäksi jäänyt tutkija Helen suree yllättäen kuollutta isäänsä ja päättää hankkia itselleen uuden metsästyshaukan. Helen on jo kokenut haukastaja, ja tällä kertaa hän haluaa enemmän haastetta, joten valinta on selvä: kanahaukka, tunnetusti vaikeimmin koulutettava haukkalaji. Lukija pääsee mukaan Helenin ja Mabelin ensikohtaamiseen parkkipaikalle, jossa kuljetuslaatikossa räpistelevät haukat herättävät Helenissä kauhun sekaista innostusta ja lukijassa lähinnä vastenmielisyyttä koko ajatusta kohtaan.

Villieläin on kahlittu ja vangittu ihmisen kanssa samaan asuntoon. Kumpikin on jännittynyt äärimmilleen ja kauhuissaan, mutta ei ole vaikea arvata, kumman puolelle lukijan, ainakin minun, myötätunto asettuu. Mitä järkeä tässä touhussa oikein on? Miksi Helen haluaa kiduttaa itseään ja erityisesti Mabelia aloittaessaan pitkän ja vaikean kesyttämisprosessin? Haukkametsästyksen ideana on lennättää lopulta lintua vapaana eli sen on tarkoitus vapaaehtoisesti palata saalistuksen jälkeen omistajansa luo uudelleen vangittavaksi.

Vähitellen kertomus alkaa laajeta. Historioitsijana Helen on tutustunut perusteellisesti aiheeseensa jo nuoresta pitäen. Lukijalle hän avaa brittiläisen opettaja ja kirjailija T. H. Whiten tarinaa. White harrasti myös haukkametsästystä monien muiden korostetun maskuliinisten harrastustensa ohella ja kirjoitti kirjan haukastaan Gosista ja sen epäonnistuneesta koulutusyrityksestä. Helen perehtyy Whiten julkaistuihin ja julkaisemattomiin muistiinpanoihin ja kuljettaa Whiten ja Gosin tarinaa omansa ja Mabelin tarinan rinnalla.

Helen kouluttaa Mabelia tuskaisilta vaikuttavine vaiheineen. Mukana on vahvaa emotionaalisuutta, ja vähitellen paljastuu, että kyse ei ole vain Helenin ja Mabelin suhteesta vaan isän menetyksestä ja muista vastoinkäymisistä johtuvasta masennuksesta. Koulutuksen vähitellen edetessä myös Helen alkaa kuin huomaamatta toipua, mutta mutkitta se ei tapahdu.

Kirja on sivumäärältään melko muhkea ja sisältää moninaisia aineksia. Kaiken paljous alkoi jossain vaiheessa ahdistaa, eikä tarina tuntunut kunnolla avautuvan sitten millään. Kiihkeästi odotin jotain valkenemista tapahtuvaksi. Viimeinen viidennes kirjasta oli edelleen lukematta, kun Helen Macdonald ja Sirpa Kähkönen astelivat Savoy-teatterin lavalle keskustelemaan Helenistä ja Mabelista. Kirjailija Helen Macdonald on valloittava, hauska ja lämmin esiintyjä, joka asteli pitkin harppauksin suoraan salissa hievahtamatta istuneiden kuulijoiden sydämiin. Ainakin minun.

Lavalla Macdonald sanoo ääneen sen, mitä olen jo mielessäni miettinytkin. H niin kuin haukka on hybridi, sekoitus omaelämäkerrallista romaania ja tietokirjaa ja monia muita lajeja. Tekijän mukaan sitä oli vaikea kirjoittaa, ja lukijana voin todeta, ettei lukeminenkaan helppoa ollut. Haukkametsästys on monella tasolla raadollista ja raakaa, eikä ainoastaan siksi, että petoeläin tappaa uhrejaan saalistustilanteessa ja repii ne kirjaimellisesti kappaleiksi. Edelleen minusta suurinta raakuutta on alistaa peto ihmisen valtaan, vaikka Helen käyttääkin pehmeämpiä menetelmiä kuin brutaali ja ymmärtämätön White.

Kaikessa tässä raakuudessa on kuitenkin romaanissa (niin, minulle H niin kuin haukka oli ennen kaikkea romaani) oma tarkoituksensa. Tarinan voi minusta lukea myös vertauskuvallisena kertomuksena siitä, miten Helen kamppailee masennusta vastaan ja lopulta selviytyy. Suru muuttuu hallitsijasta hallittavaksi. Toipumisteeman lisäksi Macdonald on ujuttanut teokseensa aimo annoksen haukkametsästyksen kulttuurihistoriaa, brittiläisen luokkayhteiskunnan havainnointia ja naisen aseman pohdintaa.

Koska voin elää vain yhdessä todellisuudessa minäkin, on vaikea sanoa, kuinka paljon Helen Macdonaldin live-esiintyminen kesken lukuprosessin lopulta vaikutti siihen, mitä kirjasta sen luettuani ajattelen. Kirjailijan ääni alkoi kuulua päässäni viimeistä viidennestä kirjasta lukiessani, eikä se vaikuttanut ainakaan negatiivisesti lukukokemukseen. Mikään huippulukuelämys H niin kuin haukka ei minulle ollut, ja vaikka suhtaudun metsästykseen periaatteessa ymmärtävästi, haukkametsästys ei edelleenkään vaikuta nykypäivänä hyväksyttävältä harrastukselta. Oikeastaan päinvastoin.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk)

Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s.

Arvostelukappale.

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika

Kirjoitin melkoisen tulikivenkatkuisesti Pertti Koskisen edellisestä Maija Miilunkorpi -dekkarista Manipulaattori. Nyt lukemani neljännen osan Vinttikamaripoika valossa Manipulaattoria ei olisi koskaan kannattanut ainakaan sellaisenaan julkaista.

Vinttikamaripojassa Maijan palkkaa epätoivoinen vanha äiti etsimään pian jo pari kuukautta kadoksissa ollutta aikamiespoikaansa. Maija ryhtyy puhuttamaan pikkupaikkakunnan ihmisiä, ja nopeasti alkaa hahmottua, että melkoisen originellia asujamistoa kylille on asettunut.

