Juha Mäntylä: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita

Reuna-kustantamon vuonna 2014 julkaisema kahdenkymmenen neljän jouluaiheisen rikosnovellin antologia Joulukalenteri- 24 jännityskertomusta osoittautui menestyskonseptiksi, jonka uusiminen tuntuu luonnolliselta. Kirjan tekijänpalkkiot lahjoitettiin lyhentämättöminä hyväntekeväisyyteen, ja niin tehdään myös tämän vuoden 2015 kokoelman Joulukalenteri - Lusijan tarinoita palkkioille. Ne menevät Tukikummit-säätiölle. Kaikin puolin siis hyvä idea.

Joulukalenteri - Lusijan tarinoita kirjoittajat:

Marja-Sisko Aalto

Henry Aho

Jaana Ala-Huissi

Anja Erämaja

Petteri Hakkarainen

Kari Hanhisuanto

Harri V. Hietikko

Sinikka Huusela

Asta Ikonen

Aila Juvonen

Piia Kaikkonen

Jussi Katajala

Markku Keisala

Juha-Pekka Koskinen

Matti Laine

Harri István Mäki

Juha Mäntylä

Helena Numminen

Milla Ollikainen

Jasu Rinneoja

Tarja Sipiläinen

Riku Talvitie

Pia Tervo

Helena Väisänen

Kirjoittajista kahdeksantoista on samoja kuin vuoden 2014 kirjassa, kuusi on uusia (uudet nimet olen kursivoinut listaan). Joukossa on siis jälleen tunnettuja, asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita mutta myös harrastajakirjoittajia sekä useita näiden välimaastoon sijoittuvia, jotain jo julkaisseita tai esikoiskirjaansa kirjoittavia tekijöitä.

Konsepti on siis päällisin puolin sama kuin vuoden 2014 kirjassa, ja voin kätevästi lainata itseäni myös lopputulosta arvioidessani. Edelleen paikkaansa pitää ainakin tämä:

”Kun pyydetään teksti näin monelta ja monenlaiselta kirjoittajalta, on väistämätöntä, että sisällön taso vaihtelee. Joulukalenterissakin on joukko oikeita dekkarinovellihelmiä, mutta on myös sitten tekstejä, joiden päätymistä kansien väliin ei oikein jaksa ymmärtää. Idea jouluun liittyvästä jännitysnovellista ei sekään ihan kanna läpi antologian. Osassa teksteistä joulu ja jouluisuus on selvästikin päälle liimattu mauste. Tapahtumat on sijoitettu jouluun tai joulukuuhun, vaikka juoni toimisi sellaisenaan yhtä hyvin vaikka juhannuksena. Parhaita idean kannalta ovatkin novellit, joissa joulu liittyy olennaisena osana juoneen.”

Luukkuideasta on Lusijan tarinoissa luovuttu, ja tilalle on tullut maailmankartta, johon tarinat on paikannettu. Suurin osa teksteistä sijoittuu kuitenkin Suomeen, joten idea ei ihan kanna loppuun asti. Parhaita olivat minusta myös tarinat, joissa pysyteltiin Suomen kamaralla tai ei ainakaan suihkittu lentokoneella edestakaisin. Novelli on niin suppea teksti, ettei sen aikana mahdu hirveästi luomaan paikallistunnelmaa. Ainakin se vaatisi tekstilajin vankkaa tuntemusta ja taitoa.

Novelli ei muutenkaan ole mikään romaanin helpompi pikkuveli. Päinvastoin. Muutamien Lusijan tarinoiden parissa tuli silti väistämättä mieleen, että kirjoittaja on laatinut kutistetun rikosromaanin ja koettanut mahduttaa kymmenelle sivulle parinsadan sivun romaanin. Ei se niin mene. Novellilla on omat lainalaisuutensa, joihin olisi dekkarinovellin kirjoittajankin hyvä tutustua.

Olen kehittänyt itselleni novellinlukutekniikan, jota noudattamalla kaltaiseni pitkän proosan ahmijakin talttuu novellin äärelle: luen vain yhden novellin kerrallaan. On virhe lähteä lukemaan useampi teksti peräperää, ainakin minun kohdallani. Yhteen menoon luetut tekstit alkavat nopeasti menettää hahmoaan mielessäni. On annettava kullekin novellille oma tilansa ja aikansa, niin ne pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tätä ohjetta noudatin myös Lusijan tarinoiden kanssa, vaikka luin saman päivän mittaan yleensä pari kolme tekstiä. Hyvin tämä toimisi varmasti ihan oikeana joulukalenterinakin - yksi novelli päivässä koko adventtiajan.

Kosto tuntuu olevan teemana monessa Lusijan tarinassa. Marja-Sisko Aallon novellissa Paha pukki paha saa palkkansa räjähtävästi. Henry Ahon Neljässä konvehdissa loppu pysäyttää lukijan, jolle annetaan mukavasti tilaa oivaltaa itse, mistä onkaan kyse. Jaana Ala-Huissin Sijoitus-novellissa leikitellään mukavasti näkökulmavaihdoksilla ja loppu on dramaattinen mutta sopivan avoin. Kaikkea ei tarvitse näyttää ja selittää. Novellin nimikin sisältää mukavan kaksoismerkityksen.

Kaikkia lukijoita ei miellytä Harri V. Hietikon tyyli, mutta en voi mitään sille, että se puraisee jälleen. Niin Joosefkin lähti Galileasta pelaa hauskasti jouluevankeliumin perusasetelmalla ja motoristijengien välienselvittelykuvioilla. Oivalluksia ja ironiaa, näistä pidän. En myöskään yllättynyt, että mielestäni parhaiden novellien joukkoon asettuu JP Koskisen Musta joulu. Ammatikseen pitkään ja monipuolisesti kirjoittanut Koskinen taitaa sekä dekkarin että novellin, ja niinpä tuloksena onkin pieni herkkupala dekkarifanille. Samaten Matti Laineen Rytikari sijoittuu selkeästi antologian helmiosastoon, kuten myös Milla Ollikaisen Tummanvaalea kuparikulta, joka tosin saa kotikenttäetua sijoittumalla vain viidenkymmenen metrin päähän työpaikastani. Aina ei tosiaan tarvitse tulla ruumiita dekkarinovellissakaan.

Juha Mäntylä, toim.: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita

Reuna 2015. 363 s.

Arvostelukappale.Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Enni Mustonen: Ruokarouva (ja lippuarvonta Turun kirjamessuille!)

Suomalaislukijoiden syystä syvästi rakastaman kirjailija Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on ollut myyntimenestys. Aloitusosaa Paimentyttö (Otava, 2013) ja kakkososaa Lapsenpiika (Otava, 2014) myytiin kumpaakin ilmestymisvuonnaan yli 27 000 kappaletta, ja kolmas osa Emännöitsijä (Otava, 2015) ylsi jo yli 30 000 kappaleen myyntiin ja oli sillä tuloksella kyseisen vuoden neljänneksi myydyin kotimainen kaunokirjallinen teos. Tänä keväänä ilmestynyt Ruokarouva on keikkunut kolme kuukautta Mitä Suomi lukee -listan kotimaisen kirjallisuuden kärkipaikalla.

Eikä syyttä. Ruokarouva on todellinen lukusukkula, kuten bloggaajakollegani Hanna on nopeasti solahtavan ja miellyttävän lukukokemuksen napakasti nimennyt. Luin tuhdin romaanin viikonlopussa ihan tuosta vain, kaiken muun touhuamisen ohessa. Kirjan maailmaan uppoaminen oli nautittavaa, ja tilaisuutta siihen tarttumiseen oikein odotti. Lukiessani harmittelin vain sitä, että en ollut tullut tarttuneeksi sarjaan aikaisemmin vaan aloitin nurinkurisesti neljännestä osasta.

