Turkulaisen dekkarikirjailija Max Mannerin tuotannosta olen aikaisemmin, viitisen vuotta sitten,
lukenut kaksi ensimmäistä eli Revanssin (Minerva,
2007) ja Demi-Secin (Minerva, 2008).
En selkeästi yrityksestäni huolimatta päässyt oikein Mannerin tyylin makuun
tuolloin, ja sen jälkeen ilmestyneet lukuisat dekkarit ovat jääneet sivuun.
Mannerin viimevuotinen dekkari Jääkyynel (CrimeTime, 2015) on kirjailijan kotisivujen mukaan hänen
kolmastoista julkaistu teoksensa ja neljäs niin sanottu Stein Storesen -sarjan
dekkari. Minulle Stein oli siis tuntematon ennen tähän kirjaan tarttumista,
mistä osittain saattoi johtua hieman nihkeä alkuun pääseminen.
Storesen on taustaltaan vähintään puoliksi norjalainen, ja
hänestä käytetään kirjassa myös korvaani särähtäviä epiteettejä norski ja
normanni. Turun rikospoliisissa työskentelevä Storesen on ’kadonnut’
työpaikaltaan pitkälle sairauslomalle, jonka jatkumisesta ei edes hänen
esimiehillään tunnu olevan tietoa. Lukijalle syntyy mielikuva, etteivät
esimiehet edes välittäisi, vaikkei loma päättyisikään.
Sitten Turun yksiköltä pyydetään apua Suomutunturin laskettelukeskuksessa
tapahtuneessa katoamistapauksessa ja murhatutkinnassa. Storesen tuntuisi
parhaalta vaihtoehdolta selvittämään kahden nuoren eteläsuomalaisen naisen
kohtaloita. Toinen hotellissa työskennelleistä naisista on edelleen kadoksissa,
mutta toinen on löytynyt metsästä puuhun sidottuna ja kuoliaaksi jäätyneenä.
Kun Storesen lopulta tavoitetaan, hän ei ole yhteistyöhaluinen. Niinpä
pohjoiseen lähetetään Meeri Tarvainen.
Meerin käytöksen tulkinta tuottaa ongelmia Sallan alueen
vastaavalle poliisille Asta Karukoskelle, mutta myös lukijalle, ainakin
minulle. Meeri tuo nopeasti mieleen Silta-sarjan Saga Norénin, sosiaalisesti
täydellisen ummikon. Meeri vain ei ole muuten yhtä ylivertaisen älykäs ja
tehokas, vaikka niin tuntuu itse uskovankin. Tökerösti käyttäytyvä nainen
hämmentää ja kiukustuttaa nopeasti kaikki yhteistyökumppanit tapahtumapaikalla.
Suomu-hotelli on noussut uuteen kukoistukseen venäläisten
otettua sen haltuunsa. Liiketoiminta on vilkasta ja paikalliset ovat
tyytyväisiä tilanteeseen. Meeriä toiminta kuitenkin alkaa välittömästi
epäilyttää. Hienosti remontoitunakaan hotellin ja laskettelukeskuksen ei
pitäisi houkutella ainakaan siinä määrin menestyviä venäläismiehiä kuin se nyt
houkuttelee. Mitä tehtäviä selvästikin edullisen ulkomuotonsa perusteella
palkatut suomalaiset ja venäläiset nuoret naiset hotellilla hoitivat?
Prostituutio kielletään hotellin johdon taholta tietysti jyrkästi, mutta Meeri
on epäuskoinen. Sitten hänen tutkimuksensa katkeavat vakavaan sairastumiseen.
Onneksi Stein on tullut ainakin osittain katumapäälle ja
päättänyt sittenkin lähteä Suomutunturille Meerin perään ja avuksi, tosin
epävirallisesti. Ehkä. Tästä väännetään kättä pitkään ja moneen otteeseen
esimiesten kanssa. Steinin tulon vaikuttimena taitaa kuitenkin olla jokin
henkilökohtainen Meeriin liittyvä syy. Tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin
ja melkoisia juonenkäänteitä Manner on tarinaan punonutkin. Kaiken lisäksi
seassa pyörii mustiin pukeutunut stalkkeri, joka tunkeutuu jopa sairaalan
potilashuoneisiin.
Vauhdikkaat käänteet johtavat lopulta tilanteisiin, jossa
kirjoittaja on joutunut turvautumaan vähintäänkin epäuskottaviin ratkaisuihin.
Steinilla on Bondin kaltaisia kykyjä, joita hän hyödyntää jouduttuaan vertaansa
vailla olevaan kiipeliin hyisessä Murmanskissa. Mutta todellinen jumala
koneesta -ratkaisu tapahtuu vasta Suomen puolella tunturissa.
Jääkyynel on
paikoin erinomaisen viihdyttävä ja vangitsevakin jännitysromaani, ja
esimerkiksi aloitus on hyytävä. Mutta teos ei kokonaisuutena kestä lähempää
tarkastelua. Alkuaikojen romaaneihin verrattuna kirjoittajan kieli on
notkeampaa ja rikkaampaa, mutta jotkut Mannerin maneerit ovat verrattoman
ärsyttäviä. Esimerkiksi sietämätöntä on aloittaa luvut jaksoilla, joissa ei
mainita tuttuja henkilöitä nimeltä vaan käytetään pronomineja tai
substantiiveja nainen, mies. En
tiedä, mihin tällä pyritään. Onko tarkoitus luoda salaperäisyyden tai
jännityksen ilmapiiriä? Minua ainakin vain puhtaasti ärsyttää.
Suurimpia heikkouksia Jääkyyneleessä
on kaikenlainen runsaus. Keskeisiä henkilöitä on liikaa, eikä lukija pääse
lähelle heistä ketään. Epäiltyjä on liikaa. Mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja on
liikaa, ja poliisit toimivat tuskastuttavan ammattitaidottomasti. Sivujuonteita
on liikaa. Vaikutteita on liikaa, ja mielenkiintoisetkin ratkaisut hautautuvat
massan alle. Perusidea kirjassa on oivallinen, mutta toteutustapaa olisi
kannattanut vielä hioa rutkasti.
Max Manner: Jääkyynel
CrimeTime 2015. 389
s.
Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.
Tätä en ole lukenut, mutta luin kesällä Bandiitin, joka on myös Stein Storesen -sarjaa. Kyseisessä romaanissakin sattui ja tapahtui, mutta en ainakaan muista, että olisin kiinnittänyt varsinaiseen epäuskottavuuteen (dekkarigenreen kuulumattomalla tavalla) huomiota. Kokonaisuuskin toimi mielestäni hyvin.
VastaaPoistaNoin ylipäänsä en koe tämäntyyppisen jännitysromaanin olevan oikein mukavuusalueellani, mutta välillä vaihtelu virkistää.
Olen dekkarien suuri fani ja minulta on jäänyt kokonaan Max Manner huomaamatta - ja kun on vielä turkulainenkin;) No - ehkä en ole jäänyt kovinkaan paljoa vaille, mutta aion kyllä herran tuotoksiin tutustua kunhan pääsen kasvohalvauksen aiheuttamasta yli puolen vuoden lukupaastostani eroon. Siis kunhan ensin luen kaikki ne kirjat, jotka olen kasannut paaston aikana odottamaan silmän paranemista;)
VastaaPoista