Kadonnut poika Jarkko on kolmikymppinen ylilihava työtön datanomi, joka äitinsä kuvailun perusteella on ollut ainoita paikkakunnan kunnollisia nuoriamiehiä. Poika on menettänyt mahdollisuutensa päästä töihin paperitehtaan konttoriin, kun tehtaassa työskennellyt isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Saamaton Jarkko on sitten vain pelaillut tietokonepelejä huoneessaan ikivanhalla tietokoneellaan ja syönyt sipsejä. Maija kummastelee välineistön perusteella Jarkon mainetta datavelhona. Aika paljon muutakin tuntuu perhekuvioissa olevan vinksallaan.

Jarkko on liittynyt lomamökkejä vuokraavan ja tutkimusta tekevän Jaanan Hevi-ryhmään. Ryhmäläiset Jaana mukaan lukien ovat kaikki ylilihavia ja monet masentuneita. Jaana koettaa terapoida ryhmäänsä omintakeisilla menetelmillään. Tarkoituksena on paitsi laihduttaa myös kohottaa itsetuntoa. Kosto tuntuu olevan Jaanan metodeista keskeinen.

Jarkko on kadonnut jäljettömiin juhannusyönä liikuttuaan ensin kylillä polkupyörällään. Tapojensa vastaisesti Jarkko on ollut humalassa ja polttanut tupakkaakin sekä riehunut paikallisen erämajan luona retkeilleiden luona. Huhutaan, että erämajalla majoitettaisiin paikallisia uusnatseja, joihin kuuluu Jarkon entinen koulukiusaajakin. Majan tuntumasta löydetään seuraavana päivänä vain Jarkon polkupyörä. Poliisi ei suostu tekemään ensin mitään, ja paikallinen VPK järjestääkin ensimmäiset, tuloksettomiksi jäävät etsinnät. Jarkosta ei siis ole kenelläkään tietoa. Jotkut epäilevät hänen kuolleen, toiset taas arvelevat, että Jarkko on lopultakin tullut järkiinsä ja lähtenyt vain pois.

Maija asettuu asumaan Jarkon kotitaloon tämän äidin kanssa ja pitää taloa tukikohtanaan. Tutkimuksia helpottaa Maijan viime kerran jälkeen hankkima auto. Muutenkin Maija on muuttunut nainen. Mielenterveysongelmat ovat vain paha muisto, eikä kuntoilukaan ole enää pakkomielteistä. Paheista on jäljellä vain satunnainen nuuskan käyttö. Menetetyn rakastetun kuolemakin tuntuu jo lähes unohtuneen, eikä kostosta enää puhuta. Ärsyttävää Maijan hahmossa on kuitenkin kirjoittajan tapa tasaisin väliajoin muistuttaa lukijaa (ja välillä Maijaa itseäänkin?), että tämä on opiskellut psykologiaa. Maija koettaa myös parantaa kaikki tielleen osuneet ihmiset ja ratkaista heidän ongelmansa. Mutta kuinka paljon mitään parannettavaa oikeastaan on? Velvoittaako psykologian opiskelu jakelemaan elämisen ohjeita kaikille vastaantulijoille?

Maija saa siis kyläläisistä selville monenlaista mielenkiintoista, ja jossain vaiheessa näyttää, että aika monellakin olisi ollut tilaisuus ja motiivi hoitaa Jarkko pois päiviltä. Kun kadonneen etsintä sitten muuttuu murhatutkinnaksi, kierrokset kovenevat. Maijalla on vielä käyttöä armeijassa opituille taistelijantaidoilleen.

Ei Vinttikamaripoikakaan ihan huipputason dekkari vielä ole, mutta selvästi Koskinen on tähän kirjaan panostanut edellistä huomattavasti enemmän. Tarina pysyy kasassa kiitettävästi, henkilöt ovat uskottavampia ja mielenkiintoisia eikä loppuratkaisukaan ole liian mielikuvituksellinen. Kielessä on edelleen notkistamisen ja hiomisen varaa. Olen jo Koskisen ensimmäistä dekkaria esitellessäni kiinnittänyt huomiota maneerimaiseen lyhyen päälauseen toisteluun, eikä se ole kadonnut minnekään. Paikoitellen lukeminen myös pysähtyy outoihin sana- tai muotovalintohin, ja dialogin kanssa on vielä tekemistä. Mutta selvästi ollaan menossa parempaan suuntaan jälleen!

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika

Kvaliti 2015. 236 s.

Maija Miilunkorpi -sarja:

Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011)

Kaunis mies katoaa (Myllylahti, 2012)

Manipulaattori (Kvaliti, 2015)

Vinttikamaripoika (Kvaliti, 2015)

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Pertti Koskinen: Manipulaattori

Tutustuin ensi kertaa uskonnolliseen ja olutta kittaavaan henkivartija Maija Miilunkorpeen Pertti Koskisen esikoisdekkarissa Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011). En aivan varauksitta Maijan hahmoa niellyt enkä Koskisen tyyliin ihastunut, mutta varovaisen kiinnostunut kyllä olin. Tarinan peruskuvio oli sen verran vetävä ja miljöö kiehtova, että pidin asetelmaa lupaavana.

Sittemmin on tapahtunut paljon. Harjavaltalainen Koskinen on julkaissut Salaisuuksien kylälle jatko-osan Kaunis mies katoaa (Myllylahti) vuonna 2012 ja vuonna 2015 ilmestyi peräti kaksi osaa lisää eli Manipulaattori ja myöhemmin esittelyyn tuleva Vinttikamaripoika.  Vuoden 2015 kirjat on julkaissut Kvaliti-niminen kustantamo.

Maija Miilunkorpi -sarjan kakkososa on minulta jäänyt lukematta, mutta nimensä perusteella sen juoni punoutuu katoamistapauksen ympärille. Niin Manipulaattorikin ja takakansitekstin mukaan myös Vinttikamaripoika. Mikäpä siinä, kyllä katoamisen, etsimisen ja löytymisenkin ympärille voi kelpo jännitystarinan kutoa. Manipulaattorissa vain ei valitettavasti päästä oikein puusta pitkään, ja sitten ratkaisu pullahtaa ihan puskista.