Tosin hyvin pääsin mukaan tapahtumiin ja sukeltamaan sipoolaisperäisen Ida Erikssonin elämään. Idan elämä mullistuu jälleen, kun hänen taloudenhoitajan pestinsä Tukholmassa päättyy. Professori Axel Johanssonin testamentti luetaan ja talo siirtyy seuraavalle omistajalle, joka ei taloudenhoitajaa tarvitse. Yllättäen Idan ongelmat ratkeavat, kun hän saa kuulla saaneensa palkkioksi hyvästä työstään muhkean rahakorvauksen edesmenneeltä työnantajaltaan.

Ida voi toteuttaa haaveensa omasta täysihoitolasta. Niinpä hän muuttaa keväällä 1914 kahdeksanvuotiaan Kirsti-tyttärensä kanssa takaisin Suomeen vuosien Ruotsissa asumisen jälkeen. On etsittävä sopiva kiinteistö ja ryhdyttävä työhön. Onnekkaiden käänteiden jälkeen talo maaseudulta Albergasta eli Leppävaarasta löytyykin, vaikkakin pahasti keskeneräisenä. Hyviä puolia ovat sijainti rautatieaseman lähellä vain vartin junamatkan päässä Helsingistä. Eikä sijainnissa muutenkaan ole valittamista. Komeista ikkunoista näkyy merelle ja sivulla siintää Tarvaspään ateljeen torni. Lähinaapurissa majailee kuvanveistäjä Ville Vallgren avopuolisonsa Viivi Paarmion kanssa.

Ruokarouvan tapahtumat ajoittuvat maailmansodan vuosiin. Kirja päättyy vapun tienoille 1918 sisällissodan ratkettua. Jälkipyykin pesuun ei vielä kunnolla päästä. Sodan varjo häilyy tapahtumien yllä koko romaanin mittaan. Alkuun maailmansota tuntuu Leppävaaran täysihoitolan asukkaista ja kyläläisistä olevan kaukainen asia, mutta vähitellen sen lonkerot ulottuvat yhä lähemmäs. Venäläiset aloittavat linnoitustyönsä ja tuovat paikkakunnalle kiinalaisia vankejaan pakkotyöhön. Kun sisällissota saavuttaa Helsingin, täysihoitolan tontin yli vyöryvät myös saksalaiset joukot ja pihalta siivotaan ruumiita.

Mustonen kuvaa maailmansotaa ja Suomen kohtalonvaiheita tavallisen ihmisen näkökulmasta. Idaa ja hänen lähipiiriään ei juuri politiikka kiinnosta. Paljon tärkeämpää on koettaa selviytyä taloudellisesti ja pitää rakkaat ihmiset turvassa, ruokittuina ja puettuina. Sodan jatkuessa tämä osoittautuu vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja nokkeluudesta ja hyvistä verkostoista on korvaamaton apu. Täysihoitolaan politiikka ja maailman kuohunta kuitenkin ujuttautuvat vuokralaisten kautta, jos ei muuten. Nuori miesasukas alkaa puhua kummallisia puheluja ja tehdä salaperäisiä matkoja ympäri Suomea. Santarmitkin kiinnostuvat näistä puuhista, ja nurkissa kiertää jos jonkinlaista hämärämiestä.

Ida Eriksson on kokenut monenlaista eikä vähästä hätkähdä. Maalaisjärki ja terve varovaisuus sekä työteliäisyys pitävät yrityksen pinnalla vaikeinakin aikoina. Ida on myös loputtoman hyväsydäminen ja ennen kaikkea oikeudentuntoinen, ja hänen kattonsa alla on tilaa kohtalon kolhimille. Toisaalta Ida ei suostu kumartelemaan ketään, jota ei itse sen arvoisena pidä. Menneisyydestä tuttuja arvostettuja julkisuuden henkilöitä hän mieluiten visusti karttaa.

Mukana on ripaus romantiikkaakin, sillä yllättäen Albergaan tupsahtaa mies Idan menneisyydestä. Joko on aika itsenäisen ja itsellisen Idan rakastua ja saada rinnalleen tasavertainen, rakastava kumppani? Mustosen henkilöt ovat aitoja ja kiinnostavia, ja heidän vaiheitaan suorastaan ahmii. Lähihistoria herää taianomaisesti eloon teoksen sivuilla.

Kirjan kannet suljettuaan voi vain huokaista: toivottavasti tälle on luvassa jatkoa!

Enni Mustonen: Ruokarouva
Otava 2016. 428 s.

Harmittelin siis Ruokarouvaa lukiessani, etten ole tullut tarttuneeksi aikaisempiin osiin. Syy on tosiaan vain itseni, sillä olen saanut Otavalta kaksi ensimmäistä osaa arvosteltavakseni, pyytämättä, mutta kuitenkin. Nyt kuitenkin Turun kirjamessuilla järjestetään kolme Otavan lukupiiriä, joista viimeisessä eli sunnuntaina 2.10. klo 10.30 – 12.00 pidettävässä on käsiteltävänä Ruokarouva. Kirjailija Enni Mustonen itse osallistuu lukupiirikeskusteluun kirjastaan, ja minut on kutsuttu mukaan yleisöön raportoimaan tapahtumasta some-kanavieni kautta. Siksi sain myös tämän sarjan neljännen osan arvostelukappaleen luettavakseni. Lukupiireihin on messuvierailla vapaa pääsy, joten tervetuloa mukaan keskustelemaan Ruokarouvasta!

Otavan lukupiirit Turun kirjamessuilla:

Miikka Nousiainen: Juurihoitoa
perjantaina 30.9. klo 16.30 – 18.00, somelähettiläänä Pieni kirjasto -blogin Katri

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
lauantaina 1.10. klo 10.30 – 12.00, somelähettiläinä ja haastattelijoina Kirsin Book Clubin joukkoa

Enni Mustonen: Ruokarouva
sunnuntaina 2.10. klo 10.30 – 12.00, somenlähettiläänä siis minä ja tilaisuudesta kommentteja eetteriin Facebookiin, Twitteriin ja Instagramiin blogini sivuille ja tileille. Muista siis käydä seuraamassa niitä ennen messuja!

Lukupiirit ovat kiva idea, sillä niissä päästään rauhassa keskustelemaan kirjasta ja lukukokemuksesta kirjailijan kanssa. Aikaa on varattu ruhtinaallisesti tavalliseen messuesiintymiseen verraten. Lukupiireihin on vapaa pääsy messuvierailla, joten kaikki sankoin joukoin mukaan!

Muutenkin hääräilen somettamassa messuilla kaikkina kolmena päivänä, perjantaina vasta tosin iltapäivästä alkaen. Muutkin sometiimiläiset on esitelty Turun kirjamessujen Facebook-sivulla. Kurkkaa messujen ohjelma täältä!

Sometiimiläisyyttäni haluan juhlistaa blogini seuraajien kanssa arvonnan merkeissä.

Arvon siis kaksi (2 kpl) yhden päivän sisäänpääsylippua Turun kirjamessuille 30.9. – 2.10.2016. Voittaja saa siis molemmat liput.

Arvonta tapahtuu kaikkien niiden henkilöiden kesken, jotka jättävät kommentin alle (tai blogini Facebook-sivuille tämän jutun linkin alle) ja kertovat halukkuudestaan osallistua arvontaan sekä paljastavat omat messutärppinsä eli mitä aikovat erityisesti Turun kirjamessuilla tällä kertaa käydä kuulemassa, näkemässä ja kokemassa.

Arvontaan voi osallistua sunnuntaihin 18.9. klo 12.00 asti, ja voittaja paljastetaan samana iltana. Jos en tavoita voittajaa osoitetietojen saamiseksi keskiviikkoon 21.9. klo 20.00 mennessä, arvon liput uudelleen. Liput olen saanut Turun kirjamessuilta, ja niillä pääsee myös samaan aikaan järjestettäville Turun ruokamessuille. Yhden lipun arvo on 16 euroa.

Onnea arvontaan! Messuilla tavataan!

Arvonta on suoritettu. Onnea voittajalle! Lohdutuspalkintoarvonta julkistetaan samassa jutussa voittajan julistamisen kanssa. 

