Petri Vartiainen: Miehen ryhti

”Viidessä vuodessa oppii käytännölliseksi kuin ammattitappaja: homma hoidetaan, tulee siitä miten sotkuista hyvänsä.”

Ari on opettaja, isä ja aviomies – tässä järjestyksessä. Seitsemän vuotta peruskoulun yläluokkien äidinkielen opettajana on imenyt miehestä mehut ja innostuksen. Työ uuvuttaa, tekee miehen kyyniseksi. Korjatakseen asian hän suunnittelee radikaalisti uudistavansa opetusmetodinsa. Toisaalta vaimon vonkaama neljäs vauvakin voisi ratkaista ongelman ainakin hetkellisesti.

Jaksaisin, koska kaikki ei olisi koko ajan vaarassa mennä vikaan. Ei tarvitsisi välittää vanhemmista, kollegoista, rehtorista. Olisi tilaa rakastaa, istua rauhassa, ajatella, elää. Niin juuri: elää! Elämälle vieras koulujärjestelmä tuhansine mahdottomuuksineen ei olisi onnellisuuden tiellä.

Nimeämättömäksi jäävän rannikkokaupungin sohjoinen talvi ja kevät ovat ankea tausta Petri Vartiaisen karulle romaanille Miehen ryhti. Vartiainen on ammatiltaan äidinkielen opettaja, joten hän tuntee aiheensa eli koulumaailman onttouden perin juurin. 

Opettajahuoneen mieskööri paitsi puhuu keskenään rivoja hautoo myös jonkinlaista kapinaa systeemiä vastaan. Harmi vain, että yhdellä ei ole muodollista pätevyyttä ja toinen on viittä vailla eläkkeellä. Kapina jää jupinaksi. Rehtorista ja kieltenopettajistakin on Vartiainen laatinut oivalliset karikatyyrit pieteetillä: ei liian alleviivaavaa, mutta hiukan kuitenkin.

Sama pätee oppilaisiin. Arin tunneilla vilahtaa innokkaan tunnollinen ja kunnollinen Mari, ongelmanuori Juhani ja ihanat Lauri ja Niilo, jotka käyvät kirjastosta lainaamassa Saarikosken runoja ja toivovat, että muiden lintsatessa hyödynnetään tunti käsittelemällä Tuntematonta sotilasta. Se kun muuten tulee vasta lukiossa. Suuri massa asettuu akselille näiden napojen välille. Kieli on nuorten keskuudessa suorasukaista ja värikästä, mutta Arin korvat kyllä kestävät, onhan hän kotimaisen kirjallisuuden asiantuntija.

Vartiainen pureutuu oivaltavasti opettajuuteen olennaisesti liittyvään alituiseen riittämättömyyteen. Milloinkaan ei voi tehdä työtään tarpeeksi hyvin. Kaikki ovat vaatimassa jotain: opetushallitus opetussuunnitelmineen ja digiloikkineen, rehtori ja kouluvirasto byrokratioineen, vanhemmat yksilöllisine toiveineen. Kaiken säätämisen, säästämisen ja sääntöjen rikkomista pelkäämisen keskellä opettaja kuitenkin vilpittömästi haluaisi kohdata asiakkaansa, nuoret ja heidän aikuisen tarpeensa. Aikaa ei kuitenkaan koskaan ole. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Elämä tuo omat lisäristiriitansa. Kotona puoliso on sitä mieltä, että Ari tekee liikaa töitä, välittää vain muiden lapsista, ei omistaan. Ei Veera täysin väärässä olekaan. Ari ei osaa olla vastaamatta työpuhelimeensa kotona, ja vihkopinojen ja tuntisuunnitelmien parissa vierähtää helposti pikkutunneille. Ymmärrystä leipiintymiseensä Ari ei saa ainakaan appiukoltaan Taistolta, joka on eläköitynyt opettaja. Opettaminen on toistoa, eikä siitä pidä luopua. Selkä on pidettävä suorana, jotta veri kulkee aivoihin. Se on Taiston motto niin työssä kuin elämässäkin.

Vartiainen on saanut romaaniinsa mukaan lukuisia kohtauksia, jotka jokainen opetustyötä tekevä tunnistaa. Itse koin monia ahaa-elämyksiä lukiessani: noinhan se on! Pakko myöntää, että vertaismentoroinnin lihoiksi laittaminen hieman kirpaisi osuessaan omaan nilkkaani, mutta muuten nielen suurimman osan Vartiaisen kritiikistä ja ironisoinnista kitisemättä. Lähettämällä Arin kunnan sisäisessä opettajanvaihtosysteemissä niin lukioon, ammattikouluun kuin alakouluunkin päiväksi kuhunkin, saadaan sivallettua niidenkin järjestelmiä kuin ohimennen. Rankimman kohtelun Vartiainen antaa ammattiopinnoille, joissa yhteisten aineiden opettaja tekee oppilaansa opinnäytetyötä näkemättä itse tilanteessa mitään outoa. Pääasia on saada oppilaille paperit käteen ja rahat tutkinnon suorittaneista koululle.

Mikään kuoliaaksinaurattava huumoripläjäys Miehen ryhti ei ole. Ironiaa ja kärjistyksiä toki on, mutta muuten tunnelma on lähinnä surumielinen, masentavakin. Miten Ari ja kumppanit jaksavat tarpoa eteenpäin vielä vuosikymmeniä? Miten selviytyä surusta ja syyllisyydestä, riittämättömyydestä? Vartiaisen fokuksessa on koulumaailma, mutta hyvin monet hänen kuvaamansa ilmiöt sopivat työelämänmenoon ylipäätään. Menohan on melkoisen absurdia, jos sitä asettuu hetkeksi seuraamaan ulkopuolelta. Onneksi Vartiainen väläyttää niitäkin hetkiä, jotka antavat voimia taas jatkaa taistelua tuulimyllyjä vastaan: joskus on tullut sittenkin kohdanneeksi ja antaneeksi oikean neuvon tai sanoneeksi oikeat sanat.

Kaunokirjallisista ansioista olen pitkälti samoilla linjoilla kuin Tuija blogissaan. Joissakin kohdissa kieli lähtee liiallisen kikkailun takia lapasesta ja merkitys hämärtyy turhaan. En kaipaa proosaan yltiöpäisen runollisia ilmauksia: ”Talviseen pimeyteen syttyy väsynyt hämärä, katulamput valaisevat pitkälle aamuun, sumu suttaa maiseman ääriviivat, valkoinen lumi lohkeaa harmaaksi loskaksi kengän alla, näyttää luonnottomalta kuin jäinen seitipala.” Minua miellyttävät Arin tavoin Petri Tammisen napakat lauseet. Samoin olisin ollut valmis karsimaan Taiston menneisyyteen ulottuvat takaumat, jotka jäävät irrallisiksi lisäkkeiksi.

Suosittelen Miehen ryhtiä kaikille opetussuunnitelmauudistuksen kidassa rimpuileville kollegoille, huoltajille, joiden sormet hakkaavat kiukkuista Wilma-viestiä osaamattomalle opettajalle jo kolmantena koulupäivänä, opetushallituksen ja -ministeriön virkamiehille, koulutoimistojen erityisasiantuntijoille ja Sanni Grahn-Laasoselle. Jottei totuus pääsisi hämärtymään.

 ”Opettajalle maksetaan palkkaa, mutta ihmisarvonsa hän antaa hyväntekeväisyyteen.”

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava 2016. 254 s.

Arvostelukappale.

Petri Vartiainen: Isäasentoja