Maijalle on ehtinyt viime tapaamisemme jälkeen tapahtua yhtä ja toista. Hänen rakastettunsa on joutunut henkirikoksen uhriksi. Maijan mielenterveys ei ole enää sitä omin avuin kestänyt, vaan hän on joutunut mielisairaalaan hoitojaksolle. Nyt tilanne näyttäisi ainakin päällisin puolin rauhoittuneen. Kovin terveellä tavalla Maija ei kuitenkaan syylliseen suhtaudu, vaan hautoo kostoa. Psykologian opinnot ovat edenneet mukavasti, ja keikkaakin on riittänyt. Uskonnollisuus on karissut matkan varrelle, eikä oluttakaan enää kittailla entiseen malliin. Sen sijaan treenaamisesta on tullut nuorelle naiselle todellinen pakkomielle.

Yllättäen Maija saa erittäin rahakkaan ja helponkuuloisen työtarjouksen. Hänen entisen koulutoverinsa Sesilian aviopuoliso, yritysjohtaja Jari Järvinen on kadonnut. Sesilian äiti palkkaa Maijan jonkinlaiseksi seuraneidin, henkivartijan ja nuuskijan yhdistelmäksi. Maijan tehtävänä on asua Sesilian kanssa tämän luksuskodissa, kunnes Jarin kohtalo selviäisi.

Maija ottaa tehtävän vastaan ristiriitaisin tuntein. Sesilia on ollut jo kouluaikoina ilkeä kiusaaja ja päällepäsmäri, jota hännystelijät ovat sokeina totelleet. Maija on joutunut uhrin rooliin. Nyt osat ovat kummallisesti kääntyneet nurin. Koulussa hyvin menestynyt Maija on vähissä varoissa, mutta koulupudokas Sesilia on saanut todellisen jättipotin. Hänestä ollaan leipomassa yhtiön uutta pomoa, kun Jari Järvinen siirtyy sopimuksen mukaan haaveammattiinsa taiteilijaksi nostettuaan yhtiön ensin kukoistukseen.

Manipulaattorissa on monenlaista ongelmaa. Ensinnäkin lähtöasetelma on niin epäuskottava, ettei tarinaan pysty mitenkään tempautumaan mukaan. Yritysjohtaja on ollut kateissa alle vuorokauden, ja hänen etsimisekseen palkataan kaksi eläköitynyttä vakuutusetsivää, joista ei sen enempää sitten kerrotakaan. Poliisille ei haluta asiasta puhua. Vaimon turvaksi palkataan Maija tuhannen euron päiväpalkalla silmää räpäyttämättä.

Mitään johtolankoja tai oikein edes arvailuja mistään ei ole. Sesilia tuntuu ajattelevan, että Jari on mennyt piiloon venäläisten uhkailujen takia (syy uhkailuihin jää hämäräksi), äiti taas antaa ymmärtää epäilevänsä jotenkin Sesiliaa. Sitten Sesilia alkaa epäillä, että appivanhemmat jotenkin testaavat häntä. Maija ei ymmärrä mitään. Katoamista enemmän häntä kiinnostavat Sesilia ja omat kouluaikaiset traumat. Paljon puuhataan merkityksetöntä ja juonen kannalta jonninjoutavaa, kuten keitellään jauhelihakeittoa!

Toiseksi henkilökuvaus on ohuen ohutta, ja jopa Maija päähenkilönä on kummallisen epäjohdonmukainen. Vielä kurjempaa on, että dialogi, jonka varaan kirja paljolti rakentuu, on armottoman tönkköä. Koskinen on kirjoittanut jo kolme romaania, joten voisi toivoa, että kielikin olisi matkan varrella hioutunut. Valitettavasti niin ei ole käynyt. Pahin pettymys oli kuitenkin loppuratkaisun äärimmäinen epäuskottavuus.

Toivottavasti tämä on Koskisen tuotannossa välityö ja sarjan neljäs osa Vinttikamaripoika on jälleen parempitasoinen.

Pertti Koskinen: Manipulaattori

Kvaliti. 215 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjahyllyjeni kätköistä IX: Hon - Høe

H-hyllyn jälkipuoliskollakin on useita tärkeitä tekijöitä ja teoksia. Suhteestani Kari Hotakaisen tuotantoon olen avautunut blogissani jo useasti aiemminkin, joten ei siitä oikeastaan tässä yhteydessä sen enempää. Vuodelta 2009 on peräisin neljän romaanin sarja, johon kuuluvat Syntisäkki, Klassikko, Juoksuhaudantie ja Sydänkohtauksia. Sarja on päätynyt hyllyyni arvostelukappaleena, siis kaikki neljä kerrallaan. Koska kaikki kirjat olivat tuolloin jo ’vanhoja’, ei niistä lehtiarvioita kirjoitettu. Pistin tämän sarjan saatuani omat aiemmin hankkimani versiot kiertoon. Harmittaa oikeastaan vain, että Ihmisen osa puuttuu kokoelmastani, koska se on edelleen mielestäni paras Hotakaisen tuotannosta.

Ihastuin aikoinaan lähes varauksetta Siri Hustvedtin ensimmäiseen suomennokseen Kaikki mitä rakastin. Sen innoittamana olen kartuttanut kokoelmaani parilla hänen teoksellaan sittemmin, vaikka mikään häneltä myöhemmin lukemani ei ole mielestäni vetänyt vertoja KMR:lle. Ainakin Kesän ilman miehiä olen sitten jo lainannut kirjastosta. Hustvedtin kautta muuten löysin myös Paul Austerin romaanit.

H-hyllyn vankkaa kotimaista klassikko-osastoa edustaa Helvi Hämäläinen. Hämäläinen asui osan elämästään Somerniemellä, ja joitakin vuosia sitten (taisi olla vuonna 2003) Somerniemellä järjestettiin hieno koko päivän seminaari kirjailijan muistoksi. Pääsin tekemään juttua lehteen päivän ohjelmasta, ja sitä silmällä pitäen luin useita Hämäläisen teoksia, erityisesti ne, joissa on havaittavissa somerniemeläistä vaikutusta. Niistä suurimman vaikutuksen tekivät Karkuri ja Kylänruusut, vaikka ne ovat kovin erilaiset teokset. Samaan hengenvetoon luin myös hyllystäni Säädyllisen murhenäytelmän. Sen jatko-osaa Kadotettu puutarha en ole toistaiseksi lukenut.

Samaisessa seminaarissa julkistettiin kirjallisuudentutkija Esko Rahikaisen teos Kylä, kirjailija ja talonemäntä, jonka sain muistoksi. Säilytän sitä Hämäläisen kirjojen kyljessä muistaakseni, että ne liittyvät yhteen.

