Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta

Pride-viikko jatkuu arkistojen kaivelun merkeissä. Vuonna 2005 ilmestyi pituushyppääjänä ja kolmiloikkaajana aiemmin menestyvää uraa tehneen Heli Krugerin esikoisromaani Olen koskettanut taivasta. Nuori, kaunis ja menestyvä Kruger oli myös median suosikkeja, eikä aina varmastikaan omasta mielestään kovin mukavalla tavalla. Urheilu-uran päätyttyä Kruger on julkaissut kaksi romaania, joista ensimmäinen liittyy myös kuluvaan teemaviikkoon lesbosuhteen kuvauksen perusteella. Kirjan aihe kohautti aikanaan ainakin lievästi, koska olisihan ollut herkullista vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan ja päähenkilön välille.

Lehtijuttuni lopussa kaipailen jatkoa Krugerin kirjailijanuralle, mutta toistaiseksi en ole lukenut kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyttä romaania Pidä minusta kiinni (Otava, 2007). 

Tässä siis 15.12.2005 Salon Seudun Sanomissa julkaistu juttuni:

Suomalaisen huippu-urheilun tähti Heli Kruger (Koivula) on tehnyt uuden aluevaltauksen ja julkaissut romaanin. Olen koskettanut taivasta herätti heti ilmestyttyään pienoisen kohun, sillä sen minäkertoja Venla tunnustaa heti ensimmäisessä luvussa olevansa lesbo.

Krugerin romaani on kuitenkin hyvin kiltti, jopa tyttökirjamainen tyyliltään, joten jos etsii estotonta lesboerotiikan kuvausta, pettyy varmasti. Venlan ja peruskoulunopettaja Inkan rakkaustarina on kuvattu kauniisti ja enemmän henkistä, ja jopa hengellistä, kuin ruumiillista puolta korostaen. Ennakkoluuloja ja pelkoa naiset kohtaavat kylliksi, vaikka eivät kovin julkisesti rakkauttaan tohdi osoittaakaan.

Parasta kirjan antia on huippu-urheilun kuvaus. Venla on pienenä osoittautunut lahjakkaaksi urheilijaksi, ja tie vie kohti maailman kärkeä. Kruger kuvaa intohimoisesti tunnetta, joka urheilijalla on, kun suoritus sujuu kaikin puolin täydellisesti. Toisaalta kirjasta paljastuu myös urheilun kääntöpuoli: ahnaat ja vaativat valmentajat, jatkuva itsensä piiskaaminen, tuloksia janoava yleisö ja jutunaiheita vaanivat toimittajat. Näitäkin asioita Kruger käsittelee lopulta kovin lempeästi.

Ulkoisilta ominaisuuksiltaan Venla muistuttaa Heli Krugeria, jonka kuvat niukoissa urheiluasuissa pituushypyn alastulopaikoilta ovat vielä hyvin muistissa. Tätä objektiksi joutumistakin Kruger Venlan kautta pohdiskelee.

Venlan urheilumenestys selittyy osaksi lesbouden kautta. Kun murrosikäinen tyttö huomasi oman erilaisuutensa, hän halusi tehdä kaikkensa estääkseen sen ilmitulon. Hänestä tuli kiltti ja ahkera suorittaja niin koulussa kuin urheilukentillä. Harrastuksen parista löytyivät sitten ensimmäiset ihastuksetkin, mutta ne oli pidettävä salassa. Vasta aikuisena Venla tulee ulos kaapistaan. Helppoa se ei ole. Julkinen lesbous vaarantaisi mm. uran urheilun huipulla, joten salailua on jatkettava.

Kruger kirjoittaa sujuvasti ja paikoin jopa runollisesti. Toisaalta Venlan kotiväen juureva pohjalainen murre ankkuroi tapahtumat tukevasti Vaasan seudulle. Kruger on kertonut maailmasta, jonka tuntee, mutta ei ole valinnut helpointa tietä. Erilaisuuden näkökulma on hyvin valittu, vaikka käsittelyssä olisi voinut uskottavuuden vuoksi olla parikin astetta enemmän rankkuutta. On mielenkiintoista nähdä, jatkaako Kruger kirjoittajana.

Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta
Otava 2005. 226 s.

Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat

Meneillään olevan pride-viikon kunniaksi pöyhin hieman arkistojani. Eilen mainostin blogini somekanavilla vanhaa blogitekstiäni Tapani Heinosen upeasta romaanista Reunalla. Jos romaani on edelleen lukematta, kipin kapin kirjastoon. Lukukokemus on ravisteleva.

Ravisteleva lukukokemus oli toistakymmentä vuotta sitten myös Gerry Birgit Ilvesheimon romaani Kuristajaviikunat. Sen äärelle minut johdatti ystäväni, jolla oli selvästikin parempi tutka mielenkiintoisten teosten kentällä kuin minulla. Kiitos vinkistä edelleen, sillä kirja majailee hyllyssäni odottamassa uudelleen lukemista. Olisi mukava tarkistaa, miten ajan hammas on vaikuttanut teoksen tehoon. Vieläkö se onnistuisi sokeeraamaan lukijansa?

Innostuin kirjasta aikanaan niin, että ehdotin siitä juttua paikallislehden kulttuurisivuille, ja kelpasihan se. Alla vain muutamin korjauksin paranneltu arvioni teoksesta Salon Seudun Sanomissa vuonna 2003:

Gerry Birgit Ilvesheimon (ent. Ritva Ruotsalainen) romaani Kuristajaviikunat on kaiken kaikkiaan varsin hämmentävä lukukokemus. Harvoin, jos koskaan, on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty näin avoimesti ja peittelemättä lesboutta ja siihen liittyvää alakulttuuria. Myös kaikki mahdolliset addiktiot seksistä huumeisiin ja pörssikeinotteluun ovat kirjan aiheita.

Kuristajaviikunoiden keskushenkilöinä on kolme erikoista siskosta. Vanhin sisar Sasha on kylmä perfektionisti, jolle elämä on liiketoimintaa ja suorittamista. Perheen koirakin ansaitsee hänen mielestään parempaa hoitoa kuin autistinen pikkusisko, onhan koira sentään arvokas rotueläin. Ea on perheen pehmo, ajattelija siinä missä Sasha on toimija. Ea muuttuu tarinan edetessä yhä enemmän Sashan kaltaiseksi ja jopa Sashaksi, mutta sisin säilyy haavoittuvana ja rakkaudennälkäisenä.

Siskokset pitävät Helsingin keskustassa isältä perittyä menestyvää eläinkauppaa. Sillinruotoon tukehtunut isä onkin teoksen ainoa mies Sashan satunnaista miesystävää lukuun ottamatta. Sisarusten välit ovat monin tavoin tulehtuneet, ja Sasha ihan vakavissaan ehdottaa autistisen Egiksen pistämistä lihoiksi. Kuviot menevät kuitenkin uusiksi, kun jääkaapista löytyy irtonainen ihmisen pää.

Ilvesheimo hätkähdyttää ja järkyttääkin lukijaa monella tasolla. Hän kuvaa elävästi erilaisia miljöitä ja useat repliikit ja ajatukset ovat herkullisia yhteydestään irrotettuinakin. Romaani suorastaan vilisee kaikkia elämän eri muotoja ja lajeja antiikin kirjallisuuden hirviöistä eläinten ja kasvien kautta koneiden ja elämän risteytyksiin. Ihmisen halu luokitella asettuu kyseenalaiseksi, kun selviä rajoja ei ole. Sukupuolijakokaan ei ole selkeä, on vain lukematon määrä muunnelmia.

Seksuaalisuus korostuu ihmissuhteissa. Erityisen vaikeaa on Ealla, jonka suhde tyttöystävään on väljähtynyt, mutta intohimon uusi kohde Iris on kylmä ja saavuttamaton. Ilvesheimon henkilöt ovat kuin skorpioneja, jotka väijyvät toisiaan myrkkypiikit pystyssä, tai kuristajaviikunoita, jotka imevät isäntäkasvinsa hitaasti tyhjiin.