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kristiina Vuori kertoo Kaarnatuuli-romaaninsa jälkisanoissa, että sen kirjoittaminen oli selvästi vaativin urakka hänen tähänastisella, viisi paksua historiallista romaania käsittävällä kirjailijanurallaan. Mutta eivätpä ole olleet kirjailijan ponnistukset turhia, sillä Kaarnatuuli on myös kirkkaasti Vuoren paras romaani. Tähän mennessä siis. Eikä se ole mitenkään vähän, todellakaan, sillä olen pitänyt kovasti hänen kaikista teoksistaan.

Kaarnatuulen päähenkilö on turkulainen porvari Valpuri Innamaa, joka jää vuonna 1562 dramaattisesti leskeksi: hänen aviopuolisonsa Henrik Innamaa mestataan maanpetoksesta syytettynä. Henrik oli epäonnekseen valinnut puolensa kuohuvassa poliittisessa valtapelissä väärin, ja rangaistus oli kovin mahdollinen. Kaiken kukkuraksi kuninkaan ratsujoukot ryöstävät kirjaimellisesti kaiken, minkä Innamaan kaupunkitalosta ja puodeista irti saavat. Parikymppinen Valpuri on kahden tyttären yksinhuoltaja ja vastuussa koko joukosta vuokraviljelijöitä ja palkollisia perheineen.

Kauppias Valpuri Innamaa on ihan oikea historiallinen henkilö, joka oli kaikkiaan neljästi naimisissa ja aikanaan Turun vaurain porvari. 1500-luvun ihmisistä, edes Valpurin kaltaisista vaikutusvaltaisista porvareista, ei ole juurikaan kirjallisia lähteitä, mutta jotakin sentään. Lähdemateriaalin kehykseen Vuori on kutonut nautittavan fiktiivisen tarinan, jonka päähenkilö elää ja hengittää. Vuoren Valpuri on moniulotteinen hahmo, hieman ristiriitainenkin vahvuuksineen mutta myös inhimillisine heikkouksineen, ja juuri se tekee hänestä kiinnostavan.

Lukija saa kulkea Valpurin matkassa miltei kaksikymmentä kuohuvaa vuotta. Ruotsia, Turkua ja Valpurin perhettä riepottelevat kaarnatuulet toisensa jälkeen. Sota ja rutto verottavat Valpurinkin huonekuntaa, jonka ytimen muodostavat Valpuri tyttärineen sekä Valpurin uskollinen palvelijatar Kaarina, talon avainpiika, kolmine poikineen. Kaarinan mies on hylännyt perheensä ja kadonnut teille tietymättömille. Lain mukaan Kaarina ei voi avioitua uudelleen, koska mies saattaa edelleen olla elossa. Kaksinnaimisesta rangaistaan kuolemalla.

Valpurin mies sen sijaan on varmasti kuollut, sillä hän saa miehensä ruumiin ja pään haudattavakseen. Naisen veri on kuitenkin kuuma, ja kun varallisuutta alkaa älyn, tarmon ja sitkeyden ansiosta jälleen kertyä, alkavat myös miehet kierrellä Valpurin ympärillä. Miesten suhteen Valpurilla tuntuu olevan epäonnea, eikä rakkaus ota asettuakseen taloksi hänen kotiinsa. Lyhyitä intohimon ja onnen hetkiä sentään on Valpurillekin tarjolla, ja niihin hän tarttuu ahnain ottein. Mausteena on runsaahkosti hekumallisia kohtauksia vällyjen välissä.

Historiaa itsekin muinoin parin arvosanan verran opiskelleena arvostan kovasti Vuoren huolella tekemää taustatyötä. Kertaakaan ei tarvinnut kulmia kohotella jonkin anakronismilta haiskahtavan yksityiskohdan takia. Vieläkään Vuori ei malta olla paikoin ahtamatta yksityiskohtia pursuavaa faktaa tarinan kaikkiin mahdollisiin lomiin, mutta annan sen mieluusti anteeksi. Kaikki lukijan aistit viritetään keskiaikaisen Turun vivahteisiin, jotka eivät aina ole sieltä miellyttävimmästä päästä.

Arvostan myös Vuoren tapaa höystää kieltään herkullisilla vanhoilla sanoilla ja sanonnoilla. Muutenkin joidenkin henkilöiden puheenparsi on rehevää, myös Valpurin, kun tilanne sitä vaatii.

Valpuri oli poikkeuksellinen nainen aikana, jolloin miehet pitivät kaikkia yhteiskunnan vähänkin merkittäviä asemia tiukasti otteessaan. Leskeys antoi sentään vähän väljyyttä, mutta Valpuri ei antanut laillisten aviomiestensäkään sekaantua liiketoimiinsa, jos näistä ei siihen ollut. Vuorikaan ei ole kuvannut Valpuria liian emansipoituneeksi. Valpuri tunnustaa tosiasiat, mutta toimii eikä valita. Välillä menee pieleen, mutta periksi ei Valpuri anna.

Viihdyin siis vallan mainiosti tämän oivallisen romaanin parissa! Pian lisää, kiitos!

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli
Tammi 2016. Äänikirjan lukija Kirsti Valve, kesto 18 h 45 min.

Ostettu.
Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Mun iskä sanoo, että viihteen takia ei pitäisi tuhlata hiiltä. 

Ne on ihan juppeja, jotka lukee paperisia kirjoja.

Esa Mäkinen on Helsingin Sanomien datajournalismista vastaava uutispäällikkö, jonka tehtävänä on kehittää verkkokerronnan keinoja. Tämä asiantuntemus näkyy mainiolla tavalla Mäkisen esikoisromaanissa Totuuskuutio, jota voinee luonnehtia scifitrilleriksi. Teoksen mottoina on lainaus sekä George Orwellilta että Ray Bradburylta, joiden klassikkoteosten teemoja Totuuskuutio jatkaa.

Mäkinen on rakentanut epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan maailman huolellisesti. Maailma on odotetun dystooppinen, ja menneisyyskin on osin vaihtoehtohistoriaa. Energiavallankumous on syrjäyttänyt kokonaan öljyn, ja sen seurauksena esimerkiksi Lähi-idän alue on pääosin rauhallinen ja miellyttävän ilmastonsa takia houkutteleva yliopistoalue.

Helsinki on kokenut ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia, ja osia nyky-Helsingistä on veden alla. Suurin muutos ovat kuitenkin aidat ja muurit, joita on rakennettu asuinalueiden ympärille. Ihmiset haluavat asua turvassa ja valvoa, ketkä pihoilla ja kaduilla kulkevat. Tarkastuspisteet ja vartijat ovat arkipäivää, samoin automaattisesti toimivat autot.

Suurin muutos on ollut kuitenkin tiedonjakelussa. Kaikki on muuttunut sähköiseen muotoon. Netti on jokaisen taskussa tai kädessä ruudun muodossa. Reaalimaailman tapahtumat siirtyvät uutisiksi vartissa, ellei nopeammin. Jättifirma Celsius, joka kovasti muistuttaa tuntemaamme Googlea, hallitsee ihmisten arkipäivää. Erilaisista toiminnoista kerätään celsiuspisteitä, joilla taas saa eritasoisia palveluja, kuten ohituskaistan keskustan tarkastuspisteissä tai paremmat sellit tutkintavankilassa. Poliittista valtaa pitävät vihreät, ja kaikesta kulutuksesta kerätä myös hiiltä, eräänlaista ympäristöveroa. Hiiltä voi säästää tililleen ja tehdä sitten myöhemmin hiiltä kuluttavia hankintoja, kuten lentomatkoja.

Tarinan päähenkilö Tero Lilja on töissä Celsiuksessa täsmäyttäjänä. Täsmäyttäjät poistavat netistä uutisia, jotka ovat haitallisia Celsiuksen asiakkaiden maineelle. He hoitavat siis yritysten maineenhallintaa. Idea perustuu lakiin, jonka mukaan yksilöillä on oikeus unohdukseen, eli menneisyyden epäedullisia kuvia tai tekstejä pitää voida poistaa netistä. Celsius on luonut tästä kukoistavaa bisnestä, mutta se pitää luonnollisesti tehdä salassa suurelta yleisöltä.