Suuren vaikutuksen teki aikoinaan tanskalaisen Peter Høegin Lumen taju. Kuten kuvastakin näkyy, vaikutus jatkuu edelleen, vaikka on tunnustettava, että en ole yhtään Høegin teosta sen jälkeen lukenut. Olen vain haalinut niitä hyllyyni muun muassa kirjastojen poistomyynneistä. Tuorein hankinta taitaa olla syksyn kirjamessuilta, joissa Tammen Keltaisen kirjaston teoksista oli ohittamattomia tarjouksia. Jonain päivänä…

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?
***

H-hylly osa II Hon - Høe (30.10.2016):

Laura Honkasalo: Eropaperit (Otava, 2009), ostettu, lukematta
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (WSOY, 2006), ostettu, lukematta
Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY, 2006), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY, 2002), a-kpl, luettu
Kari Hotakainen: Klassikko (WSOY, 1997 ), a-kpl, luettu
Kari Hotakainen: Syntisäkki (WSOY, 1995 ), a-kpl, lukematta
Kari Hotakainen: Sydänkohtauksia (WSOY, 1999 ), a-kpl, luettu
Kari Hotakainen: Luonnonlaki (WSOY, 2013 ), ostettu, luettu 
Kari Hotakainen: Henkireikä (WSOY, 2015), a-kpl, luettu
Kari Hotakainen: Kantaja (Kirjakauppaliitto, 2014), kylkiäinen, luettu
Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952), ostettu, luettu
Veikko Huovinen: Pojan kuolema (WSOY, 2007), a-kpl, luettu
Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (Teos, 2014), ostettu, lukematta
Juha Hurme: Hullu (Teos, 2012), ostettu, lukematta
Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), ostettu, luettu
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (Otava, 2007), ostettu, luettu
Siri Hustvedt: Lumous (Otava, 2009), ostettu, luettu
Antti Hyry: Uuni (Otava, 2009), ostettu, lukematta
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY, 1941), ostettu, luettu
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha (WSOY, 1995), ostettu, lukematta
Esko Rahikainen: Kylä, kirjailija ja talonemäntä (Amanita, 2003), a-kpl, lukematta
Simo Hämäläinen: Kätkäläinen (Gummerus, 1978), ostettu, lukematta poistettu 14.5.2017
Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito (Kirjakauppaliitto, 2014), ostettu, luettu Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies (Otava, 2010), ?, lukematta? poistettu 14.5.2017
Anna-Leena Härkönen: Valomerkki (Otava, 2017), luettu, a-kpl, poistettu 2.1.2018
Peter Høeg: Hiljainen tyttö (Tammi, 2006), lahja, lukematta
Peter Høeg: Kertomuksia yöstä (Tammi, 1995), ostettu kirjastopoisto, lukematta
Peter Høeg: Lumen taju (Tammi, 1992), ostettu, luettu
Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset (Tammi, 2011), ostettu, lukematta
Peter Høeg: Rajatapaukset (Tammi, 1993), ostettu kirjastopoisto, lukematta
Peter Høeg: Susanin vaikutus (Tammi, 2015), ostettu, lukematta

***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)

***
Kirjahyllyjeni kätköistä -sunnuntaisarja jää nyt kesätauolle. Hyllyjen pengontaan palataan jälleen viimeistään syyskuussa. Kesäkaudella julkaisen juttuja viime vuoden kotimaisista dekkareista, kirjallisista kesäriennoistani sekä lukemistani kirjoista. Pysykää kuulolla, vaikka aurinko paistaakin! Hyviä lukukelejä meille kaikille!

Saara Kesävuori: Musta hevonen

Kovasta yrittämisestä huolimatta en päässyt Saara Kesävuoren Holma-dekkaritrilogian imuun, vaan pettyneenä jätin sarjan kesken ensimmäisen osan Saarroksissa (Tammi, 2012) luettuani. Olen ahdistunut dekkarin karmaisevasta alusta, sitten pitkästynyt kuulustelujauhannasta ja lopulta tullut yllätetyksi mutta väärällä tavalla. Ei hyvä.

Monet lukijat ovat kuitenkin kovasti ihastuneet Kesävuoren Holma-sarjaan. Ei siis ihme, että kirjailija on jatkanut psykologispainotteisella dekkariuralla. Musta hevonen on järjestyksessä neljäs Kesävuoren dekkareista, ja se aloittaa uuden sarjan.

Uuden sarjan sankaritar on ehkä kummallisimpia, johon olen luku-urallani törmännyt. Anni Eloranta on jonkinlainen freelance-urheiluohjaaja, entinen kilpanyrkkeilijä, joka on vetänyt nyrkkeilytreenejä muun muassa tamperelaisessa perhekoti Kattilassa. Keikkaa on harvakseltaan, ja Anni elelee vaatimattomasti.

Annin vanhemmat ovat erikoisia boheemeja, jotka ovat asuneet suhteensa alusta asti erillään mutta kuitenkin samassa kerrostalossa. Annin veli Santtu on kuiville jotakuinkin selviytynyt narkomaani, joka on sairastunut skitsofreniaan huumeitten käytön takia. Huumeet ovat vieneet paitsi mielenterveyden myös toisen käsivarren, ja sen tilalla Santulla on kallisproteesi. Sitä taas koristaa Ferrarin logo mustine hevosineen. Santtu asuu isän luona, äiti ei enää häntä luokseen huoli.

14-vuotiaan Lidian äiti Karin ottaa yhteyttä Anniin, kun tytär on ollut pari vuorokautta kadoksissa. Poliisi ei ota Lidian katoamista kovin vakavasti, koska tyttö on lähtenyt omille teilleen ennenkin. Karinin ja Annin yhdistävä linkki on ollut perhekoti Kattila, jossa Lidiakin on ollut sijoitettuna jonkin aikaa. Lidia on ollut aina vaikea lapsi, mutta nyt Karin on aidosti hädissään. Anni on vastahakoinen tarttumaan toimeen. Asia ei tunnu liikuttavan häntä.