Yksi romaanin henkilöistä toteaa, että ruumis tai pari elävöittää kummasti huononkin tekstin. Kuristajaviikunoihin ruumis tuo eloa, mutta murhan motiivit ja loppuratkaisu ovat juonen heikkoja kohtia. Liioittelu ja groteskius kuuluvat tekstin tyyliin, mutta liika on aina liikaa. Kirjoittajan oppineisuutta korostavia kirjallisia viitteitä on runsaasti eri suuntiin, vaikka läheskään kaikkia ei keskivertolukija varmaan edes tunnista. Jotain olisi voinut säästää tukeviinkin teoksiin.

Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat
Johnny Kniga Kustannus 2003. 236 s.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat

Kylläpä tämän kirjan kauniit kannet suljettuani toivoin kiihkeästi, että se olisi luetettu

kielentarkastajalla tai perusteellisesti vielä kertaalleen oikoluettu ennen painamista! Pasi

Luhtaniemen Viattomat on nimittäin oikein kelpo jännäri omassa alagenressään, tuore ja

raikaskin, mutta lukemiseni tökkäsi alituiseen erilaisiin kielivirheisiin. Kunnon hiontakierros

olisi tehnyt teokselle todella terää.

Pitkään totuttelin myös Luhtaniemen erikoiseen kerrontaratkaisuun. Pääosa Viattomista on

minäkerrontaa. Puolet tästä on perinteistä minäkertojan käyttöä, jossa kirjan yksi

henkilöistä kertoo omasta näkökulmastaan tapahtumista. Puolet sen sijaan on jonkinlainen

omintakeinen sekoitus ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan käyttöä. Minä kertoo

tapahtumista esimerkiksi sisarensa näkökulmasta mutta on myös itse kummallisesti läsnä tilanteissa:

Äiti ajoi koko matkan Kokonniemeltä näyttelypaikkakunnalle. Peetu istui Sprintterin hytissä siskon ja äidin välissä. Hän kuvasi sormillaan tien penkkoja. Pihla naputteli keskittyneenä jotakin tabletiltaan. Odotin, milloin puhelin ilmoittaisi, että olen saanut taas uuden viestin naapurin hullusta papasta. Tai ehkä Pihla olisi sittenkin lukenut jälleen uuden pikku uutisen mistä tahansa, mikä liittyi murhiin ja ruumiisiin, ehkä se oli tällä kertaa löytynyt vaikka hirtettynä autiotalosta, melkeinpä toivoin.

Kolmanneksi kirjassa on vielä perinteistä ulkopuolisen kertojan käyttöä jaksoissa, joissa näkökulma on eläköityneen rikoskomisario Eero Vuorelan. Sekavalta ja hämmentävältä siis vaikutti alkuun, mutta nopeasti tähän kyllä tottui. Mitä lisäarvoa se sitten teokseen tuo, on jo toinen kysymys. Minusta ei mitään merkittävää.

Kielivirheistä saa esimakua jo lukemalla kirjan takakannen. Esittelytekstissä toistuu Luhtaniemen varsin ärsyttävä artikkelin käyttö: ”Oli paettava, mutta mihin se pako voisi riittää.” Lisää artikkeleja, kongruenssivirheitä, puuttuvia possessiivisuffikseja, koittaa-verbin virheellistä käyttöä, relatiivipronominivirheitä ja niin edelleen on kosolti itse tekstissä. Paikoin tuntuu, että kirjoittaja ei ole osannut päättää, käyttääkö kauttaaltaan puhekieltä vai ei. Virheet eivät siis olisikaan virheitä vaan puhekielisyyksiä. Mutta selkeä rajaus puuttuu. Puhekielisyys istuu hyvin dialogeihin, päiväkirja- ja kirjeteksteihin, mutta varsinaisessa kerronnassa se häiritsee, ainakin näin puolinaisena.

Mutta nillitykset sikseen. Viattomat alkaa epilogilla, jossa nimeämätön tarkkailija näkee, miten mies upottaa naisen ruumiin järveen. Varsinainen tarina alkaa viisi vuotta myöhemmin, kun Kokonniemen kylän läheltä Petäisenjärveltä löytyy pohjaluotauksissa ruumis. Luuranko on ankkuroitu järven syvimpään kohtaan kivipainolla, joka on sidottu köydellä nilkkaan. Pyry Kronberg saa tiedon löydöstä Välimerellä seilaavalle rahtilaivalle, jolla hän on työskennellyt viisi vuotta armeijasta pääsynsä jälkeen. Viesti on sisarelta, Pihlalta, jota Pyry ei ole nähnyt kertaakaan kotoa lähtönsä jälkeen. Siskokin on jo aikuinen ja huolehtii Peetusta, autistisesta veljestä, äidin tehdessä taidetta ateljeessaan. Isä on lähtenyt perheestä jo parikymmentä vuotta sitten.

Kotitalon naapurissa sijaitsevan autiohuvilan on ostanut eläköitynyt rikoskomisario Eero Vuorinen vaimonsa Liisan kanssa. Vuorinen tutustuu pian naapurin erikoisiin nuoriin. Hän myös muistaa, että viisi vuotta aiemmin naapurustosta katosi kaksi kahdeksantoistavuotiasta nuorta, tyttö ja poika. Nyt järvestä löytynyt ruumis osoittautuu Anniksi, kadonneeksi tytöksi. Miten hän on joutunut järveen kivi nilkkaansa sidottuna ja kallo murskana?

Tätä arvoitusta keritään auki vähitellen kirjan mittaan. Luhtaniemi on rakentanut juonen taiten, ja ihmisten väliset suhteet ja menneisyyden tapahtumat aukenevat lukijalle, Pihlalle ja Vuoriselle kutkuttavasti pala kerrallaan. Tosin arvasin syyllisen jo aika varhain, mutta se ei sitten lopulta haitannut mitään. Mielenkiintoisempaa oli seurata, miten totuus paljastuu kenellekin, ja mihin kaikkeen voi itsekään lopulta luottaa. Mainio psykologinen trilleri! Luin kirjan yhdessä päivässä, mikä sekin kertoo tarinan imusta aika paljon.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat

Kustannus Aarni 2015. 221 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Vetää kaikista ovista Sammatin Vaahterateatterissa

Yksi ikisuosikkini kotimaisista kirjailijoista on ehdottomasti Eeva Joenpelto. Olen vuosia sitten jo lukenut suurimman osan hänen tuotannostaan, ja Lohja-sarjasta tein aikoinaan jonkin seminaarityönkin. Elämän rouva, rouva Glad oli pääsykoekirjana, kun muinoin hain opiskelemaan Turun yliopistoon. Kirjoja nököttää rivi hyllyssänikin, ja osa on lainassa ystävillä. Työelämän muutokset ovat sittemmin kuljettaneet minut aivan Lohja-sarjan maisemien ytimeen, Lohjan keskustaan, sinne kalkin ja puun hajuiseen kaupunkiin.

Jos Eeva Joenpelto eläisi, hän täyttäisi tänään 95 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi Tuijata-blogin Tuija järjesti kirjablogeissa teemapäivän, jonka mittaan eri blogeissa on julkaistu juttuja Joenpellon teoksista. Itse lupauduin mukaan kesäteatterijutulla.

Joenpellon syntymäpäivä on luonnollisesti huomioitu hänen kotiseudullaan Lohjalla ja Sammatissa monin tavoin. Paikallinen harrastajateatteri, sammattilainen Vaahterateatteri on juhlan kunniaksi valinnut kesän näytelmäkseen Joenpellon romaanista Vetää kaikista ovista Jaakko Kivistön dramatisoiman tekstin. Esityspaikka jo itsessään on kokemisen arvoinen, sillä Sammatin Sampomäki sijaitsee Paikkarin torpan välittömässä läheisyydessä. Väliajalla voi käydä vilkaisemassa Elias Lönnrotin näköispatsasta, joka hieman absurdisti tönöttää torpan pihaniityn kupeessa.