Teron vaimo Anna on lupaava nuori taiteilija, joka voittaa merkittävän taidepalkinnon interaktiivisella teoksellaan Totuuskuutio. Kuutio on huone, jonka sisälle menevän ihmisen henkilökohtaiset sähköpostiviestit heijastuvat huoneen seinille. Teos herättää välittömästi suurta kohua, mikä hieman kummastuttaa Teroa, jolle ihmisten henkilökohtaiset ja salaisiksi luullut tiedot ovat arkipäiväisiä työvälineitä.

Näyttelyn avajaisista muodostuu kuitenkin dramaattinen käännekohta Teron elämässä, ja hän alkaa käydä yhden miehen taistelua Celsiusta vastaan. Nopeasti hän saa tosin huomata, että tehtävä on paitsi mahdoton myös hengenvaarallinen.

Jännitysjuoni alkaa käynnistyä vasta kirjan puolivälissä, ja Mäkinen pohjustaa tapahtumia huolella. Varsinaiseen kliimaksiin ei kuitenkaan ihan päästä, vaikka tunnelma ahdistavaksi alkaa käydäkin monella tavalla. Mihin pääsee pakoon, kun kaikkialla on valvontalaitteita? Kehen voi luottaa? Voiko luottaa oikeastaan edes itseensä ja omiin havaintoihinsa ja muistoihinsa?

Pelottavaksi Mäkisen maailman tekee, että on nykytietämyksen valossa liian helppoa uskoa se mahdolliseksi ja jopa todennäköiseksi. Internetissä tietoa on helppoa hallita. Hakukoneita optimoidaan jo nyt, eikä Googlen sähköpostiakaan aivan täysin luotettavana kaikissa piireissä pidetä. Isoveli valvoo jo.

Tapanani on merkitä liimalapuilla kirjoihin mielenkiintoisia kohtia, jotka liittyvät usein kirjoihin, mediaan ja bloggaamiseen. Totuuskuution reunoihin kertyi melkoinen lappuviidakko, sillä Mäkinen on upottanut tarinaan monia mielenkiintoisia ja kriittisiä huomioita median kehityksestä. Paperikirjat ovat reliikki menneisyydestä, mutta Teron mielestä ne ovat ainoa varmasti oikean sisältönsä säilyttävä muoto. Kaikkea muuta voidaan manipuloida, mutta ei painettuja kirjoja. Teron kannattaisi lukea Pasi I. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta…

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Otava 2015. 239 s.

Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Reijo Mäki: Tulivuori

Juuri kun olin saanut kuuntelu-urakkani Reijo Mäen Tulivuoresta päätökseen, julkaistiin kesän 2015 Mitä Suomi lukee -tilastot. Mikäpä muu siellä piti kärkipaikkaa kuin kyseinen opus! Kyllä jumankekka harmitti! Kirjojen myynti ja lukeminen ovat kaikesta kirja-alan ihmisten uurastuksesta piittaamatta vääjäämättömässä laskussa. Ne ihmiset, jotka vielä ostavat kirjoja, ostavat Tulivuoren kaltaista …no, roskaa. Voi vain toivoa, että ostaja saa mitä on toivonutkin eikä pety pahemman kerran. Jos nimittäin ostaa ja lukee vain muutaman kirjan vuodessa, on todella sääli, jos se vähä on huonoa. Kehno lukukokemus ei kannustane ostamaan ainakaan lisää kirjoja.

Pahoin vain pelkään, että vannoutuneimmatkin Mäki-fanit alkavat tavallani ryytyä. Kirjoittajan paras terä kun tuntuu kadonneen jo vuosia ja lukuisia kirjoja sitten, eikä toivoa paremmasta näy. Tutulla kaavalla mennään tälläkin kertaa: puuduttavaa kännihorinaa, naimista ja ripaus väkivaltaa. Kovin ennalta arvattavaa ja ikävä kyllä erittäin pitkäveteistä. Edes reipas irtiotto tutuista ympyröistä ei tuo Varekseen kaivattua puhtia.

Prologissa vuorottelevat kohtaukset syyskuisessa Turussa ja Teneriffalla. Vares tuntee omituista kaiherrusta, ja on muutamaa kuukautta myöhemmin muistavinaan tuntemuksensa. Samaan aikaan saarella murhaaja suunnittelee ja toteuttaa tekonsa. Leikkaukset paikkojen välillä ovat tv-sarjamaisen nopeita, mutta ne onnahtelevat pahemman kerran, koska Turun suunnalla ei tapahdu mitään ja Teneriffallakin asiaan päästään hitaanlaisesti.

Seuraavana talvena Vares saa yllättävän yhteydenoton. Taannoisen tyttöystävän Ainon espanjalainen aviomies soittaa Varekselle, kertoo, että Aino on murhattu, ja pyytää Varesta tulemaan ja selvittämään rikoksen. Paikallinen poliisi on luovuttanut ja haudannut tapauksen selvittämättömänä. Vares järkyttyy, koska ei ollut tiennyt edes Ainon avioliitosta saati murhasta. Räntäsateinen Turku saa jäädä ja yksityisetsivä Jussi Vares lennähtää lomaparatiisiin.

Kieliongelmista ei ole tietoakaan, vaan Vares solahtaa kuin kala veteen paikalliseen suomalaisyhteisöön, jonka kulmakivenä on hotelli Vantaa isäntineen. Hotellin suojista on hyvä tehdä yksityiskytän hommia. Tai olisi, sillä eipä Vares tälläkään kertaa juuri tee aktiivisia tutkimuksia, kaikki vain tuntuu sopivasti tapahtuvan hänelle tai hänestä riippumatta. Hotellin kanta-asiakkaisiin kuuluu tunnettu suomalainen yhdistetyn nelinkertainen maailmanmestari Wellu Komppa, jonka touhut tuovat etsimättä mieleen erään tunnetun suomalaisen mäkikotkan. Säännöllisesti lounastamassa pistäytyy myös suomalainen rekkamies, ja bungaloweissa asustavat lisäksi kauniit Anni ja Anni-Helena, tytär ja äiti.

Olin kuunnellut ainakin neljä ensimmäistä cd-levyä, ennen kuin kirjassa päästiin minkäänlaiseen vauhtiin. Sitten hetki rymistelläänkin ihan kohtalaiseen malliin, ja jo hetken toivoin, että loppu mentäisiinkin samaan tahtiin. Mutta turhaan. Meno alkaa uudelleen pahasti yskähdellä, ja kaiken huipuksi inhokkihahmoni Luusalmi pölähtää paikalle! Ei siis pärjätä ilman väsähtäneitä vitsejä tälläkään kertaa. 

Mäki saa poljettua koneeseen vauhtia vielä parin kohtalaisen toimintakohtauksen ja pienen yllätysmomentinkin verran ennen kuin Vareksen on aika palata koti-Turkuun. Loppu on dekkarigenressä jotakuinkin poikkeuksellinen, sillä rikollista ei suinkaan anneta viranomaisten käsiin vaan oikeutta jaellaan ihan omin luvin. Loppu hieman lörpsähtää tämän juonikuvion takia.

Uransa alkuvaiheessa Reijo Mäki kirjoitti ihan kelvollisia dekkareita ilman Jussi Varesta. Myös parodinen scifi-romaani Tatuoitu taivas oli mielenkiintoinen kokeilu ja osoitus, että ilman Varestakin syntyy luettavaa tekstiä. Olisiko aika jättää Vares lopultakin jos ei nyt eläkkeelle niin ainakin vuorotteluvapaalle?

Reijo Mäki: Tulivuori

Otava 2015. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 13 h 23 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä. Kohtaamisia enkeleiden kanssa.

Olen jo vuosia toivonut, että Reijo Mäki jättäisi Jussi Vareksen hyllylle ja kirjoittaisi välillä jotain ihan muuta. Uransa alkuvuosina Mäki nimittäin kirjoitti muistakin sankareista kuin Vareksesta, eivätkä ne kirjat olleet lainkaan huonoja, mikäli mitään muistan. Mutta pitäisi muistaa varoa, mitä toivoo, sillä sen voi saada.

