”Viidessä vuodessa oppii käytännölliseksi kuin ammattitappaja: homma
hoidetaan, tulee siitä miten sotkuista hyvänsä.”
Ari on opettaja, isä ja aviomies – tässä järjestyksessä.
Seitsemän vuotta peruskoulun yläluokkien äidinkielen opettajana on imenyt
miehestä mehut ja innostuksen. Työ uuvuttaa, tekee miehen kyyniseksi.
Korjatakseen asian hän suunnittelee radikaalisti uudistavansa opetusmetodinsa.
Toisaalta vaimon vonkaama neljäs vauvakin voisi ratkaista ongelman ainakin
hetkellisesti.
Jaksaisin, koska kaikki
ei olisi koko ajan vaarassa mennä vikaan. Ei tarvitsisi välittää vanhemmista,
kollegoista, rehtorista. Olisi tilaa rakastaa, istua rauhassa, ajatella, elää.
Niin juuri: elää! Elämälle vieras koulujärjestelmä tuhansine mahdottomuuksineen
ei olisi onnellisuuden tiellä.
Nimeämättömäksi jäävän rannikkokaupungin sohjoinen talvi ja
kevät ovat ankea tausta Petri Vartiaisen
karulle romaanille Miehen ryhti.
Vartiainen on ammatiltaan äidinkielen opettaja, joten hän tuntee aiheensa eli
koulumaailman onttouden perin juurin.
Opettajahuoneen mieskööri paitsi puhuu
keskenään rivoja hautoo myös jonkinlaista kapinaa systeemiä vastaan. Harmi
vain, että yhdellä ei ole muodollista pätevyyttä ja toinen on viittä vailla
eläkkeellä. Kapina jää jupinaksi. Rehtorista ja kieltenopettajistakin on
Vartiainen laatinut oivalliset karikatyyrit pieteetillä: ei liian
alleviivaavaa, mutta hiukan kuitenkin.
Sama pätee oppilaisiin. Arin tunneilla vilahtaa innokkaan
tunnollinen ja kunnollinen Mari, ongelmanuori Juhani ja ihanat Lauri ja Niilo,
jotka käyvät kirjastosta lainaamassa Saarikosken runoja ja toivovat, että
muiden lintsatessa hyödynnetään tunti käsittelemällä Tuntematonta sotilasta. Se kun muuten tulee vasta lukiossa. Suuri
massa asettuu akselille näiden napojen välille. Kieli on nuorten keskuudessa
suorasukaista ja värikästä, mutta Arin korvat kyllä kestävät, onhan hän
kotimaisen kirjallisuuden asiantuntija.
Vartiainen pureutuu oivaltavasti opettajuuteen olennaisesti
liittyvään alituiseen riittämättömyyteen. Milloinkaan ei voi tehdä työtään
tarpeeksi hyvin. Kaikki ovat vaatimassa jotain: opetushallitus
opetussuunnitelmineen ja digiloikkineen, rehtori ja kouluvirasto
byrokratioineen, vanhemmat yksilöllisine toiveineen. Kaiken säätämisen,
säästämisen ja sääntöjen rikkomista pelkäämisen keskellä opettaja kuitenkin
vilpittömästi haluaisi kohdata asiakkaansa, nuoret ja heidän aikuisen
tarpeensa. Aikaa ei kuitenkaan koskaan ole. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä.
Elämä tuo omat lisäristiriitansa. Kotona puoliso on sitä mieltä,
että Ari tekee liikaa töitä, välittää vain muiden lapsista, ei omistaan. Ei
Veera täysin väärässä olekaan. Ari ei osaa olla vastaamatta työpuhelimeensa
kotona, ja vihkopinojen ja tuntisuunnitelmien parissa vierähtää helposti
pikkutunneille. Ymmärrystä leipiintymiseensä Ari ei saa ainakaan appiukoltaan
Taistolta, joka on eläköitynyt opettaja. Opettaminen on toistoa, eikä siitä
pidä luopua. Selkä on pidettävä suorana, jotta veri kulkee aivoihin. Se on
Taiston motto niin työssä kuin elämässäkin.