Puitteet olivat siis kunnossa erinomaista säätä myöten (14.6.). Eikä näytelmä tuottanut pettymystä, päinvastoin. Koko pieni työporukkamme nautti täysin siemauksin illasta, ja me naisihmiset pyyhkäisimme salaa pari kyyneltäkin silmäkulmistamme.

Kivistö on tehnyt hyvää työtä tiivistäessään Joenpellon romaanista olennaisen. Romaani on toki omalla tavallaan aulis kääntymään näytelmäksi, koska siinä on runsaasti nasakkaa joenpeltomaista dialogia, jonka voi ja jota kannattaa hyödyntää sellaisenaan. Tosin tässä on sitten oma lisäkierteensä, koska Joenpelto on kirjoittanut dialoginsa pieteetillä paikallista murretta käyttäen. Harrastajanäyttelijälle haaste voi olla kova, ja siitä ainakin yksi seurueestamme antoikin pari kriittistä kommenttia. Lohjalainen ei sano ’Gröönruus’ vaan reilusti ’Röönruus’.

Muhevinta kieltä ja juurevinta murretta romaanissa ja näytelmässä käyttää Tilta Grönroos, suutarin punaleski ja kauppias Hännisen Salme-vaimon serkku. Tiltan rooliin on saatu mainio Marja Koski, jonka hoikka olemus ja räväkkä ulosanti sopivat kaikin puolin hienosti osaan. Salmen, jota näytelmässä esittää Tuija Latvakangas-Koivisto, ja Tiltan ystävyys on keskeinen näytelmän teema. Sota on heittänyt serkukset vastakkaisille puolille, mutta naisten ystävyys kantaa poliittisten kuohujen yli. Avioliitot, haaveet rakkaudesta ja lapset yhdistävät naisia.

Hännisen kaunis Anja-tytär (Taika Tenhunen) kihlautuu Lauri Julinin (Jyri Saatsi) kanssa. Lauri on Oskari Hännisen (Seppo Lehtelä) toivevävy, sitoohan avioliitto Hänniset tiukasti Julineihin, mikä parantaa Hännisen bisnesnäkymiä. Hänninen saa karvaasti kokea nahoissaan länsiuusmaalaisen sisäänpäinlämpiävyyden: vuosikymmentenkään asuminen paikkakunnalla ei tee muualta tulleesta samanarvoista syntyperäisten kanssa. Kun taustalla vielä on epämääräinen konkurssi, ei luotettavan miehen mainetta voi ansaita millään, ei edes kirkkoväärtinä.

Liian myöhään Anja tajuaa, ettei kunnollinen ja siloinen Lauri sittenkään ole hänelle se oikea. Punavankileiriltä juuri ja juuri hengissä selvinnyt Grönroosin Vieno (Arttu Keisala) sen sijaan tuntuu kummallisen voimakkaasti vetävän ylioppilasneitoa puoleensa. Tätä en muuten parikymppisenä lukijana voinut lainkaan ymmärtää!

Näytelmä siis seuraa uskollisesti romaanin tarinaa, mikä ainakin minusta on pelkästään hyvä asia. Kovin rohkeita poikkeamia tai tulkintoja en olisi toivonutkaan. Perinteinen toteutustapa sopii tähän tekstiin ja ympäristöön oikein hyvin. Vaahterateatterissa ei myöskään ole sorruttu liialliseen kuvittamiseen, kuten toisinaan harrastajateattereissa näkee. Lavastus on toteutettu huolella, ja tarpeistokin on koottu pääosin virheittä. Muutamia anakronistisia yksityiskohtia toki tarkkasilmäinen seurueemme esityksestä poimi.

Pidin kovasti siis Marja Kosken Tiltasta. Samaten minuun vetosi Mikko Jaakkolan esittämä kaupparatsu Matti Reima, ja Inkerin roolissa Mia Hakalakin on oikein luonteva. Seppo Lehtelä kauppias Hännisenä on myös oivallinen.

Sampomäelle suuntaaville vinkiksi, että ihan ensimmäiset penkkirivit eivät ole parhaat paikat, koska näytelmä tapahtuu myös katsomon sivuilla. Kannattaa siis kavuta hieman ylemmäs. Äänentoiston ansiosta kaikki kyllä kuuluu hyvin koko katsomoon. Muut vinkit kesäteatteriin kannattaa kurkata edellisestä jutustani!

***

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Dramatisointi Jaakko Kivistö, ohjaus Anna Rimpinen.


Lippu ostettu itse.

Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -äänikirjasta.

Käytännön vinkit kesäteatterikävijöille

Rakkaat blogiystäväni Katja Jalkanen Lumiomena-blogista ja Aino-Maria Savolainen Amman lukuhetki -blogista julkaisivat keväällä aivan mainion Korot kopisten – Käytännön opas kulttuuriviidakkoon -teoksen. Kirjaa en ole vielä kokonaan lukenut, ja se soveltuukin oikeastaan parhaiten kepeään selailuun ja satunnaisten makupalojen poimintaan. Sen pariin on mukava palata eri yhteyksissä, ja erityisesti takaosan Omat kulttuuriystäväni -osion haluan täyttää yhdessä ystävieni kanssa.

Korot kopisten -kirjassa on kuitenkin paha kulttuuriaukko. Siinä ei nimittäin lainkaan opasteta kesäteatteriyleisöä! Tätä aukkoa lähden nyt urhoollisesti paikkaamaan, alkaahan kesän teatterisesonki pian olla kukkeimmillaan. Innostuksen juttuuni sain, kun kävimme eilen työkaveriporukalla avaamassa kauden Vaahterateatterin esityksessä Sammatin Sampomäen kesäteatterissa. Itse näytelmästä lisää perjantaina, kun kirjablogeissa vietetään Eeva Joenpelto -teemapäivää.

Jos talvikaudet ovat kovin kiireisiä, teattereiden pukeutumiskulttuurit tuntuvat nykyisestä väljyydestään huolimatta ahdistavilta eikä kukkarokaan ole aivan pulleimmasta päästä, kannattaa ehdottomasti panostaa Suomen kesän mainion persoonalliseen kulttuuri-ilmiöön eli kesäteatteriin. Tarjonta on runsas ja monipuolinen, ja jokaiselle takuulla löytyy jotakin.

Olen yli viisitoista vuotta kiertänyt ahkerasti Salon alueen kesäteattereita Salon Seudun Sanomien avustajana. Kesä on ollut toimitukselle hankalaa aikaa, koska oma vakituinen väki pitää lomiaan ja toisaalta alueen yli kymmenen kesäteatteria puskee ensi-iltansa parin viikon sisällä ulos. Avustajallekin on siis ollut kysyntää, ja parhaimpina kesinä olen kesä-heinäkuun vaihteessa käynyt kolmessa ensi-illassa peräkkäisinä päivinä ja muutamana hajapäivänä vielä lisäksi. Sekään ei vielä yleensä ole riittänyt, vaan miehen, lasten (nyt jo aikuisten) ja ystävien kanssa olen käynyt ja käyn edelleen paljon eri kesäteattereissa.

Hanki liput ajoissa!

Jotkut seudun kesäteattereista ovat puoliammattimaisia, kuten Salon teatterin Vuohensaaren kesäteatterissa pyörittämä kesänäytelmä ja Teatteri Provinssin nykyään Mathildedalissa toimiva kesänäyttämö. Osa taas täysin harrastajavoimin tapahtuvaa toimintaa, joka jakautuu vielä useampaan alalajiin. Jotkut esittävät näytelmiä myös talvisin, kun taas toiset panostavat koko vuoden ponnistelut kesäkauteen. Taso vaihtelee myös hurjasti. Lippujen hintahaitari vaikuttaisi tänä kesänä venyvän 15 eurosta noin 25 euroon.