Lukija tietää jo, että Lidia ei ole mikään puhdas pulmunen. Pelkäksi ’mieheksi’ nimetty henkilö on kuljettanut Lidian syrjäiseen taloon, jossa tytölle tapahtuu todennäköisesti ikäviä asioita. Homma ei kuitenkaan ole tytölle mitenkään uutta, vaan hän tietää, mitä tekee. Mies sen sijaan pelkää pahaa. Kuka ’mies’on ja miksi hän Lidiaa kuljettelee, selviää ainakin jotenkuten kirjan lopussa.

Lidia siis katoaa, ja epäilyt kääntyvät hyvin nopeasti Annin veljeen Santtuun, joka on ratkennut uudelleen huumeisiin eikä osaa selittää, missä on ollut, mitä on tehnyt tai minne on kadottanut proteesinsa. Veljeään valvoessaan Anni tekee tämän huoneessa merkillisen löydön, joka vahvistaa hänen pelkoaan Santun syyllisyydestä.

Alku on jännitteinen ja jälleen hieman ahdistavakin, mutta sitten veto jotenkin pääsee hyytymään. Jälleen myös petyin loppuratkaisuun. Kuka ihme tämä henkilö oikein olikaan, joka paljastui syylliseksi? Myöskään motiivi ei oikein tunnu uskottavalta. Perustelut ovat onnahtavia, ja ratkaisu kaikkineen on epälooginen. Harmi, sillä nautin lukiessani kovasti Kesävuoren sujuvasta ja persoonallisesta kielestä. Annikin voisi olla ihan varteenotettava päähenkilö, mutta sivulauseeseen ujutettu ajatus ammattisalapoliisiksi ryhtymisestä kyllä epäilyttää melkoisesti.

Rankinta sapiskaa annan kyllä sinne kustantamon väen suuntaan. Mitä oikein ajatellaan, kun laaditaan dekkareihin takakansitekstejä? Mustan hevosen keskeinen juonenkäänne, joka tapahtuu kirjan sivulla 136, siis aika tarkalleen kirjan puolivälissä, paljastetaan muina miehinä takakannessa! Tällainen on suorastaan rikollista! Vaatisin rahojani takaisin, ellen olisi lukenut arvostelukappaletta.

Saara Kesävuori: Musta hevonen

Tammi 2015. 273 s.

Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Markku Keisala: Sinisilmät

Kun dekkari sijoittuu melkein lähikulmille idylliselle Somerniemelle, olisi siitä aika vaikea olla pitämättä. Markku Keisalan dekkarissa Sinisilmät on onneksi muitakin vahvuuksia kuin kotikenttäetu. Nopealukuinen tarina pitää otteessaan oikein mukavasti.

Nykyhetkessä vuonna 2011 eläkeikää lähestyvä pohjalainen pastori Anssi Lauste löytää vuosikymmeniä aikaisemmin surmatun isänsä papereista passin ja sen välistä arvoituksellisen paperilappusen. Heiveröisten johtolankojen turvin Lauste löytää tiensä Somerniemelle ja pääsee kuin pääseekin kiinni isänsä menneisyyden arvoituksiin. Lapussa mainittu Alisa saattaa olla paikkakunnalla vuona 1958 kadonnut 13-vuotias tyttö. Mutta mitä tekemistä Lausteen isällä oli kadonneen Alisan kanssa?

Lukija tietää Laustetta ja hänen ystäväänsä Astridia enemmän. Lausteen isä Heino on ollut paikkakunnalla sotavankina syksyllä 1944, Lapin sodan aikaan. Sotavangit työskentelivät maatiloilla, niin myös Heino, Lausteen isä. Maatilan emännän ja sotavangin välillä tapahtui jotakin, minkä ei pitänyt paljastua kenellekään. Mutta joku näki kuitenkin.

Sinisilmien alussa kerrotaan katkelmallisesti tapahtumista sodan loppuvuotena, vuonna 1958 Alisan katoamisen aikaan sekä vuonna 1980, jolloin Lausteen isä surmataan. Muuten pysytään pääosin vuoden 2011 kesässä, jolloin Lauste alkaa selvittää isänsä menneisyyttä. Onnekkaasti samaan aikaan teini-ikäiset geokätköilijät sattuvat löytämään erään kätkön yhteydestä kummallisia jäänteitä, joita he piilottavat pariinkin läheiseen kätköön. Näin päästään kadonneen jäljille, vaikkakin mutkien kautta.

Keisala on lehtihaastatteluissa kertonut, että dekkari lähti muotoutumaan kohtauksesta, jossa nainen soittaa selloa metsässä aamunkoitteessa. Tällainen kohtaus kirjassa onkin, ja se saa lopussa selityksensä. Romanttisesta alkuideasta huolimatta Sinisilmissä liikutaan hyvin raadollisten asioiden piirissä. Murhaaja ei tunne katumusta, vaan pitää kammottavia tekojaan oikeutettuina loppuun asti. Rikosten selvittelyn tuoksinassa pikkukylän ihmisten elämistä paljastuu monenlaisia menneitä ja nykyisiä salaisuuksia.

Keisala kirjoittaa dialogivetoisesti. Ratkaisu on kaksiteräinen, koska dialogi kuljettaa juonta vauhdikkaasti eteenpäin, mutta ei jätä tilaa henkilöhahmojen syventämiselle. Sujuvan ja elävän dialogin kirjoittaminen on myös hyvin vaativaa, eikä Keisala aivan kuivin jaloin selviydy kaikkien lukuisten henkilöidensä käymistä sanailuista.

Henkilögalleria on myös hyvin laaja niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Kenestäkään ei nouse oikein kunnolla varsinaista päähenkilöä, vaikka Anssi Lauste lienee sellaiseksi tarkoitettu. Kuusikymppinen pappismies jää kaikesta huolimatta hyvin ohueksi ja etäiseksi hahmoksi. Jos kyseessä olisi sarja, saattaisivat loppupuolella mukaan tulevat turkulaispoliisit siirtyä keskeisempään rooliin.

Juoni on, kuten sanottu, varsin vetävä, vaikka muutamissa kohdissa uskottavuuden rajoja venytetään hieman liikaa minun makuuni.

Markku Keisala: Sinisilmät

Reuna 2015. 248 s.

Arvostelukappale. 

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjahyllyjeni kätköistä VIII: Haa - Hol

H-hylly on lukumääräisesti ja sisällöllisesti niin muhkea, että jaan se suosiolla kahteen juttuun. Tänä sunnuntaina on siis vuorossa Kirjahyllyjeni kätköistä –sarjan osa VIII eli Haa – Hol.

