Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Tämän kirjan jälkeen on mahdotonta mennä tippukiviluolaan. En kauheasti ennenkään ole pitänyt pimeistä ja kylmänkosteista luolista, mutta nyt tilanne on selvä: niihin ei mennä. Jonna Monosen psykologinen trilleri Hiljaa pimeässä on niin painajaismainen ja brutaalin vastenmielinen, ettei tulisi mieleenkään ottaa riskiä loukkuun jäämisestä. Jotain erilaista ja hyytävää osasin odottaakin, sillä Mononen on aktiivinen Facebookin Dekkariryhmän jäsen ja hän kirjoitti ryhmään silloin tällöin kirjoitusprojektissaan eteen tulleista kysymyksistä. Niitä ryhmäläiset myös innokkaasti yhdessä ratkoivat.

Saksalaisen tippukiviluolan suuaukko romahtaa tuhoisin seurauksin. Joukko turisteja jää loukkuun pimeään luolastoon. Kymmenkunta toisilleen vierasta ihmistä teinipojasta eläkeläiseen joutuu kamppailemaan hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Joukossa on miehiä ja naisia, yksi tuntee työnsä puolesta geologiaa, toinen on toimittaja ja kolmas ummikko ruotsalainen. Mausteena joukossa on vielä labradorinnoutaja Rixi, opaskoira.

Monosta ei voi ainakaan syyttää liian pitkitetystä alusta. Katastrofi iskee heti kärkeen, tosin useaan kertaan, kun tapahtuma kuvataan muutaman päähenkilön kautta. Kunnon rytinä on parempi tapa aloittaa kuin puuduttava kitinä, sitä mieltä olen. Kun luola romahtaa, jälki on rumaa. Osa henkiin jääneistä on kuolettavasti loukkaantuneita, ja parempikuntoiset joutuvat voimattomina seuraamaan useampaakin kammottavaa kuolinkamppailua. Saadaan siis esimakua omasta tulevaisuudesta?

Katastrofi ei nosta Monosen henkilöissä esiin sankaruutta tai muitakaan jaloja ominaisuuksia, vaan välittömästi alkavat juonittelut, häikäilemätön oman edun valvonta ja suoranainen riitely. Vähiä ruokavaroja pimitetään minkä kyetään. Tosin niillä ei pitkälle pötkitä. Säkkipimeys, pelko uusista romahduksista, kylmyys ja nälkä riivaavat ja ajavat ihmiset äärirajoille monella tapaa. Jokaisella tuntuu myös olevan salaisuuksia menneisyydessään, eikä kukaan toivo tulevansa paljastetuksi.

Alkuun ryhmä elättelee toiveita nopeasta pelastumisesta, mutta toivo alkaa pian hiipua. Maaperä ei kestä pelastustöitä. Entä mikä lopulta aiheutti onnettomuuden? Onko jollakulla luolassa asiasta enemmän tietoa kuin muilla? Ajantaju katoaa nopeasti pimeydessä. Tilan hahmottaminenkin ottaa aikansa.

Kun tilanne pitkittyy, se myös pahenee. Ihmisten todellinen raadollisuus nousee pintaan. Hengissä säilyminen on ainoa päämäärä, ja sen saavuttamiseksi ihminen on lopulta valmis tekemään äärimmäisiä tekoja, jotka eivät todellakaan kestä päivänvaloa. Kaiken tämän lisäksi luolassa tuntuu piileskelevän vielä joku tai jokin muukin, joka saalistaa armottomasti ja salakavalasti…

Mononen on näkövammainen, joten hänelle pimeys on luonteva elementti. Kun ei näe, on turvauduttava muihin aisteihin. Erityisesti maku- ja hajuaistimukset korostuvat kirjassa, ja lukija joutuu mukaan vastenmielisiin, jopa etoviin kohtauksiin kaikkine aistimuksineen. Ainakin minä voin paikoin miltei pahoin! Sen sijaan hieman jäin kaipaamaan juuri näön äkillisen menettämisen tuoman tuskan kuvausta.

Kaikkinaisesta epämiellyttävyydestään huolimatta Hiljaa pimeässä vangitsi jotenkin minut. Oli pakko lukea kirja loppuun! Tosin lopun lähestyessä aloin jo epäillä, miten kirjailija aikoo kaikesta punomastaan selvitä kuiville. Mononen ei turhia häikäile, ja loppu on alun veroinen. Kirjan kannet suljettuani olin hämmentynyt. Kirja oli inhottava ja pelottava, vaikka ei ehkä pintatasoltaan mutta syvemmältä. Tällaisia ihmiset taitavat oikeasti olla: raakoja, ilkeitä, ahneita, itsekkäitä. Jos joutuu pulaan, on turha odottaa apua muilta. Aika pessimistinen ihmiskuva. Vai realistinen?

Hiljaa pimeässä on hankalasti lokeroitavissa. Perinteiseen dekkarigenreen se ei solahda millään, eikä oikein modernimpaankaan. Rikoksia juoneen on toki punottu, useitakin, mutta ne ovat kuitenkin lopulta sivuseikka. Oikeastaan pohdin, oliko sittenkään tarpeen selvitellä lukijalle onnettomuuden taustoja. Luola romahtaa ja käynnistää tapahtumaketjun, jossa jo sinällään on melkoisesti aineksia kirjaan.

Vielä enemmän mietin kauhuelementin lisäämisen tarpeellisuutta. Luolassa siis tuntuu elävän kaiken kukkuraksi jokin tuntematon vaarallinen olio, jonka osuus tapahtumiin lisääntyy jonkin verran loppua kohti. Tämä jää kuitenkin irralliseksi ja turhan viitteelliseksi. Ilman olisi voinut olla parempi? Makuasioita varmaankin.

Henkilöitä kirjassa on myös paljon. Luolaan jää vangiksi kymmenkunta, ja henkilögalleria laajenee, kun jokaisen tarinaa valotetaan luolan ulkopuolelta ja menneisyydestä. Keskeiseksi nousevat nuori Dirk ja opaskoira Rixi, mutta varsinaisista päähenkilöistä ei oikein voi heidänkään kohdallaan puhua. Kollektiiviromaani on kunnianhimoinen muoto.

Koska olen sivusilmällä seurannut jonkin verran kirjan valmistumisprosessia ja tiedän, kuinka vaikeaa sille oli ylipäätään löytää sopivaa kustantajaa, tuntuu pahalta sanoa, että kenties vielä yksi kunnon hiontakierros hyvän kustannustoimittajan kanssa olisi tehnyt sille terää. Olin sitä mieltä myös esimerkiksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta, joten tästä ei kannata mieltä sen pahemmin pahoittaa. Mietityttääpä vain jälleen kerran, miten kustannusmekanismi oikein toimii.

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Nordbooks 2015. 335 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.