Kesäteatteriinkin haluavan kannattaa olla tarkkana, sillä monet pienet teatterit esittävät näytelmiään vain lyhyen aikaa, ja esimerkiksi Perniön Kirakan kesäteatterin näytökset ovat perinteisesti pyörineet vain yhden viikon ajan. Lippuja kannattaa ainakin pieniin teattereihin varata etukäteen. Ilahduttavan monilla alkaa olla jo nettivaraus tai -ostomahdollisuus.

Tarpeeksi vaatetta!

Pukeutumiskoodi kesäteattereissa on aivan toinen kuin tavallisessa sisäteatterissa. Koska kaikki tapahtuu ulkona, pukeudutaan ennen kaikkea sään mukaan. Tyylikkyydestä tingitään surutta. Kerrospukeutuminen on kovaa valuuttaa. Liikoja kerroksia voi kuoria pois, jos sattuu olemaan odottamattoman lämmintä (mikä on harvinaista!) ja lisäkerroksia pitää olla varuiksi mukana – tarpeeksi.

Hurjimpien kokemuksien joukkoon palelemisen saralta on muistiin jäänyt pari vuotta sitten samaiselta Sampomäeltä, kun päivällä kotoa lähtiessä ensin heitti räntäkuuron ja sitten auringon taas paistaessa lämpötila kohosi vaivoin + 6 asteeseen. Pitkät kalsarit, talvitakki, pipo, hansikkaat ja matkahuopa olivat tarpeen, ja silti oli loppuillasta todella kylmä. Selkään puhaltava pohjoistuuli kruunasi kokemuksen. Mutta näytelmä oli loistava!

Maalaiskesäteatteriin ei kannata lähteä korkokengillä, koska monet katsomot sijaitsevat vaikeakulkuisessa maastossa. Kivet, kannot ja kävyt ovat teatteripoluilla arkipäivää, ja sateisena kesänä lisänä saattaa olla kuraa ja liejuakin.

Suojaudu auringolta!

Kyllä kesäteatterissa on hikoiltukin. Muutamat paikalliset teatterit sijaitsevat sellaisessa paikassa, että hellesäällä yleisö sulaa muovituoleihinsa. Näin on ollut ainakin Perniön Kirakassa ja Somerniemen musiikkiteatterissa. Kummassakin aurinkolasit ja lippalakki ovat aurinkorasvan ohella tärkeitä varusteita ainakin iltapäivänäytöksissä, koska aurinko paistaa näyttämön takaa suoraan katsomoon.

Sadeviitta hakkaa sadetakin

Sade on kesäteatterin vihollinen. Monet pienet teatterit toimivat ilman katsomon ja näyttämön katosta. Siispä varustevalikoimaan kuuluu kunnollinen, hupullinen sadeviitta. Sateenvarjoahan teatteriyleisön seassa ei voi käyttää. Kertakäyttösadeviitta menettelee äärimmäisessä hädässä, mutta kestoversiota suosittelen. Viitta on takkia parempi, koska istuessa polvet pysyvät kuivina ja repunkin saa helman alle suojaan. Yleisö siis voi suojautua sateelta, mutta olenpa nähnyt esityksiä, joissa ukkoskuuro yllättää kesken laulukohtauksen ja näyttelijät jatkavat muina miehinä suut ja silmät sadevettä täynnä!

Hiivatin hyttyset!

Jos ei sada tai tuule (tai molempia), kesäteatteriyleisöä piinaavat itikat, erityisesti hyttyset ja päiväaikaan myös paarmat. Viisas varautuu hyttyskarkotteella, mikäli koko kehoa ei ole peitetty vaatteilla. Siltikin itikat vainoavat erityisesti nilkkoja. Kovin heinikkoisilla kesäteatterialueilla saattaa olla myös punkkeja. Karkotteista kannattaa valita tuoksuton vaihtoehto kanssaihmisten takia, jos sattuu luottamaan sellaisten tehoon.

Eniten hyttysiä on ollut Vaskion Teatteri Puutaivaan esityksissä, joiden ensi-ilta on usein ollut jo kesäkuun puolivälin paikkeilla. Paikkakin on otollisen metsäinen.

Oheispalvelut

Isoissa kaupunkikesäteatterissa oheispalvelut ovat lähes talviteatteritasoa. Maalla on yleensä toisin. Kesäteatterin tunnelmaan kuuluu ehdottomasti kaasugrillissä tirisevä makkara ja pumpputermarista valutettu kahvi. Kylkeen saa tavallisesti kotona leivottua kahvileipää. Antimet nautitaan pystybaarissa koivun juuressa. Alkoholitarjoilua ei yleensä ole.

WC-käynnit kannattaa minimoida, sillä saniteettitilat ovat usein rajalliset ja alkeellisetkin, ja monesti pääsee verestämään puucee-muistojaan. Naulakkomaksua ei ole, koska teatterissa istutaan niissä vaatteissa kuin on paikalle tultu. Hyvin palvelevissa teattereissa tarjotaan yleisölle ilmaiseksi lainattavia istuinalusia, mutta konkareilla on yleensä oma solumuovinen istuinalusta mukanaan. Se lämmittää mukavasti, eikä penkin kosteuskaan haittaa.

Pittoreskit miljööt

Monet maalaiskesäteatterit sijaitsevat persoonallisissa ja kokemisen arvoisissa ympäristöissä. Samalla kun miljöö antaa mahdollisuuksia erilaisiin ratkaisuihin itse esityksessä, se voi tuoda omat haasteensa katsojille.

Mathildedalissa ja Vuohensaaressa ollaan meren tuntumassa vaikkei ihan rannassa. Kauniilla säällä maisemat ovat upeat, mutta kylmänä päivänä mereltä puhaltaa kostea ja kylmä puhuri suoraan katsojien ytimiin. Suomusjärvellä SuoNäppien näyttämön kupeessa on vanha louhoslampi, jossa on soudeltu ja uitu lukuisissa näytelmissä. Perniössä näyttämön takana on kaunis patolampi. 

Seudun sympaattisin teatteri taitaa olla Kiikalan KiPiNät-teatteri, jonka näyttämö sijaitsee vanhassa hiekkakuopassa keskellä metsää. Ensimmäistä kertaa teatteriin matkaavilta vaaditaan lujaa uskoa: siellä se teatteri on, aja vain eteenpäin (ja muutaman talon pihan läpi). Teatterin lisäksi hiekkakuopassa pitää majaa metsästysseurojen ampumarata. Teatterin miljöö on varmasti Suomen rumimpia (ks. kuva alla). Toisaalta kuopan kaltevaan reunaan on saanut rakennettua nousevan katsomon. Mitä siitä, että kuivina kesäpäivinä hiekka pöllyää näyttelijöiden jaloissa iloisesti.

Kiikalan ampumaradan kupeessa on Kiikalan KiPiNät -teatterin näyttämö.
Kuva viime kesältä (2015).
Taustalla näkyy katsomo, etualalla lavasteiden taustaa.

Muistilista:

• etukäteen hankitut liput tai käteistä rahaa lippujen ostoon kassalta
• navigaattoriin tarkistettu teatterin osoite
• käteistä rahaa väliaikatarjoiluun ja käsiohjelmaan
• nenäliinoja
• sadeviitta
• hyttyskarkote
• aurinkolasit ja lippalakki
• aurinkovoidetta
• istuinalusta
• retkihuopa
• riittävästi lämmintä vaatetta, tarvittaessa pipo ja hanskat, eikä toppatakkikaan ole aina liioittelua
• wc-käynti kotona ennen lähtöä
• avoin mieli uusille elämyksille

Näillä eväillä kokemattomampikin selviytyy kesäteatterikokemuksestaan, myös maalaiskesäteatterissa. 

Lisätietoa kesän kesäteatteritarjonnasta.

Mitkä ovat Sinun kesäteatteritärppisi tänä vuonna?


***

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten – Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
Avain 2016. 168 s. 

Ostettu.