Sanottakoon nyt tässä vielä julkisesti, että olen lukenut lähestulkoon koko Mäen tuotannon ja osan kirjoista vielä kuunnellut äänikirjoinakin sekä katsonut useimmat hänen Vareksistaan tehdyt elokuvat. Pääosin kyseessä on harmitonta viihdettä huolella kuvatussa turkulaismiljöössä, enkä jaksa kiihtyä edes Vareksen kieltämättä löperöstä sukupuolimoraalista ja kirjojen antamasta naiskuvasta. Pidän sitä lähinnä huvittavana. Sen sijaan vähemmistöihin kohdistuvat herjat alkavat vähitellen kiristää kukkahattuani.

Olen viime vuosina alkanut yhä enemmän väsyä Mäen tyyliin. Kirjat tuntuvat jotenkin laiskasti kokoon kyhäistyiltä. Paras veto on aikaa sitten hiipunut. Jussi Vares hahmona on ihan siedettävä edelleenkin, mutta erityisen vastenmieliseltä on alkanut tuntua sivuhenkilögalleria ja erityisesti sen inha novellikirjailija Luusalmi rasittavine jaanailuineen. Ja eikö Mäki sitten kirjoitakin spin off -tyyppisen ’pienoisromaanin’ juuri Luusalmesta!

Ainoa rikos, joka Siivellä eläjään liittyy, on sen julkaiseminen. Se EI siis ole dekkari missään mielessä, vaikka kansi antaakin Mäen faneille vähän muuta ymmärtää. Kysymyksessä on jonkinlainen kirjan kirjoittamisesta kertova parodia, jossa pilkataan erilaisia elämäntapaoppaita ja kaikenlaiseen rajatietoon ja muuhun sellaiseen uskovia ihmisiä. Elämäntapaoppaat ja rajatieto eivät ole mitenkään suosiossani, joten sen suhteen minulla ei ole valittamista.

Novellikirjailija Luusalmi on siis Siivellä eläjän minäkertoja. Hän haluaa avautua lukijalle siitä, miten on kohdannut enkeleitä. Takana on polveileva juttu, kuinka iso pääkaupunkilaiskustantamo tilaa mieheltä parisuhdeoppaan, tämä kun on naisten kaatamisen asiantuntija. Tuttuun tyyliin kirjoittaminen ei ota sujuakseen ja projekti kestää vuosia. Viinaa kuluu, ja sitten on niitä enkelikokemuksia. Luusalmi kohtaa Metatronin, Pitkäkorvan, Domen ja Leijonankidan, jotka kukin viitoittavat häntä viisauden tiellä. Syntyy kuolemattomia parisuhdeneuvoja ja aforismeja: ”Lukusuhteiden tavoin myös kaikista ihmissuhteista voidaan muodostaa jakoyhtälö.”

Kuten huomaatte, en kauheasti innostunut. Mielenkiintoisia olivat vain muutamat sivulauseviittaukset Jussi Vareksen seikkailuihin. Niistä Luusalmella on usein hieman toisenlainen käsitys kuin mitä on dekkareissa annettu ymmärtää.

Onneksi Siivellä eläjässä on vain 191 väljästi taitettua sivua. Suosittelen kiihkeille Reijo Mäki - tai Jussi Vares -faneille (tai novellikirjailija Luusalmi -faneille, mikäli sellaisia on). Kyytipojaksi vähintään pullo Jallua.

Reijo Mäki tai oikeastaan Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä. Kohtaamisia enkeleiden kanssa.

Otava 2015. 191 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Lisättäköön vielä tieto, että kyseistä teosta myytiin vuonna 2015 kaikkiaan 14 000 kappaletta Suomen Kustannusyhdistyksen bestseller-luettelon mukaan. Onko nöyrryttävä massan edessä ja myönnettävä olevansa väärässä? Vai menivätkö ostajat lankaan?

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

”Viidessä vuodessa oppii käytännölliseksi kuin ammattitappaja: homma hoidetaan, tulee siitä miten sotkuista hyvänsä.”

Ari on opettaja, isä ja aviomies – tässä järjestyksessä. Seitsemän vuotta peruskoulun yläluokkien äidinkielen opettajana on imenyt miehestä mehut ja innostuksen. Työ uuvuttaa, tekee miehen kyyniseksi. Korjatakseen asian hän suunnittelee radikaalisti uudistavansa opetusmetodinsa. Toisaalta vaimon vonkaama neljäs vauvakin voisi ratkaista ongelman ainakin hetkellisesti.

Jaksaisin, koska kaikki ei olisi koko ajan vaarassa mennä vikaan. Ei tarvitsisi välittää vanhemmista, kollegoista, rehtorista. Olisi tilaa rakastaa, istua rauhassa, ajatella, elää. Niin juuri: elää! Elämälle vieras koulujärjestelmä tuhansine mahdottomuuksineen ei olisi onnellisuuden tiellä.

Nimeämättömäksi jäävän rannikkokaupungin sohjoinen talvi ja kevät ovat ankea tausta Petri Vartiaisen karulle romaanille Miehen ryhti. Vartiainen on ammatiltaan äidinkielen opettaja, joten hän tuntee aiheensa eli koulumaailman onttouden perin juurin. 

Opettajahuoneen mieskööri paitsi puhuu keskenään rivoja hautoo myös jonkinlaista kapinaa systeemiä vastaan. Harmi vain, että yhdellä ei ole muodollista pätevyyttä ja toinen on viittä vailla eläkkeellä. Kapina jää jupinaksi. Rehtorista ja kieltenopettajistakin on Vartiainen laatinut oivalliset karikatyyrit pieteetillä: ei liian alleviivaavaa, mutta hiukan kuitenkin.

Sama pätee oppilaisiin. Arin tunneilla vilahtaa innokkaan tunnollinen ja kunnollinen Mari, ongelmanuori Juhani ja ihanat Lauri ja Niilo, jotka käyvät kirjastosta lainaamassa Saarikosken runoja ja toivovat, että muiden lintsatessa hyödynnetään tunti käsittelemällä Tuntematonta sotilasta. Se kun muuten tulee vasta lukiossa. Suuri massa asettuu akselille näiden napojen välille. Kieli on nuorten keskuudessa suorasukaista ja värikästä, mutta Arin korvat kyllä kestävät, onhan hän kotimaisen kirjallisuuden asiantuntija.

Vartiainen pureutuu oivaltavasti opettajuuteen olennaisesti liittyvään alituiseen riittämättömyyteen. Milloinkaan ei voi tehdä työtään tarpeeksi hyvin. Kaikki ovat vaatimassa jotain: opetushallitus opetussuunnitelmineen ja digiloikkineen, rehtori ja kouluvirasto byrokratioineen, vanhemmat yksilöllisine toiveineen. Kaiken säätämisen, säästämisen ja sääntöjen rikkomista pelkäämisen keskellä opettaja kuitenkin vilpittömästi haluaisi kohdata asiakkaansa, nuoret ja heidän aikuisen tarpeensa. Aikaa ei kuitenkaan koskaan ole. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Elämä tuo omat lisäristiriitansa. Kotona puoliso on sitä mieltä, että Ari tekee liikaa töitä, välittää vain muiden lapsista, ei omistaan. Ei Veera täysin väärässä olekaan. Ari ei osaa olla vastaamatta työpuhelimeensa kotona, ja vihkopinojen ja tuntisuunnitelmien parissa vierähtää helposti pikkutunneille. Ymmärrystä leipiintymiseensä Ari ei saa ainakaan appiukoltaan Taistolta, joka on eläköitynyt opettaja. Opettaminen on toistoa, eikä siitä pidä luopua. Selkä on pidettävä suorana, jotta veri kulkee aivoihin. Se on Taiston motto niin työssä kuin elämässäkin.