Tuttuun tapaan hyllyyn on säilötty vuosikymmenten takaisia suosikkeja, hieman uudempia suosikkeja odottamaan lisää tekijöitten tuotantoa kylkeensä ja koko joukko parempia lukuaikoja odottelevia opuksia. Ensimmäisten joukkoon kuuluu ehdottomasti klassikkokirjailija Ernest Hemingway, jonka tuotantoon hurahdin lukioikäisenä. Kenelle kellot soivat taisi olla ensimmäinen Hemingwayni, jonka luin äidin hyllystä, ja sitten kolusinkin tarkoin H-hyllyä kirjastossa. Kuten kuvakin kertoo, on myös omaan hyllyyn kertynyt kokoelma Hemingwayta.

On jälleen tunnustettava, että alle parikymppisenä wannabe-älykkönä en todennäköisesti tajunnut paljoakaan Hemingwayn teoksien hienouksista, mutta jotakin sentään. Osaa en varmasti koskaan tule tajuamaankaan, kuten härkätaistelukuvauksia, mutta perhokalastuksen meditatiivisuuteen taisin saada ensikosketuksen Hemingwayn novelleista. Sittemmin Juhani Ahon parissa olen tuosta jalosta kalastusmuodosta nauttinut. Jäähyväiset aseille on edelleen suosikkejani H:n tuotannosta, mutta sitä minulla ei itselläni ole. Kenelle kellot soivat on sen sijaan tullut näemmä itsellekin hankittua. Viimeksi olen nautiskellut vanhan suosikkini tuotannosta kuuntelemalla Vanhuksen ja meren äänikirjana. Se toimi, joten ei liene mahdottomuus, että lukisin vielä joskus uudelleen loputkin Hemingwayni.

Uudempia kirjallisia rakkauksiani on Turkka Hautala, jolta olen kiihkeästi odottanut uutta kirjaa, millaista tahansa. Kaikki kolme tähänastista ovat visusti hyllyssäni tallessa, luettuina ja vaalittuina aarteina. Hautalan esikoisteos Salo ilmestyi jo ennen blogiaikaani, joten siitä en ole juttua julkaissut, Paluusta ja Kansalliskirjasta sen sijaan olen. Myönnän, että Hautalan tapa sijoittaa teoksensa omiin maisemiini ja kieleeni vaikuttaa suhtautumiseeni hänen teoksiinsa. Niissä on kuitenkin myös runsaasti ominaisuuksia, joiden laadun tunnustavat ulkosalolaisetkin lukijat. Suomalaisen pikkukaupunkilaisuuden ydin paljastuu avoimena Salossa. Lisäksi teoksessa fiktiivisenä esitetyt näkemykset kaupungin lähitulevaisuudesta ovat kauhealla tavalla käyneet toteen. Suosittelen! Ja tiedoksi Hautalalle, että seuraavaa kirjaa ihan tosissaan täällä jo kovasti odotellaan!

Kirjabloggaajan aarre!

Toinen uusi suosikkini on Antti Holma, jonka kirjallisen tuotannon makuun onnistuin pääsemään kuin varkain ennen hänen tv-julkkisbuumiaan. Pidän Holman esiintymistyylistä ja esimerkiksi tavasta käyttää some-kanavia, mutta olen myös totaalisen ihastunut hänen kirjalliseen tyyliinsä. Järjestäjä teki vaikutuksen keski-ikäiseen naislukijaan, ja lopullisesti olin myyty saatuani käsiini Kauheimmat runot. Siitä aion lainata säkeet kevään ylioppilaiden onnittelukortteihinkin. Ihan mahtavaa tietää, että Holma on vetäytynyt kirjoittamaan uutta teostaan!



Elina Hirvoselta odotin myös kovasti uutta kirjaa, ja onneksi odotuksiini vastattiinkin, kun Kun aika loppuu julkaistiin viime vuonna. Kirjan omistan, mutta se on jossakin lainakierroksella (saa palauttaa, ken sitten lainaaja lieneekin!) *. Kirjoitin kirjasta lehtiarvion Salon Seudun Sanomiin viime vuoden huhtikuussa ja sanoin sen lopussa muun muassa näin:

Kun aika loppuu on pakahduttavan tiheätunnelmainen romaani. Hirvonen käyttää jälleen taidokkaasti näkökulmavaihdoksia ja avaa siten tarinan aikaikkunoita moneen suuntaan. Notkea, luistava kieli tekee raskasaiheisesta teoksesta nopealukuisen. Suppeahkoon sivumäärään nähden kirjan kansien väliin mahtuu uskomattoman paljon.

Mielenkiintoisesti Hirvonen valottaa joukkosurmaajan profiilia tämän läheisten kautta. Millaista on kuulla, että oma lapsi tai sisar on ampumassa viattomia? Miten elää siitä eteenpäin? Millaiset motiivit ja olosuhteet ajavat nuoria ihmisiä näihin epätoivoisiin tekoihin? Miten heitä voisi auttaa ajoissa? Kenen on vastuu?

Hirvonen kiilasi suoraan suosikkikaartiini, kun luin romaanin Että hän muistaisi saman. Pian sen jälkeen etsin käsiini myös esikoisromaanin Kauimpana kuolemasta, ja olinkin saman tien myyty. Toivottavasti seuraavaa teosta ei tarvitse odottaa taas viittä vuotta, mikä näyttää olevan Hirvosen julkaisemistahti. Toki ymmärrän, että helmiä ei vain synny joka vuosi.

Ihastuin Paula Havasten historiallisiin romaaneihin luettuani esikoisromaanin Kymmenen onnen Anna jokin aika sitten. Aikani ei tunnu millään riittävän kiinnostavien teosten lukemiseen, mutta uskoa tulevaan kyllä sitäkin enemmän. Päätin nimittäin, että ryhdyn lukemaan Havasten uutta historiallista sarjaa ilmestymistahdissa. Nyt hyllyssä odottavat edelleen Tuulen vihat ja Maan vihat ja kolmas osa Veden vihat tupsahtaa painosta minä hetkenä hyvänsä. Lukematta ovat. Mutta vielä luen!

*) Hirvosen Kun aika loppuu palautui hyllyyn 25.6.2016!