Sebastian Lindell: Rajatapaus

Tiheään tahtiin kolme Markus Edelmann -dekkaria julkaisseen Sebastian Lindellin kirjailijanimen tausta avattiin syksyllä 2015 juuri ennen Helsingin kirjamessuja sarjan neljännen osan Rajatapauksen ilmestyessä. Timo Liukkonen kertoi messuilla, että halusi kirjoittaa dekkarinsa peitenimellä, koska työ Nokian, sittemmin Microsoftin, palveluksessa oli tiukan tieteellistä. Tekniikan tohtori on julkaissut artikkeleita kansainvälisissä julkaisuissa eikä halunnut sekoittaa siihen dekkaristipuoltaan. Nyt kuitenkin ura teollisuudessa oli loppumassa, joten kaapista saattoi tulla ulos.

Lindellin dekkarisarja sijoittuu tervolalaisen Liukkosen kotikulmille Pohjois-Suomeen. Sivujuonteita on ulottunut mukavasti myös tänne Salon suuntaan, mikä sai siis nyt selityksensä, kun Liukkonen kertoi asuneensa 1980-luvun puolivälistä lähtien Salossa. Messuilla Liukkonen kertoi, että hän näkee rikoksen ratkaisemisessa ja tieteellisessä tutkimuksessa tiettyjä samankaltaisuuksia.

Rajatapaus on siis neljäs komisario Markus Edelmannin ja hänen ryhmänsä tutkimuksista kertova dekkari. Ilahduttavaa on, ettei nimi ole enää Kun…-alkuinen hankala rimpsu. Siitä pisteitä. Nimi on muutenkin oivallinen monimerkityksekkyydessään. Edelmannin riesaksi nimittäin Ruotsin puolelta Rovaniemellä yliopistolla vieraileva professori löydetään pahoinpideltynä ja hukkuneena Tornionjoesta. Mistä uhri on heitetty rajajokeen? Onko hänen surmaajansa ollut suomalainen vai ruotsalainen? Näiden kysymysten leijuessa ilmassa päätetään perustaa tutkimusryhmät kummallekin puolelle rajaa ja vaihtaa päittäin tutkijoita yhteistyön sujumisen takeeksi.

Poliiseja siis vilisee tarinassa ainakin tuplaten normaalitilanteisiin verrattuna. Henkilökaarti on muutenkin laaja. Kahden yliopiston kollegat ovat epäiltyjen listalla, samoin kahden maan maaperällä operoivien kaivosyhtiöiden väet, sillä professori Birger Johanssonin erikoisalaa ovat olleet kaivosten ympäristövaikutukset ja niiden hallinta. Kaiken huipuksi Johansson on ollut myös armoton häntäheikki, joten mustasukkaisia miehiä tuntuu putkahtelevan epäillyiksi alinomaa, kun professorin toimia selvitellään ja ihmisiä puhutetaan.

Pian juttu mutkistuu entisestään, kun Ruotsin puolelta löydetään hukkunut mies, joka yllättäen yhdistyy professorin surmaan. Lisäksi Suomessa syrjäisen maalaistalon yksinäinen naisasuja löydetään kotoaan hirttäytyneenä, ja hänenkin menneisyytensä kytkeytyy poliisien (ja lukijan!) ällistykseksi kaivosprofessoriin. Mutta miten tämä koko kuvio saadaan selvitettyä ja vielä todistettuakin?

En tiedä, kuinka paljon luentaani vaikutti tieto Liukkosen tohtoriudesta, mutta jostain kumman syystä Rajatapaus osoittautui mielestäni puisevimmaksi neljästä sarjan osasta. Lindell ei malta olla luennoimatta milloin meän kielestä, milloin tieteellisen julkaisun tekotavasta tai mistä hyvänsä asiasta, joka jotenkin tutkintaa sivuaa. Ei auta, että luennot on paikoin koetettu pukea dialogin kaapuun. Tulos ei vain ole kovin luonteva.

Kutkuttavasta alkuasetelmasta huolimatta en tällä kertaa oikein päässyt juonenkuljetuksen kyytiin. Poliisit sinkoilevat sinne tänne pitkin Pohjoiskalottia, ja lukija joutuu tarpomaan yksityiskohtaisen kuvailun soissa milloin milläkin puolella Tornionjokea. Lindellin maneeri kertoa pikkutarkasti kaikesta mahdollisesta alkaa lopulta tuntua tukahduttavalta. Henkilöiden paljous aiheuttaa paitsi kuormittumista muistille myös sen, ettei ketään syvennetä kunnolla. Jotain pieniä heittoja on sekä Edelmannin että Fribergin yksityiselämän puolelle, mutta niistäkin jää sellainen sivumaku, että ne on viskattu sekaan lähinnä velvollisuudesta.

Toivelistani siis seuraavaa dekkaria varten:

Vähemmän

• henkilöitä
• pikkutarkkoja (turhia) yksityiskohtia
• luentoja

Enemmän

• henkilöiden syventämistä, jonkinlaista lämpöä
•  juonen selkeyteen paneutumista

Sebastian Lindell: Rajatapaus

Myllylahti, 2015. 366 s.

Arvostelukappale.


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Markus Edelmann -sarja:

Kun pimeys peittää valkeat yöt (Myllylahti, 2012)

Kun kesä ei tullutkaan (Myllylahti, 2013)

Kun varjot pitenevät (Myllylahti, 2014)
Rajatapaus (Myllylahti, 2015)

Dekkaripaketti on arvottu!

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan ideoima kirjablogien oma dekkariviikko (6.6. – 12.6.) on ollut omassa blogissani melkoinen menestys, vaikka puhtini hieman lopussa hiipuikin ja eiliseksi suunnittelemani postaus jäi tekemättä. Juttujani on käyty lukemassa ja kommentoimassakin aktiivisesti, ja siitä suuret kiitokset kaikille teille. Lisäksi muutama rohkea on klikannut itsensä tuohon oikean reunan Lukijat- joukkoonkin. Lämpimät kiitokset siitä ja tervetuloa bloginin seuraajiksi.

Aloitin #dekkariviikon räväkästi dekkariarvonnan julkistamisella maanantaina. Arvonta kiinnostikin monia, ja blogiin sain 29 innokasta osallistujaa ja lisäksi Kirsin kirjanurkan Facebook-sivun kautta mukaan ilmoittautui vielä 13 henkilöä.

Rouva Fortunaa avusti tälläkin kertaa random.org, ja voittajaksi nousi – Elegia! Lämpimät onnittelut! Laitathan Elegia minulle mahdollisimman pian postiosoitteesi ja kännykkänumerosi (jos haluat postilta ilmoituksen paketin saapumisesta) osoitteeseen kirsi.htnn(at)gmail.com. Paketti ehtii vielä mukavasti perille juhannukseksi!

Kiitän myös monista jaetuista mainioista dekkarilukuvinkeistä kaikkia osallistuneita. Dekkareista on tosiaan moneksi, ja jokaiselle löytyy jotakin. Mieli kannattaa pitää avoimena ja välillä lähteä kokeilemaan jotain uutta. Voi yllättyä positiivisesti.

Monet kertoivat myös, että Paula Arvaksen ja Voitto Ruohosen dekkaritietokirja Alussa oli murha – Johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus 2016) kiinnostaa heitä palkintopinossani eniten. Teos onkin vallan mainio ja tuhti tietopaketti. Niille, joita arpaonni ei suosinut, voin vinkata, että sisältöönsä ja kokoonsa nähden teosta myydään hyvin edulliseen hintaan esimerkiksi seuraavista paikoista: kustantaja Gaudeamuksen verkkokauppa, Adlibris-verkkokauppa, Suomalaisen kirjakaupan verkkokauppa.

Kirjakauppaliiton dekkariviikko jatkuu vielä tämän viikon, ja koko kesähän on mitä mainiointa dekkarisesonkia. Oikein mainioita dekkarinlukusäitä kaikille!