Vartiainen on saanut romaaniinsa mukaan lukuisia kohtauksia, jotka jokainen opetustyötä tekevä tunnistaa. Itse koin monia ahaa-elämyksiä lukiessani: noinhan se on! Pakko myöntää, että vertaismentoroinnin lihoiksi laittaminen hieman kirpaisi osuessaan omaan nilkkaani, mutta muuten nielen suurimman osan Vartiaisen kritiikistä ja ironisoinnista kitisemättä. Lähettämällä Arin kunnan sisäisessä opettajanvaihtosysteemissä niin lukioon, ammattikouluun kuin alakouluunkin päiväksi kuhunkin, saadaan sivallettua niidenkin järjestelmiä kuin ohimennen. Rankimman kohtelun Vartiainen antaa ammattiopinnoille, joissa yhteisten aineiden opettaja tekee oppilaansa opinnäytetyötä näkemättä itse tilanteessa mitään outoa. Pääasia on saada oppilaille paperit käteen ja rahat tutkinnon suorittaneista koululle.

Mikään kuoliaaksinaurattava huumoripläjäys Miehen ryhti ei ole. Ironiaa ja kärjistyksiä toki on, mutta muuten tunnelma on lähinnä surumielinen, masentavakin. Miten Ari ja kumppanit jaksavat tarpoa eteenpäin vielä vuosikymmeniä? Miten selviytyä surusta ja syyllisyydestä, riittämättömyydestä? Vartiaisen fokuksessa on koulumaailma, mutta hyvin monet hänen kuvaamansa ilmiöt sopivat työelämänmenoon ylipäätään. Menohan on melkoisen absurdia, jos sitä asettuu hetkeksi seuraamaan ulkopuolelta. Onneksi Vartiainen väläyttää niitäkin hetkiä, jotka antavat voimia taas jatkaa taistelua tuulimyllyjä vastaan: joskus on tullut sittenkin kohdanneeksi ja antaneeksi oikean neuvon tai sanoneeksi oikeat sanat.

Kaunokirjallisista ansioista olen pitkälti samoilla linjoilla kuin Tuija blogissaan. Joissakin kohdissa kieli lähtee liiallisen kikkailun takia lapasesta ja merkitys hämärtyy turhaan. En kaipaa proosaan yltiöpäisen runollisia ilmauksia: ”Talviseen pimeyteen syttyy väsynyt hämärä, katulamput valaisevat pitkälle aamuun, sumu suttaa maiseman ääriviivat, valkoinen lumi lohkeaa harmaaksi loskaksi kengän alla, näyttää luonnottomalta kuin jäinen seitipala.” Minua miellyttävät Arin tavoin Petri Tammisen napakat lauseet. Samoin olisin ollut valmis karsimaan Taiston menneisyyteen ulottuvat takaumat, jotka jäävät irrallisiksi lisäkkeiksi.

Suosittelen Miehen ryhtiä kaikille opetussuunnitelmauudistuksen kidassa rimpuileville kollegoille, huoltajille, joiden sormet hakkaavat kiukkuista Wilma-viestiä osaamattomalle opettajalle jo kolmantena koulupäivänä, opetushallituksen ja -ministeriön virkamiehille, koulutoimistojen erityisasiantuntijoille ja Sanni Grahn-Laasoselle. Jottei totuus pääsisi hämärtymään.

 ”Opettajalle maksetaan palkkaa, mutta ihmisarvonsa hän antaa hyväntekeväisyyteen.”

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava 2016. 254 s.

Arvostelukappale.

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Kristiina Vuori: Neidonpaula

”Seuraava romaanini on nimeltään Neidonpaula. Se on löyhää jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvulle. Päähenkilöt ovat kaksostytöt, Eiran jälkeläisiä, jotka kasvatetaan nunnaluostarissa Naantalissa. Šamanistisiin taipumuksiinsa tytöt suhtautuvat hyvin vastakkaisesti. Kykyjen puhkeaminen esiin luostariympäristössä aiheuttaa myös jännitteitä. Tarina kulkee Vadstenaan Ruotsiin ja todennäköisesti Hämeen linnaankin.”

Näin Kristiina Vuori kuvaili vielä työn alla ollutta neljättä romaaniaan kesällä 2014 tavatessamme Turun keskiaikaisilla markkinoilla kirjakauppavierailun yhteydessä. Hieman suunnitelmat ovat tuosta vielä hioutuneet, sillä Hämeeseen ei Neidonpaulassa suunnata. Muuten kaikki kirjailijan uumoilema on mukana lopullisessakin romaanissa.

Kertasin tätä kirjoitustani varten, mitä olen muutaman vuoden aikana Vuoren romaaneista kirjoittanut. Huvittavan paljon voisin kirjoittaa aivan samoin sanoin tästä viimeisimmästäkin lukemastani tai oikeammin kuuntelemastani teoksesta.

Näkijän tyttären äärellä olen mietiskellyt seuraavaa:

”Pidin romaanista kovasti. Sen historiallinen maailma on rakennettu huolella pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Kirjan lopussa on parin sivun mittainen selitysosa, joka kannattaa lukaista ennen kirjan aloittamista. Huomaavaisesti loppuun on liitetty myös sanasto, vaikka ilmankin mainiosti pärjää. Paikoin silti tuntui, että kirjailija olisi voinut pikkuisen säästellä jotakin taustatietoa, jota välillä suorastaan tulvii tarinasta. Tämä on aina yhtä vaikeaa tasapainoilua. Juuri huolelliset yksityiskohdat tekevät uskottavan vaikutelman, mutta liika selittäminen turhauttaa juonivetoisen kirja ahmijaa. Onko tarpeen kuvailla kaikki vaatekappaleet ja työkalut ja -tavat, jos ne eivät kuljeta juonta eteenpäin?”

Myös Neidonpaulassa on rutkasti tietopuolista ainesta mukana, osin sinne lopun selitysosioon sijoitettuna. Tällä kertaa muuten ei kannata lukea tätä osuutta ensin vaan vasta sitten lopuksi, jos haluaa. 1400-luvun luostarielämän kuvaus on teoksessa kuvattu elävästi ja hurjan mielenkiintoisesti. Naantalin birgittalaisluostari suorastaan herää henkiin romaanin sivuilla. Kuuntelin mieluusti kuvauksia nunnien ja muun luostarin henkilökunnan arkisista askareista. Tosin myönnän, että kuunnellessa tällaiset suvannot tarinassa eivät niinkään haittaa kuin itse lukiessa joskus tekevät. Mutta nautin kovasti Vuoren rautaisesta ammattitaidosta. Faktat on selvitetty huolella ja niistä on tehty sulava osa fiktiota.

Disa Hannuntyttären äärellä olen huokaissut, että kyseessä on Vuoren toistaiseksi paras kirja. Neidonpaula ohittaa sen kuitenkin ainakin karvan- jos ei rinnanmitalla. Vuori sen kuin parantaa tahtiaan kirja kirjalta, mikä tuntuu aivan mahtavalta. Osansa on varmasti sillä, että kirjoittaja on oikeasti harjaantunut tekstin hionnassa, mutta toki silläkin, että lukija tunnistaa kirjoittajan tutun ja miellyttävän tyylin.

Näkijän tyttäressä on vahva fantasiatvisti, joka sitten jäi pois kahdesta seuraavasta romaanista. Mutta koska Neidonpaulan päähenkilö Truda ja hänen kaksossisarensa Brita ovat Eiran jälkeläisiä ja Ilveksen sukua äitinsä puolelta, palaavat fantasia-ainekset mukaan tarinaan. Olen itse ollut Siipirikon parissa tyytyväinen realistisemmasta otteesta, mutta Neidonpaulaa kuunnellessani taas ajattelin, että yliluonnollinen tuntuu sopivan mainiosti keskiajan elämänmenon kuvaukseen. Olivathan monet meidän taikauskona pitämämme ilmiöt sen ajan ihmisille mitä totisinta totta ja osa arkea. Sellaisena Vuorikin tyttöjen ja myöhemmin naisten taidot ja ominaisuudet kuvaa, luonnollisina ilmiöinä, joissa ei ole sen kummempaa salaperäisyyttä.