Vartiainen on saanut romaaniinsa mukaan lukuisia kohtauksia,
jotka jokainen opetustyötä tekevä tunnistaa. Itse koin monia ahaa-elämyksiä
lukiessani: noinhan se on! Pakko myöntää, että vertaismentoroinnin lihoiksi
laittaminen hieman kirpaisi osuessaan omaan nilkkaani, mutta muuten nielen
suurimman osan Vartiaisen kritiikistä ja ironisoinnista kitisemättä. Lähettämällä
Arin kunnan sisäisessä opettajanvaihtosysteemissä niin lukioon, ammattikouluun
kuin alakouluunkin päiväksi kuhunkin, saadaan sivallettua niidenkin
järjestelmiä kuin ohimennen. Rankimman kohtelun Vartiainen antaa
ammattiopinnoille, joissa yhteisten aineiden opettaja tekee oppilaansa
opinnäytetyötä näkemättä itse tilanteessa mitään outoa. Pääasia on saada
oppilaille paperit käteen ja rahat tutkinnon suorittaneista koululle.
Mikään kuoliaaksinaurattava huumoripläjäys Miehen ryhti ei ole. Ironiaa ja
kärjistyksiä toki on, mutta muuten tunnelma on lähinnä surumielinen,
masentavakin. Miten Ari ja kumppanit jaksavat tarpoa eteenpäin vielä
vuosikymmeniä? Miten selviytyä surusta ja syyllisyydestä, riittämättömyydestä?
Vartiaisen fokuksessa on koulumaailma, mutta hyvin monet hänen kuvaamansa
ilmiöt sopivat työelämänmenoon ylipäätään. Menohan on melkoisen absurdia, jos sitä asettuu hetkeksi seuraamaan ulkopuolelta. Onneksi Vartiainen väläyttää niitäkin hetkiä, jotka antavat voimia taas jatkaa taistelua tuulimyllyjä vastaan: joskus on tullut sittenkin kohdanneeksi ja antaneeksi oikean neuvon tai sanoneeksi oikeat sanat.
Kaunokirjallisista ansioista olen pitkälti samoilla
linjoilla kuin Tuija blogissaan.
Joissakin kohdissa kieli lähtee liiallisen kikkailun takia lapasesta ja
merkitys hämärtyy turhaan. En kaipaa proosaan yltiöpäisen runollisia ilmauksia:
”Talviseen pimeyteen syttyy väsynyt
hämärä, katulamput valaisevat pitkälle aamuun, sumu suttaa maiseman ääriviivat,
valkoinen lumi lohkeaa harmaaksi loskaksi kengän alla, näyttää luonnottomalta
kuin jäinen seitipala.” Minua miellyttävät Arin tavoin Petri Tammisen napakat lauseet. Samoin olisin ollut valmis
karsimaan Taiston menneisyyteen ulottuvat takaumat, jotka jäävät irrallisiksi
lisäkkeiksi.
Suosittelen Miehen
ryhtiä kaikille opetussuunnitelmauudistuksen kidassa rimpuileville
kollegoille, huoltajille, joiden sormet hakkaavat kiukkuista Wilma-viestiä
osaamattomalle opettajalle jo kolmantena koulupäivänä, opetushallituksen ja
-ministeriön virkamiehille, koulutoimistojen erityisasiantuntijoille ja Sanni
Grahn-Laasoselle. Jottei totuus pääsisi hämärtymään.
”Opettajalle maksetaan palkkaa, mutta ihmisarvonsa hän antaa hyväntekeväisyyteen.”
Petri Vartiainen:
Miehen ryhti
Otava 2016. 254 s.
Otava 2016. 254 s.
Petri Vartiainen: Isäasentoja
Erinomainen arvostelu Kirsi! Tämä on minulla odottamassa, olen mietiskellyt, luenko vai en, omista opettajan vuosista kun on jo niin kauan aikaa ja silloin tuli jostain syystä(!) ahmittua tämän sorttista kirjallisuutta.
VastaaPoistaMutta nythän tässä ollaan Wilma-äitejä, ja kirjoitit niin kiinnostavasti, että taidan ottaa minäkin kirjan lukuun nähdäkseni, mitä opettajainhuoneissa nykyään tapahtuu.
Kiitos! Lue ihmeessä. Työelämäkuvauksena melkoinen paketti, mutta on romaanissa toki muutakin. Vartiaisen kirjallista on mielenkiintoista seurailla. Olisiko nyt ammennettu suurimmat ihan lähimmin itseä koskevista teemoista ja aika siirtyä hieman etäämmälle?