Marisha Pessl: Yönäytös

Dekkariviikko jatkuu vanhan lehtijutun elvytyksellä. Marisha Pesslin järkälemäinen romaani Yönäytös on syöpynyt mieleeni tiheän tunnelmansa ansiosta pidemmäksi aikaa kuin osasin odottaakaan ensivaikutelmani perusteella. Kyseessä ei ole mitenkään tavanomainen dekkari, vaan mennään selvästikin kauhun puolelle. Mutta jännittäviä juonenkäänteitä riittää, ja koska kirja on muhkea, yli seitsemänsataa sivua, jännittää saa parikin iltaa (ja yötä). Oivallista kesäluettavaa siis!

Tässä lehtiarvioni parin vuoden takaa:

Mikä on totta ja mikä elokuvaa? Missä menee reaalimaailman ja harhojen raja? Näillä kysymyksillä leikittelee yhdysvaltalainen menestyskirjailija Marisha Pessl kauhujännitysromaanissaan Yönäytös, jota kansilievetekstissä verrataan tunnelmaltaan Twin Peaks -tv-sarjaan.

Kulttimaineen itselleen luoneen elokuvaohjaaja Stanislas Cordovan huippulahjakas ja kuvankaunis Ashley-tytär on löydetty kuolleena. Onko nuori nainen tehnyt itsemurhan vai onko hänet työnnetty alas hylätyn rakennuksen katolta? Miksi Ashley olisi halunnut kuolla? Mitä hänelle oli tapahtunut perheen syrjäisessä ja suljetussa palatsissa The Peakissa?

Nämä kysymykset haluaisi kiihkeästi ratkaista jokainen newyorkilainen journalisti, mutta ennen kaikkea ne kiehtovat vastustamattomasti Scott McGrathia. Viisi vuotta aiemmin McGrath arveli saaneensa kaikkien aikojen skuupin Cordovan iljettävistä puuhista, mutta huomasikin nopeasti sekä uransa että avioliittonsa tuhoutuneen.

Cordova on pitänyt yllä myyttistä mainettaan paitsi äärimmäisen pelottavien elokuviensa avulla myös pysyttelemällä visusti poissa julkisuudesta. Sama on koskenut tytär Ashleyta. Tästä on löydettävissä vain äärimmäisen harvoja faktoja. Niinpä kuoleman olosuhteiden selvittäminen osoittautuu valtavaksi, turhauttavan hitaaksi sekä hengenvaaralliseksi urakaksi.

Tosielämä ja kauhuelokuva tuntuvat sekoittuvan kaikkialla, missä Cordovan tai Ashleyn nimi mainitaan. Pessl leikittelee myös kerrontateknisesti lomittamalla omaan tekstiinsä tarinaan liittyviä kuvakaappauksia nettisivuista ja muuta näennäisesti fakta-aineistoa. Menetelmä ei ole ainutlaatuinen mutta toimiva yhtä kaikki.

Kun McGrath apureineen alkaa yhä useammin törmätä tutkimuksissaan mustaan magiaan, alkavat järkälemäisen romaanin kierrokset hiljalleen kiihtyä. Todellinen huippukohta on pelottava soluttautuminen itse kauhujen linnaan The Peakiin, jossa McGrathilta apureineen menevät lopullisesti totuus ja mielen harhat sekaisin.

Pessl hämmentää niin McGrathia kuin lukijaakin olan takaa. Jokainen esiin seulottu tiedonmurunen tuntuu oudosti sopivan kaikkiin esiin nouseviin teorioihin. Matto vedetään alta ties kuinka monesti ennen viimein koittavaa loppua, joka on kuin suoraan mestariohjaaja Cordovan elokuvasta.

Marisha Pessl: Yönäytös (Night Film)

Suom. Laura Beck. Otava 2013. 725 s.

Arvostelukappale. Juttu on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 13.12.2013.

#dekkariviikko 2016

Pistetään nyt poikkeuksellisesti vielä mainoskin: Adlibriksestä näyttää saavan tätä järkälettä kovakantisena versiona huippuedullisesti eli hinta on 7,60 euroa ja Elisa Kirjasta e-kirja lähtee hintaan 10,90 euroa. 

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Myönnän ilomielin, että vika on minussa. En vain yksinkertaisesti enää pidä komisario Maria Kallion hahmosta. Jotenkin hän on vuosikymmenten mittaan muuttunut mielestäni ärsyttäväksi ja tekopyhäksi ämmäksi. Ok, myönnän, että tämä on rumasti sanottu, mutta tältä minusta ihan oikeasti tuntuu. Jos Maria Kallio olisi oma esimieheni tai työtoverini, en rehellisesti sanoen tiedä, mitä tekisin!

Leena Lehtolainen on Maria Kallio -dekkareillaan kivunnut yhdeksi Suomen suosituimmaksi kirjailijaksi, jonka teokset ovat myyneet hyvin myös esimerkiksi Saksassa. Tämä kaikki on aivan mahtavaa ja hienoa, ja suon kirjailijalle menestyksen täydestä sydämestäni. Silti en vain voi mitään sille, että minusta Maria Kallio -dekkarit ovat jo vuosia tuntuneet väsähtäneiltä ja kaavamaisilta.

Kaava menee jotakuinkin näin: Tapahtuu rikos, jossa on jotain vähän tavallisuudesta poikkeavaa. Poliisi alkaa tutkia tapausta. Maria Kallio tiimeineen syöksyy paikalle ja aloittaa huolellisen ja seikkaperäisesti lukijalle selostettavan ja auki selitettävän poliisityön. Maria alaisineen kamppailee poliisin kapenevien resurssien ja yksityiselämää kalvavien työvuorojen keskellä, mutta kuulustelut ja ihmisten puhuttelut jatkuvat taukoamatta. Lopulta syyllinen saadaan kiinni, ja motiiviksi paljastuu jokin menneisyydessä tapahtunut vääryys.

Lisäksi ilkeässä mielessäni kuvittelin viimeisintä eli Surunpotkua lukiessani, että kirjailijalla on olemassa jokin lista, jota hän kirjoittaessaan seuraa saadakseen varmasti kaikki Marian hahmoon liittyvät asiat mukaan kirjaansa.

•  kissat - check
• punainen kiharapilvi - check
• basson soittaminen - check
• oluen ja viskin juominen - check
•  taitoluistelu - check
• juoksu ja punttisali - check
• vihreät mielipiteet - check
•  Luonteri surf  ja punkmusiikki - check

Muun muassa näistä rakennusaineistahan komisariomme on aikanaan rakennettu, ja sellaisena me lukijat kai hänet haluamme nähdä. Maria on kunnollinen ja tunnollinen äärimmäisyyksiin asti. Ainoa särö, joka häneen on vuosien mittaan piirretty, on hänen heikkoutensa renttumaisiin miehiin. Aviomies Anttihan ei ole renttu yhtään, joten nämä rentut ovat sitten vieraita miehiä. Mutta Maria ruoskii itseään jo pelkästä haaveilusta, sillä mitään varsinaista uskottomuuttahan ei ole tainnut koskaan tapahtua.

Esimiehenä ja poliisina Maria on oikea mallikappale työnarkomaanista. Surunpotkussa hän sanoo ihan suoraan, että työ menee hänen elämässään kaiken edelle. Työkaverit tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä hekin. Vaikka perheessä tapahtuisi mitä katastrofeja, työ pitää ihmisen kasassa. Näin Marian tiimissä ajatellaan. Maria on niellyt poliisinroolinsa niin perusteellisesti, että hän ei pääse siitä irti missään tilanteessa. Nähdessään edellä ajavan autoilijan mutkittelevan oudosti Maria ajattelee tämän ehkä olevan ’päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisena’ eikä rehellisesti humalassa, kuten normaalit ihmiset ajattelisivat.

Surunpotku jo kirjan nimenä ärsyttää minua jostain kumman syystä. Kyseessä on siis sanaleikki, onhan ’surunpotku’ ’onnenpotkun’ vastakohta. Tästä sanaleikistä ja monimerkityksellisyydestä otetaan sitten kirjassa tosiaankin kaikki irti. ’Surunpotku’ on kirjan yhden sivuhenkilön kirjoittaman humpan nimi. Sattumalta kyseinen kappale on ollut tekijälleen todellinen onnenpotku ja avannut tämän yhtyeelle huikeat näkymät musiikkibisneksessä. Suru potkii monia kirjan henkilöitä ankarasti, eikä vähiten Pekka Koivua, jonka pieni tytär on vakavasti sairaana. Potkut myös leijuvat koko Marian yksiön yllä koko kirjan ajan, sillä tutkinta on sen viimeinen ennen lakkauttamista. Mihin Marian ammatillinen polku johtaa, jää kirjassa avoimeksi.