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***

H-hyllyn sisältö 17.5.2016:

Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010), a-kpl, luettu, poistettu 2.1.2018
Taina Haahti: Mariaanien hauta (Siltala, 2015), a-kpl, lukematta
Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015), a-kpl, luettu, poistettu 2.1.2018
Niina Hakalahti: Uimataito (Tammi, 2008), ostettu, lukematta
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko (Tammi, 2011), ostettu, lukematta
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (Tammi, 2016), a-kpl, lukematta
Chad Harbach: Pelin henki (Otava, 2013), a-kpl, lukematta
Saima Harmaja: Kootut runot (WSOY, 1938), lahja, osittain luettu
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava, 2006), ostettu, lukematta, poistettu 28.6.2016
Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto (Otava, 20014), ostettu, lukematta
Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa (Otava, 2001), ostettu, lukematta
Pirjo Hassinen: Suistola (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Turkka Hautala: Kansalliskirja (Gummerus, 2012), ostettu, luettu
Turkka Hautala: Paluu (Gummerus, 2011), ostettu, luettu
Turkka Hautala: Salo (Gummerus, 2009), ostettu, luettu
Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus, 2014), ostettu, lukematta
Paula Havaste: Maan vihat (Gummerus, 2015), ostettu, lukematta
Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta (Minerva, 2015), ostettu, lukematta
Saara Henriksson: Moby Doll (Into, 2011), ostettu, lukematta
Ernest Hemingway: Ensimmäiset 49 kertomusta (Tammi, 1991), ostettu, luettu
Ernest Hemingway: Joen yli puiden siimekseen (Tammi, 1951), ei tietoa alkup., lukematta, poistettu 2.1.2018
Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat (Tammi, 1944), ostettu, luettu
Ernest Hemingway: Kirjava satama (Tammi, 1945), ei tietoa alkup., lukematta, poistettu 2.1.2018
Ernest Hemingway: Totta aamunkoitteessa (Tammi, 1999), ostettu, lukematta, poistettu 2.1.2018
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Tammi, 1952), ostettu, luettu poistettu 14.5.2017
Hermann Hesse: Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä (Gummerus, 2005), lahja, lukematta
Venla Hiidensalo: Karhunpesä (Otava, 2014), ostettu, lukematta
Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava, 2012), ostettu, lukematta
Sami Hilvo: Viinakortti (Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Sami Hilvo: Pyhä peto (Tammi, 2016), a-kpl, lukematta
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (Avain, 2005), ostettu, luettu
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain, 2011), ostettu, luettu
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY, 2015), a-kpl, luettu
Pentti Holappa: Ystävän muotokuva (WSOY, 1998), ostettu, lukematta
Antti Holma: Järjestäjä (Otava, 2014), a-kpl, luettu
Antti Holma: Kauheimmat runot (Otava, 2015), ostettu, luettu
Annina Holmberg: Kaiku (Siltala, 2009), ostettu, lukematta

***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly

F-hylly
G-hylly

Unto Katajamäki: Paha veli -verkosto

Entinen sivistysjohtaja, nykyinen kunnalliskonsultti Martti Piha kutsutaan tekemään kuntaliitosselvitystä pienehköön, nimettömäksi jäävään pirkanmaalaiskaupunkiin. Pesti alkaa ikävissä tunnelmissa, sillä Martin ensimmäisen työpäivän aamuna kuntaliitosta vastustanut valtuuston jäsen on löydetty kevyenliikenteenväylän ojasta hengiltä puukotettuna. Onko murhan takana joku kuntaliitosta puoltanut poliittinen vastustaja?

Kuulostaako haukotuttavalta? Valitettavasti Unto Katajamäen viides Martti Piha -dekkari Paha veli -verkosto, joka oli itselleni ensimmäinen kosketus sarjaan, on mielestäni todella pitkäpiimäinen ja kuolettavan tylsä. Paljon aikaa ja energiaa käytetään Martin perhekuvioiden päivittämiseen. Nuori kakkosvaimo ja pieni lapsi valvottavat konsultintyössä puurtavaa Pihaa, ja välit aikuiseen poliisipoikaan ovat aavistuksen kireät. Eivät kuitenkaan niin huonot, etteikö poika vuotaisi auliisti tutkintaan liittyviä yksityiskohtia konsultti-isälleen! Raivostuttavan epäammattimaista ja siten myös epäuskottavaa.

Kuntaliitosselvityspapereita Piha ei viitsi edes vilkaista (eikä liittyvistä kunnista puhuta halaistua sanaa koko kirjan aikana), vaan Piha alkaa oitis selvitellä murhatapausta. Sliipatunoloinen kaupunginjohtaja, puhelias ja hämärätaustainen johtajan sihteeri sekä muutama paikallinen yrittäjä-kunnallispoliitikko toimivat tietolähteinä, kun Piha kokoaa palapeliään. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa jolleivät ole peräti sukua. Piha kiertelee kiviyrittäjän ja kasvihuonetarhojen liepeillä ja saa vihiä valonaroista puuhista. Mutta mistä todisteet epäilyille?

Sitten kuin taivaan lahjana tipahtaa syliin toinen ruumis. Ulkoilualueen jyrkänteeltä on pudonnut kiinalaiselta näyttävä mies, jonka henkilöyden ratkaiseminen ei ole aivan helppoa. Tapaus kuitenkin väistämättä liittyy aiempaan, ainakin Pihan mielestä. Piha ajelee ympäri Pirkanmaata ja puhuttaa ihmisiä. Lopulta saadaan pientä toimintaakin loppuun, mutta vielä on ratkaisua seliteltävä ja käytettävä hieman rautalankamalliakin, ennen kuin konsultti pääsee nuoren perheensä pariin.

Koska en millään päässyt sisälle tarinaan, sen imuun, enkä lämmennyt henkilöillekään, alkoivat vähäpätöiset sivuseikat tunkea etualalle ja ärsyttää enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta toivoisin dekkareiden kuten kaikkien kirjojen kirjoittajilta tiettyä lukijan kunnioitusta. Se tarkoittaa myös huolellisuutta yksityiskohdissa. Katajamäen sankari etsii kiivaasti uhrin ’nettitikkua’, jolle tämä on oletettavasti tallentanut ratkaisevia tietoja. Lopulta tämä ’nettitikku’ löytyykin ja asiayhteys paljastaa, että kyse ei todellakaan ole mistään nettitikusta vaan muistitikusta!