”Juonittelua romaanista löytyy kyllin. Perinnöt, naittamiset, politiikka, vallanperimykset ja kristinuskon ja vanhojen tapojen kiistely tuovat kaikki oman mausteensa tarinaan, rakkautta, intohimoa, erotiikkaa, vihaa ja kateutta unohtamatta! Mukava kupillinen Utrion aikaisemmasta tuotannosta tuttua rouvaspornoa on myös mukana.” Näin totesin Näkijän tyttärestä kirjoittaessani, ja sama kuvaus sopii sellaisenaan Neidonpaulaankin. Juoni on kiitettävän monipolvinen ja ripeästi etenevä. Vuori osaa taitavasti leikitellä odottamattomilla käänteillä, jotka oikeasti yllättävät kyynisen kokeneenkin lukijan. Tästä pidän kovasti.

Sattumalta juuri Neidonpaulan loppuun päästyäni olin puheissa äitini kanssa. Hän kertoi juuri lukeneensa Näkijän tyttären, jonka olen hänelle lainannut. Kokemus oli ollut kaikin puolin miellyttävä, ja kirjan pariin oli ollut aina ilo palata. Hieno suositus tämäkin kokeneelta lukijalta! Itse innostuin taas Vuoren tyylistä ja tarinoista niin, että lunastin uusimman eli Kaarnatuulen äänikirjan itselleni. Sen pariin ihan tuota pikaa!

Tässä jutussani en selosta Neidonpaulan juonta kovinkaan tarkasti. Tarkemmin kirjan maailmaan voi perehtyä vaikkapa Kirjahillan esittelyn parissa. Aili-mummo jopa varoittaa juonipaljastuksista tekstinsä alussa.

Kristiina Vuori: Neidonpaula
Tammi 2015. Äänikirjan kesto 20 h 31 min, lukija Kirsti Valve.

Ostettu.

Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Tämän kirjan jälkeen on mahdotonta mennä tippukiviluolaan. En kauheasti ennenkään ole pitänyt pimeistä ja kylmänkosteista luolista, mutta nyt tilanne on selvä: niihin ei mennä. Jonna Monosen psykologinen trilleri Hiljaa pimeässä on niin painajaismainen ja brutaalin vastenmielinen, ettei tulisi mieleenkään ottaa riskiä loukkuun jäämisestä. Jotain erilaista ja hyytävää osasin odottaakin, sillä Mononen on aktiivinen Facebookin Dekkariryhmän jäsen ja hän kirjoitti ryhmään silloin tällöin kirjoitusprojektissaan eteen tulleista kysymyksistä. Niitä ryhmäläiset myös innokkaasti yhdessä ratkoivat.

Saksalaisen tippukiviluolan suuaukko romahtaa tuhoisin seurauksin. Joukko turisteja jää loukkuun pimeään luolastoon. Kymmenkunta toisilleen vierasta ihmistä teinipojasta eläkeläiseen joutuu kamppailemaan hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Joukossa on miehiä ja naisia, yksi tuntee työnsä puolesta geologiaa, toinen on toimittaja ja kolmas ummikko ruotsalainen. Mausteena joukossa on vielä labradorinnoutaja Rixi, opaskoira.

Monosta ei voi ainakaan syyttää liian pitkitetystä alusta. Katastrofi iskee heti kärkeen, tosin useaan kertaan, kun tapahtuma kuvataan muutaman päähenkilön kautta. Kunnon rytinä on parempi tapa aloittaa kuin puuduttava kitinä, sitä mieltä olen. Kun luola romahtaa, jälki on rumaa. Osa henkiin jääneistä on kuolettavasti loukkaantuneita, ja parempikuntoiset joutuvat voimattomina seuraamaan useampaakin kammottavaa kuolinkamppailua. Saadaan siis esimakua omasta tulevaisuudesta?

Katastrofi ei nosta Monosen henkilöissä esiin sankaruutta tai muitakaan jaloja ominaisuuksia, vaan välittömästi alkavat juonittelut, häikäilemätön oman edun valvonta ja suoranainen riitely. Vähiä ruokavaroja pimitetään minkä kyetään. Tosin niillä ei pitkälle pötkitä. Säkkipimeys, pelko uusista romahduksista, kylmyys ja nälkä riivaavat ja ajavat ihmiset äärirajoille monella tapaa. Jokaisella tuntuu myös olevan salaisuuksia menneisyydessään, eikä kukaan toivo tulevansa paljastetuksi.

Alkuun ryhmä elättelee toiveita nopeasta pelastumisesta, mutta toivo alkaa pian hiipua. Maaperä ei kestä pelastustöitä. Entä mikä lopulta aiheutti onnettomuuden? Onko jollakulla luolassa asiasta enemmän tietoa kuin muilla? Ajantaju katoaa nopeasti pimeydessä. Tilan hahmottaminenkin ottaa aikansa.

Kun tilanne pitkittyy, se myös pahenee. Ihmisten todellinen raadollisuus nousee pintaan. Hengissä säilyminen on ainoa päämäärä, ja sen saavuttamiseksi ihminen on lopulta valmis tekemään äärimmäisiä tekoja, jotka eivät todellakaan kestä päivänvaloa. Kaiken tämän lisäksi luolassa tuntuu piileskelevän vielä joku tai jokin muukin, joka saalistaa armottomasti ja salakavalasti…

Mononen on näkövammainen, joten hänelle pimeys on luonteva elementti. Kun ei näe, on turvauduttava muihin aisteihin. Erityisesti maku- ja hajuaistimukset korostuvat kirjassa, ja lukija joutuu mukaan vastenmielisiin, jopa etoviin kohtauksiin kaikkine aistimuksineen. Ainakin minä voin paikoin miltei pahoin! Sen sijaan hieman jäin kaipaamaan juuri näön äkillisen menettämisen tuoman tuskan kuvausta.

Kaikkinaisesta epämiellyttävyydestään huolimatta Hiljaa pimeässä vangitsi jotenkin minut. Oli pakko lukea kirja loppuun! Tosin lopun lähestyessä aloin jo epäillä, miten kirjailija aikoo kaikesta punomastaan selvitä kuiville. Mononen ei turhia häikäile, ja loppu on alun veroinen. Kirjan kannet suljettuani olin hämmentynyt. Kirja oli inhottava ja pelottava, vaikka ei ehkä pintatasoltaan mutta syvemmältä. Tällaisia ihmiset taitavat oikeasti olla: raakoja, ilkeitä, ahneita, itsekkäitä. Jos joutuu pulaan, on turha odottaa apua muilta. Aika pessimistinen ihmiskuva. Vai realistinen?

Hiljaa pimeässä on hankalasti lokeroitavissa. Perinteiseen dekkarigenreen se ei solahda millään, eikä oikein modernimpaankaan. Rikoksia juoneen on toki punottu, useitakin, mutta ne ovat kuitenkin lopulta sivuseikka. Oikeastaan pohdin, oliko sittenkään tarpeen selvitellä lukijalle onnettomuuden taustoja. Luola romahtaa ja käynnistää tapahtumaketjun, jossa jo sinällään on melkoisesti aineksia kirjaan.

Vielä enemmän mietin kauhuelementin lisäämisen tarpeellisuutta. Luolassa siis tuntuu elävän kaiken kukkuraksi jokin tuntematon vaarallinen olio, jonka osuus tapahtumiin lisääntyy jonkin verran loppua kohti. Tämä jää kuitenkin irralliseksi ja turhan viitteelliseksi. Ilman olisi voinut olla parempi? Makuasioita varmaankin.

Henkilöitä kirjassa on myös paljon. Luolaan jää vangiksi kymmenkunta, ja henkilögalleria laajenee, kun jokaisen tarinaa valotetaan luolan ulkopuolelta ja menneisyydestä. Keskeiseksi nousevat nuori Dirk ja opaskoira Rixi, mutta varsinaisista päähenkilöistä ei oikein voi heidänkään kohdallaan puhua. Kollektiiviromaani on kunnianhimoinen muoto.