Alkuasetelma Surunpotkussa on jälleen herkullinen. Prologissa kuvataan, miten nuori hiihtäjälupaus Minna Pasanen saa surmansa, kun hän kaatuu harjoituslenkillään. Keli on jäinen, ja ladun yli on pingotettu naru. Tyttö lyö päänsä kiveen ja kuolee. Varsinainen tarina käynnistyy, kun Tapiolan kirkosta lasten wc:stä löytyy miehen ruumis. Miestä on isketty veitsellä lukuisia kertoja, mutta verta on löytöpaikalla silti poikkeuksellisen runsaasti. Mies paljastuu jalokivikauppias Jaakko Pulmaksi, jonka kansanedustajavaimo Henna Pasanen-Pulma on Minna Pasasen pikkusisko. Liittyvätkö tapaukset yhteen, vaikka aikaa on kulunut yli viisitoista vuotta? Vai onko kyseessä sittenkin jokin Pulman omaan ammattiin liittyvä motiivi?

Samaan aikaan Marian ryhmä on saanut selviteltäväkseen tapauksen, jossa yksitoistavuotias tyttö tai oikeastaan hänen päällekäyvä isänsä syyttää erityisopettajaa seksuaalisesta ahdistelusta. Tapahtumasta on sana sanaa vastaan, ja opettaja on heikoilla. Maria ei oikein tiedä, mitä uskoa tai tehdä. Yllättäen kuitenkin tytön isän nimi nousee esiin jalokivikauppiaan tapauksen yhteydessä.

Herkullinen alkuasetelma sitten hautautuu johonkin tarinan edetessä tuttua latuaan. Maria kollegoineen puhuttaa lukemattomia ihmisiä ja jostain sieltä puheen joukosta alkaa lopulta häämöttää ratkaisu. Tällä kertaa ratkaisu tulee lukijalle melkoisena yllätyksenä, ja jälleen kerran menneisyyden vääryydet ovat motiivina, mutta kuinka uskottavasti, lienee makuasia. En tiedä, onko parempi, että lukija pystyisi edes periaatteessa päättelemään syyllisen vai että syyllinen tulee kuin puun takaa ja kirjailija sitten paljastaa salat kuin taikuri päähenkilönsä nokkeluutta korostaen. Riippuu tilanteesta.

Kaikesta tästä kritiikistäni huolimatta tunnistan Lehtolaisen vahvuudet ja ymmärrän, miksi Maria Kallio -sarja on niin suosittu kuin on ja miksi Surunpotkua on kovasti kehuttu hyväksi sarjan osaksi. Enemmistö faneista haluaa tuttua ja turvallista, ja sitä Surunpotku Kallio-faneille ehdottomasti on. Itse kuitenkin olen jo lukenut liikaa samankaltaista komisarioproosaa, ja toivoisin Lehtolaisen käyttävän kirjoittajanlahjojaan enemmän dekkarigenren uudistamiseen kuin vanhan kaavan uusintamiseen.

Tammi 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, laajuus 10 cd-levyä, kesto 12 h 5 min. Painetussa kirjassa 432 s.

Äänikirja lainattu kirjastosta, painettu kirja arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

****

Juttu on osa Dekkariviikko-teemaa.

Donna Leonin Guido Brunetti -sarja

Donna Leon © Regine Mosimann/Diogenes Verlag AG Zürich/ Otava

Dekkarien ystävät ovat usein dekkarisarjojen ystäviä, ja toisaalta monet suositut dekkaristit kirjoittavat nimenomaan pitkiä sarjoja. Sarjamuoto antaa kirjoittajalle mahdollisuuden syventää esimerkiksi päähenkilöidensä hahmoja, antaa heidän vähitellen muuttua ja kehittyä. Yksittäisen dekkarin keskiössä kun yleensä kuitenkin on kulloinenkin rikosjuoni, eikä syventelyyn ole kovin paljoa mahdollisuuksia. Lukijalle tuttu maailma ja henkilöt tuovat turvaa ja lohtuakin. On mukavaa tavata vanhoja kirjallisia ystäviään ja päivittää heidän kuulumisiaan. Kustantajat taas lienevät tyytyväisiä, kun sarjoihin koukkuun jääneet uskolliset lukijat sinnittelevät mukana vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen.

Menossa olevan dekkariviikon kunniaksi pöllyttelin hieman arkistojani ja pyyhin pölyt kahdesta vanhasta lehtiarviostani. Jutut on kirjoitettu Donna Leonin komisario Guido Brunettista kertovan sarjan osista.  Löysin Leonin dekkarit muistiinpanojeni mukaan vuonna 1999. Tähän mennessä niitä on julkaistu suomeksi jo 23 kappaletta. Olen pudonnut nyt hieman kelkasta, sillä kiivas ilmestymistahti (nykyään kirja vuodessa) on nykytilanteessani hieman liikaa. Viimeksi olen lukenut  Pedon palkan viime vuoden tammikuussa.

Brunettin perhe ja Questuran työntekijät ovat vanhoja mukavia ystäviä, joiden parissa on miellyttävää viettää leppoisasti muutama arki-ilta tai viikonloppu. Samalla voi palata rapistuvaan mutta viekoittelevaan Venetsiaan, jonka kaduilla turistit tungeksivat ja jonka kanaalit helteellä epäilyttävästi haiskahtavat.  Brunettin perheestä ja työyhteisöstä on vuosien kuluessa tullut minullekin läheisiä, ja heidän pariinsa on mukavaa palata nautiskelemaan hyvistä aterioista ja kenties kupillisesta cappuccinoa tunnelmallisessa kahvilassa. Laatu on tässäkin sarjassa ollut vaihtelevaa, ja joukossa on todella hyviä dekkareita sekä välitöitä. 

Donna Leon on alkuaan yhdysvaltalainen kirjailija (s. 1942), mutta hän on vuodesta 1965 asunut ulkomailla, viimeiset 30 vuotta Venetsiassa, jossa hän paitsi kirjoittaa suosittuja dekkareitaan myös opettaa englantilaista kirjallisuutta yliopistossa. Juuri muuta Leonista ei sitten saakaan selville edes virallisilta kustantajan nettisivuilta. Hän ei ole antanut kääntää kirjojaan italiaksi, koska haluaa pysyä tuntemattomana kotikaupungissaan. Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä todella. Ovatko italialaiset niin tietämättömiä englanninkielisestä itseään koskevasta kirjallisuudesta? Onko mahdollista pysyä tuntemattomana Venetsian kokoisessa kaupungissa ja silti kirjoittaa siitä kirjoja, bestsellereitä vieläpä?

***
Näin olen arvioinut uutuus-Brunettin Salon Seudun Sanomiin vuonna 2002:

Amerikkalais-italialaisen Donna Leonin ystäviä hemmotellaan nopeassa tahdissa käännettävillä Guido Brunetti –dekkareilla. Vuonna 2001 ilmestyi kaksi teosta, Kuolema tulvan aikaan ja Ajasta ikuisuuteen. Sarjan seitsemäs osa, Ylimyksen kuolema, on ilmestynyt alkuaan englanniksi vuonna 1998.

Ylimyksen kuoleman tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun lähimaakunnan pellosta löytyvät nuoren miehen lähes kokonaan maatuneet jäännökset. Pian selviää, että ruumis on todennäköisesti pari vuotta aiemmin kidnapattu venetsialaisen kreivin poika. Juttu joutuu sattumalta komisario Brunettille, joka alkaa selvitellä uudelleen myös kidnappausta. Uhrin persoonallisuus hahmottuu Brunettin mielessä ja koko tarina saa vähitellen uudenlaista valoa.