Unto Katajamäki: Paha veli -verkosto

Mäkelä 2015. 314 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Ville Kaarnakari: Operaatio Verna

Milloinkohan olen lukenut viimeksi sotakirjan? Tuntemattoman sotilaan olen lukenut useaan kertaan, Länsirintamalta ei mitään uutta on mennyt pariin kertaan sekin ja ainakin Paavo Rintalan Sissiluutnantin olen lukenut. Jossain vaiheessa peruskoulun poikaoppilaat lukivat mielellään sotakirjoja, joten luin muutamia kouluunkin hankittuja viihteellisiä kotimaisia genren teoksia ihan vain, jotta tietäisin niistä jotain. Mutta siitä on jo aikaa.

Niinpä tarttuminen Ville Kaarnakarin ’sotatrilleriksi’ luokiteltuun Operaatio Vernaan hieman arvelutti. Tekijä ja alalajimääritelmä olivat minulle outoja, joten aluksi vilkaisu Wikipediaan. Sieltä selviää muun muassa, että Kaarnakari on reservin majuri ja että hän on toiminut kirja-arvostelijana viisitoista vuotta. Kokemusta on myös rauhanturvatehtävistä. Mielenkiintoinen yhdistelmä.

Kaarnakarin kirjallinen tuotanto on vaikuttava: kaikkiaan viisi Operaatio-sarjan romaania sekä kaksi elämäkerrallista teosta ja seitsenosaisen elämäkertasarjan toimitustyö. Operaatio-sarjan ”kirjojen tapahtumat on sijoitettu todellisten tapahtumien lomaan niin tarkasti, että lukijalla on vaikeuksia erottaa tapahtuneen ja mahdollisesti tapahtuneen raja. --- Vankan sotahistoriallisen pohjan päälle on rakennettu jännityskertomus, jonka voi hyvin lukea vähemmänkin sotahistoriaa tunteva.” Operaatio Vernan perusteella määritelmä on osuva, ja Wikipedian suppeiden esittelyjen perusteella sarjan osat ovat samasta puusta veistettyjä.

Operaatio Vernassa eletään kevättä ja alkukesää 1940. Talvisota on juuri päättynyt, mutta toinen maailmansota on vasta kunnolla pääsemässä alkuun Euroopassa ja muualla. Olot Suomessa ovat jännittyneet ja kaikin puolin epävakaat. Tiedossa on, ettei Neuvostoliitto ole tyytyväinen solmittuun rauhaan ja sen ehtoihin. Suomi on osa isompaa peliä, mutta mitkä ovat sen pelin säännöt ja panokset, on epävarmaa kaikille Mannerheimia myöten.

Romaanin juoni rakentuu sen ajatuksen ympärille, että Neuvostoliitto on aktiivisesti ajamassa Suomen miehittämistä samalla kuin Baltiakin liitetään siihen Saksan kanssa tehdyn sopimuksen mukaan. Saksa on kuitenkin muuttanut mielensä etupiirijaosta, mutta voiko se estää Suomen miehityksen. Maan sisällä on voimia, jotka haluavat ajaa Suomea Neuvostoliiton syliin. Hanko on jouduttu luovuttamaan vuokralle Neuvostoliitolle. Tilanne on äärimmäisen räjähdysherkkä ja arkaluontoinen.

Mannerheim antaa ohjeet perustaa erittäin salaisen tiedustelu- ja sissiryhmän, jonka tulee kaikilta salaa hankkia tietoja tilanteen kehittymisestä Helsingissä, Hankoniemellä ja Tallinnassa. Vain muutama upseeri tuntee koko suunnitelman. Samaan aikaan seurataan aktiivisen kommunistijoukon toimia pääkaupungissa ja Tampereella. Tarkoitus on NL:n lähetystöstä saaduilla rahoilla edesauttaa vallankumousta ja miehitystä kaikin keinoin.

Tapahtumia ja toimintaa seurataan niin Hangon edustan luodoilla kuin Kirkkonummen takametsissä. Myös Viron puolella suoritetaan uhkarohkeaa tiedustelua. Mitkä ovat NL:n suunnitelmat? Milloin miehitys on tarkoitus toteuttaa?

Toimintakohtaukset kirjassa ovat todella jännittäviä, ja mietin monessa kohdassa, miten kummassa vastaavissa tilanteissa sotilaiden hermot oikein voivat pitää. Mutta kuten kirjailija jaksaa kirjan mittaan toistuvasti tolkuttaa, suomalaisilla oli kaikilla takanaan sotakokemusta kovistakin paikoista ja mukaan oli valittu vain ehdotonta valiojoukkoa. Poliittinen ja diplomaattinen tilanne on monimutkainen ja vaihtuu nopeasti, joten aika paljon Kaarnakari joutuu selostamaan tilannetta milloin kenenkin suuhun istutettujen esitelmien muodossa.

Kaarnakari ei aivan täysin mielestäni mollaa suomalaisia kommunisteja vaan antaa arvoa näidenkin aatteelle ja periaatteille sekä selittää jonkin verran aatteen taustaa lähihistorian tapahtumilla ja Suomen oloilla. Selvää on kuitenkin, millä puolella ollaan rehtejä ja reippaita kunnon sotilaita.

Operaatio Verna on kovin miehinen romaani, johon on päässyt livahtamaan vain yksi nainen, virolaisten vapaustaistelijoiden kaunis Kristi Rebane, jonka näppärät sormet pitävät huolen muonituksesta. Tiedusteluosaston päällikkö Pöyhönen luo Kristiin muutaman katseen, mutta muuta seksuaalista jännitettä saati romantiikkaa ei ole kirjaan päästetty. Pieni ripaus huumoria sentään aina paikoin vilahtelee, suomalainen sotilas kun saattaa myös vitsailla tiukoissakin paikoissa.

Kaarnakari kirjoittaa sujuvasti, eikä kielessä ole moittimista. Tarina etenee jouhevasti, ja toiminta rytmittyy hallitusti taustoituksen vaatimien suvantokohtien kanssa. Ihan laadukasta sotaviihdettä sellaisesta pitäville, vaikka ei mitään suurta kirjallisuutta olekaan. Lisäbonusta vielä tutuista hankolaismaisemista.

Ville Kaarnakari: Operaatio Verna

Tammi 2015. 441 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.