Koska olen sivusilmällä seurannut jonkin verran kirjan valmistumisprosessia ja tiedän, kuinka vaikeaa sille oli ylipäätään löytää sopivaa kustantajaa, tuntuu pahalta sanoa, että kenties vielä yksi kunnon hiontakierros hyvän kustannustoimittajan kanssa olisi tehnyt sille terää. Olin sitä mieltä myös esimerkiksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta, joten tästä ei kannata mieltä sen pahemmin pahoittaa. Mietityttääpä vain jälleen kerran, miten kustannusmekanismi oikein toimii.

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Nordbooks 2015. 335 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Arne Nevanlinna: Marie

Tänään julkaistiin suru-uutinen, että arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinna on kuollut 91-vuotiaana. Nevanlinnan varsinainen kaunokirjallinen ura alkoi hyvin kunnioitettavassa iässä, sillä esikoisromaani Marie ilmestyi vuonna 2008. Aikaisemmassa tuotannossa on toki teoksia, joiden tyyli vähintäänkin flirttailee kaunokirjallisuuden suuntaan, mutta siitä huolimatta suoritus oli melkoinen: Nevanlinna oli esikoisromaanillaan Finlandia-palkintoehdokkaana.

Olen lukenut useimmat Nevanlinnan romaanit, mutta edelleen niistä suurimman vaikutuksen myös minuun teki esikoinen Marie. Kirjailijan muistoa kunnioittaakseni julkaisen nyt tässä vuoden 2008 syksyllä Salon Seudun Sanomissa ilmestyneen arvioni teoksesta. Sittemmin minulla oli ilo päästä näkemään myös romaanin pohjalta Marja-Leena Kurosen sovittama pienoisnäytelmä.

***

Arne Nevanlinna on ehtinyt julkaista kaikkiaan yhdeksän teosta, joista viimeisin, huomiota herättänyt Marie, on hänen ensimmäinen romaaninsa.  Aiemmat teokset ovat käsitelleet pääasiassa arkkitehtuuria mutta myös mm. sukuhistoriaa. 

Marie-romaanin päähenkilö Marie Myhrborgh on syntynyt Strasbourgissa vuonna 1900 asianajajan perheeseen. Kaupunki on historiansa aikana siirtynyt vuoroin ranskalaisten, vuoroin saksalaisten haltuun, ja kaupunkilaisten on pitänyt oppia luovimaan näiden voimien välissä. Sukulaisia perheellä on molemmista kansakunnista, vaikka saksalaisista juurista ei Marien lapsuudessa saanut puhuakaan.

Marien tarina kehiytyy auki muistoina, jotka palautuvat vanhan, satavuotispäiviään lähenevän naisen mieleen helsinkiläisessä yksityisessä hoitokodissa. Ruumiintoiminnot ovat jo heikentyneet, mutta vanhat asiat ovat mielessä kirkkaina.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Marie työskenteli sotilassairaalassa ja rakastui suomenruotsalaiseen kirurgiin. Nuori aviopari muutti Suomeen juuri kansalaissodan kynnyksellä. Maa näytti vieraalle julmimmat kasvonsa, vaikka Marie ei oikein kaikkea käsittänytkään. Miksi saksalaisten tulo on hyvä uutinen? Miksi venäläisiä vihataan? Mikä erottaa suomalaiset toisistaan? Eurooppalaisen hienostonaisen oli vaikea sopeutua suomalaiseen elämäntapaan.

Marien pitkä elämä on ollut monipolvinen ja mielenkiintoinen. Oman värinsä tarinaan tuovat Marien suhde miehensä veljeen ja aviomiehen tragikoominen kuolema työpaikallaan. Lapsista vain yksi jää eloon, poika Edouard. Yksinäisyys astuu Marien elämään ja pysyy vuosikymmeniä.

Keskivälillä romaania mukaan tulee katkelmallinen päiväkirja, jossa nuori nainen kertoo elämästään yksinelävien naisten ketjussa. Isoäidillä sen paremmin kuin äidilläkään ei ole ollut aviomiestä, mutta tyttären he ovat yhtä kaikki kasvattaneet. Sama kohtalo näyttäisi odottavan myös päiväkirjan kirjoittajaa. Tarina vaikuttaa täysin irralliselta, kunnes lukija tajuaa, että naisen ranskan kielen professori on Marien poika ja nainen ajautuu töihin Marien hoitokotiin.

Päiväkirjatarinan lisäys tuntuu hieman naiivilta kerronnalliselta kikkailulta, joka ei tuo teokseen mitään merkittävää syvyyttä. Myös romaanin loppu on turhan osoitteleva. Marien tarina on kuitenkin sympaattinen ja kiinnostava. Kertoja suhtautuu Marieen ja vanhenemiseen humoristisen lempeästi ymmärtäen ja kertoo Marien tarinan lämpimän hienostuneesti. 

Arne Nevanlinna: Marie

WSOY 2008. 288 s.

Arne Nevanlinnan romaanit:

Marie (WSOY, 2008)
Hjalmar (WSOY, 2010)

Varma (WSOY, 2012)
Heta (WSOY, 2014)

Pako (WSOY, 2016)

Tuula T. Matintupa: Pimeyden kääntöpuoli

Olen viimeksi lukenut Tuula T. Matintuvan Piippo-dekkareita kymmenisen vuotta sitten. Aikanaan niitä tuli lukaistua useampiakin, mutta koska veto tuntui antavan turhaan odottaa itseään, jätin Matintuvan leppoisat jännärit sikseen. Muutakin luettavaa tuntui olevan.

Pimeyden kääntöpuolen kansiliepeen mukaan kyseessä on jo neljäs osa rikosylikonstaapeli Alina Mänty -sarjaa. Alina on dekkarin poliiseista eniten esillä yksityiselämänsä puolesta (hän muuttaa tässä osassa maalle), mutta mitenkään muuten häntä en osannut varsinaiseksi keskushenkilöksi päätellä. Mitään ei tuntunut myöskään haittaavan, vaikkei ollut Alinasta ennen kuullutkaan.

Joku vainoaa lastenkirjailija Helena Väkeröä ja hänen tehtailijamiestään Anteroa. Puutarha sabotoidaan, autoa naarmutetaan, perättömiä huhuja levitellään. Onko Helena vaarassa? Tai Antero? Antero ottaa lopulta yhteyttä poliisituttavaansa, ja niin Alina päätyy työparinsa kanssa tutkimaan kiusaamistapausta. Tässä kohdassa dekkarinlukijan kulmakarvat jo rypistyvät uhkaavasti. Poliisilla on siis resursseja ja intressiä lähettää tutkijoita ihan vain epävirallisesti hieman kyselemään epämääräisten vihjeiden perusteella, kun joku tuttava pyytää? Poikkeuksellista, kun yleensä kirjojenkin poliisit kärvistelevät resurssipulan kourissa.

Kun sitten tapahtuu vakava onnettomuus, poliisin toimille löytyy perusteita ja Väkeröiden taustoja aletaan penkoa kunnolla. Sieltä löytyykin monenlaista outoa ja epäilyttävää usean sukupolven ajalta. Väkeröiden poika vaikuttaa poikkeuksellisen kylmältä ja epämiellyttävältä nuorukaiselta, Anteron isän kopiolta. Entä missä ovat Anteron vuosia sitten kadonneet veljet? Kuka on syyllinen Helenan parhaan ystävän Johannan nuoruudenonnettomuuteen, joka on rampauttanut naisen?

Mitä enemmän pengotaan, sitä enemmän luurankoja löytyy. Tolkkua ei kuitenkaan tunnu tapahtumissa olevan, ja henkilöitä vilisee niin, että lukija putoaa jo jalaksilta. Mutta kuten arvata saattaa, syyt tapahtumiin löytyvät menneisyydestä. Kun jokin sai tasapainon horjahtamaan, lähtivät tapahtumat vyörymään vastustamattomasti, kuten tapana on. Matintupa onnistuu yllättämään loppuratkaisullaan, mutta joutuu myös selittämään aika lailla, jotta saa juonen pitämään.

Ihan luettava välipaladekkari, josta ei sen kummempaa muistijälkeä jää.

Tuula T. Matintupa: Pimeyden kääntöpuoli

Mäkelä 2015. 238 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.