Ylimyksen kuolema on taattua Leonia. Totuutta etsivä ja oikeutta puolustava Brunetti joutuu työssään taistelemaan italialaisen yhteiskunnan mädännäisyyttä vastaan. Poliisilaitos on byrokratisoitunut ja korruptoitunutkin. Brunettin lähin esimies on paitsi tyhmä myös silmänpalvoja eikä halua sotkea käsiään yläluokan häpäisyssä. Suuret kansainvälisetkin rikokset halutaan painaa villaisella, jos mukana edes epäillään olevan merkittävien sukujen edustajia.

Onneksi Brunettilla on oma verkostonsa niin poliisissa kuin ulkomaailmassakin. Rikosten selvittelyssä antavat korvaamatonta apuaan niin esimiehen sihteeri signorina Elettra kuin oma appikin, joka itse on vanhaa venetsialaista ylimyssukua. Myös Brunettin veli on  apuna tutkimusten ratkaisevassa vaiheessa.

Leon kuvaa kauniisti Venetsiaa ja sen asukkaita. Perhe ja ruoka ovat Italiassa tärkeitä asioita. Brunetti aterioi appensa kanssa ravintolassa, jonka ruoka saa lukijankin suun vettymään. Myös kotona ruoka on keskeinen osa perhe-elämää, ja tyttären raviolit on nieltävä rakkauden nimissä. Leon ei kuitenkaan kaihda Italian varjopuolien kuvaamista. Brunetti joutuu pohtimaan moraalia ja arvoja ylipäätään. Mihin kaikkeen voidaan ryhtyä suvun maineen säilyttämiseksi?

Lukijalle tarjotaan sopivasti vihjeitä tarinan edetessä, joten vaikka loppuratkaisu on yllättävä, se ei silti ole epäuskottava. Loppu on dramaattinen mutta myös surullinen. Syyllisten rankaiseminen jää lopulta epäluotettavan oikeusjärjestelmän tehtäväksi. Komisario Guido Brunettilta ei varmasti työ lopu kähmintöjen kaupungissa. Jäämme odottamaan jatkoa!

***

Tässä tunnelmani pari vuotta myöhemmin sarjan puolivälin tuntumasta:

Miellyttävä venetsialaiskomisario Guido Brunetti ratkaisee rikoksia Donna Leonin jo 13. dekkarissa Seitsemän syntiä. Päähenkilö, hänen työpaikkansa ja perheensä ovat siis lukijoille jo vanhoja tuttuja, eikä Leon rasitakaan kerrontaansa kertaamalla aiempia tapahtumia.

Brunettin kesäloman aikana iäkäs leskirouva on lyöty asunnossaan kuoliaaksi. Poliisi pääsee pian epäillyn jäljille, kun naisen romanialainen kotiapulainen saadaan kiinni melkoinen rahasumma taskussaan. Ikävä kyllä kotiapulainen yrittää paeta ja jää junan alle. Juttua pidetään loppuun käsiteltynä.

Viikkoja myöhemmin Brunetti joutuu palaamaan tapaukseen, kun naisen naapuri haluaa todistaa kotiapulaisen syyttömyyden puolesta. Jäljet ovat jo kylmenneet, Brunettiin vihamielisesti suhtautuvat kollegat eivät pidä asioihinsa puuttumisesta ja lisäksi Venetsiaa kärventää ankara helle. Tutkimukset eivät tunnu etenevän mihinkään.

Romaani etenee verkkaiseen tahtiin jo tuttuja polkuja. Brunetti syö vaimonsa valmistamia loistavia aterioita perheensä kanssa, ihailee signorina Elettran tietoteknisiä taitoja ja ajelee poliisiveneillä ja vaporettoilla Venetsian kanavilla. Aikaa riittää myös siestoihin, lueskeluun ja parvekkeella istuskeluun. Italian yhteiskunnan korruptoituneisuus ja viranomaisten tehoton toiminta ovat jälleen Leonin ankaran kritiikin kohteina.

Kokeneen dekkarien lukijan silmissä komisario Brunettikin toimii kovin amatöörimäisesti. Leskirouvan rahojen perijää puhutetaan kirjan puolivälissä, ja uhrin puhelutiedot älytään tarkistaa vasta, kun viimeinen kolmannes on jo menossa. Lisäksi Brunetti käy salaa ja vielä paljain käsin penkomassa tärkeitä todisteita leskirouvan ullakolla.

Donna Leonin ja Venetsian ystäville Seitsemän syntiä tarjoaa kuitenkin mukavan leppoisia lukuhetkiä. Sen parissa voi myös mainiosti aloittaa Guido Brunettiin tutustumisen.

Donna Leon: Ylimyksen kuolema (A Noble Radiance).

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2002. 268 s.

Donna Leon: Seitsemän syntiä (Doctored Evidence)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2006. 248 s.

Ovatko Donna Leonin dekkarit tuttuja? Entä luetko mielelläsi sarjoja? Jos luet, osaatko sanoa, miksi?

Donna Leonin Guido Brunetti -sarja:

1. Kuolema oopperassa, 1997, suom. Titia Schuurman (Death at La Fenice, 1992)

2. Kuolema vieraalla maalla, 1998, suom. Titia Schuurman (Death in a Strange Country, 1993)

3. Kuolema väärissä vaatteissa, 1999, suom. Kristiina Rikman (Dressed for Death, 1994, US-laitos ) (The Anonymous Venetian, 1994, englantilainen laitos)

4. Kuolema tekee tiliä, 2000, suom. Kristiina Rikman
(Death and Judgement, 1995, US-laitos) (A Venetian Reckoning, 1995, englantilainen laitos)

5. Kuolema tulvan aikaan, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Aqua Alta, 1996, US-laitos) (Death in High Water, 1996, englantilainen laitos)

6. Ajasta ikuisuuteen, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Quietly in Their Sleep, 1997, US-laitos) (The Death of Faith, 1997, englantilainen laitos)

7. Ylimyksen kuolema, 2002, suom. Kristiina Rikman(A Noble Radiance, 1998)

8. Kohtalokkaat lääkkeet, 2002, suom. Kristiina Rikman(Fatal Remedies, 1999)

9. Ylimpiä ystäviä, 2003, suom. Kristiina Rikman(Friends in High Places, 2000)

10. Myrskyjen meri, 2003, suom. Kristiina Rikman (A Sea of Troubles, 2001)

11. Sokea rakkaus, 2004, suom. Kristiina Rikman (Willful Behaviour, 2002)

12. Oman käden oikeus, 2005, suom. Kristiina Rikman (Uniform Justice, 2003)

13. Seitsemän syntiä, 2006, suom. Kristiina Rikman (Doctored Evidence, 2004)

14. Verikivet, 2007, suom. Kristiina Rikman (Blood from a Stone, 2005)

15. Haurasta lasia, 2008, suom. Kristiina Rikman (Throug A Glass, Darkly, 2006)

16. Ystävä sä lapsien, 2009, suom. Kristiina Rikman (Suffer the Little Children, 2007)

17. Unelmien tyttö, 2010, suom. Kristiina Rikman (The Girl of his Dreams, 2008)

18. Kasvot kuvassa, 2011, suom. Kristiina Rikman (About Face, 2009)

19. Uskon asia, 2012, suom. Kristiina Rikman (Question of Belief, 2010)

20. Turvasatama, 2013, suom. Maija Kauhanen (Drawing Conclusions, 2011)

21. Pedon palkka, 2014, suom. Kristiina Rikman (Beastly Things, 2012)

22. Kultamuna, 2015, suom. Kaijamari Sivill (The golden egg, 2013)
23. Ansionsa mukaan, 2016 Suom. Kaijamari Sivill, Markku Päkkilä (By Its Cover, 2014)
24. Falling in Love, 2015. 
25. The Waters of Eternal Youth, 2016.




***

Juttu on osa Dekkariviikko-teemaa.