PoistaTämähän on ihan pakkko lukea, olinhan intomielinen opettaja 35 vuotta, nyt jo kuusi vuotta eläkkeellä. Ja vielä kielten ope, joista on karrikatyyri kirjassa. ;)
VastaaPoistaOlen kiristellyt hampaitani monta kertaa eläkkeellä lähdettyä, viimeksi pari päivää sitten, kun Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen johtaja sanoi lehtihaastattelussa, että opettajat ja oppilaat ovat luokkatilanteissa k o l l e g o ja. Kuulostaa vähän samalta kuin se, kun yhteen aikaan hoettiin, että sana oppilas on korvattava sanoilla oppija ja asiakas.
Opettaja-oppilas -suhde on minusta paljon enemmän kuin nuo määrittelyt.
Siirrynkin nyt kirjaston sivuille varaamaan Miehen ryhtiä. Kiitos Kirsi, kun nostit tämän kirjan esiin taitavalla bloggauksellasi.
Kun uutta opsia ajetaan sisään, on aina ilmassa tiettyä hurmoshenkisyyttä ja kaiken vanhan sellaisenaan romukoppaan kippaamisella uhoamista. Kyllä tunnelma siitä sitten taas tasaantuu...
PoistaKouluaiheista kirjoittaa harvinaisen viisaasti Kari Uusikylä, jonka viimeisin kirjoitus esimerkiksi on huiman hieno: https://kariuusikyla.com/2016/08/14/koulun-ymparilla-kuohuu/
Just noin!
PoistaLuin myös tämän, oli tavallaan pakko juuri koulujen alkuun lukea. En ole itse enää yläkoulussa, mutta kovin tuttua kaikki kirjassa. Olen myös ollut ohjaamassa amiksen opinnäytetöiden kirjoittamista, ja se vasta opettavaista olikin... itselleni siis. Autopuolella, ja kyllä Vartiaisen kuvauksesta tuli hyvin mieleen ne hetket =D
VastaaPoistaVoi ei, ja kun juuri niiden amiskuvausten toivoin olevan karkeaa liioittelua! Vaikka eihän asiantila mikään yllätys ollut, valitettavasti.
PoistaMinullakin on (sijaisuus)kokemusta amiksen äikästä, ja ehkä ei ihan siinä pisteessä oltu, että puupuolen opiskelija olisi tehnyt opinnäytetyötä Audista, mutta aika lähellä... Toki oli niitäkin, jotka tähtäsivät jatko-opintoihin tai joilla muuten oli kunnianhimoa tehdä sekin homma kunnolla.
PoistaSelailin tätä kirjaa viikonloppuna kirjaston uutuushyllyllä. En kuitenkaan lainannut vielä, koska yöpöydän pinoa täytyy saada ensin pienemmäksi. Vakuutuin entisestään arviosi luettuani, että tämä teos täytyy lukea - totta kai, ope kun on. Kiitos hienosta arviosta!
VastaaPoistaEhdottomasti tämä kuuluu opettajien lukemistoon, mutta lukuhetki kannattaa valita huolella, ettei ihan masennu :D
PoistaJustiinsa niin, että lukukauden alkuun kirja istuu ja toivottavasti puhuttaa kouluarjen kuvaajana. Aika samoilla linjoilla olemme kirjan suhteen - ja kyllä, kaikkien opekollegojen kauhuksi lisään: 😀.
VastaaPoistaHih, anarkiaa :D Koulu-uudistusten tuoksinassa (ja minustakin koulua pitää uudistaa, totisesti!) tuntuu asiantuntijoina hääriviltä usein unohtuvan, että siellä toiminnan ytimessä on kuitenkin aina kaksi IHMISTÄ: lapsi tai nuori ja aikuinen. Siitä minusta Vartiainen kirjoittaa, ja sen vaikeudesta ja ihanuudesta.
PoistaAi että, kuulostaa siltä, että tähän pitäisi jossain vaiheessa tarttua. Tarttuisipas Sannikin, kun suosittelet.
VastaaPoistaJoo, kyllä sunkin pitää tämä lukea. Ensi kesänä sitten? :D Ja Sannille tosiaan suosittelen, mutta tuskinpa hän lukee mun blogia. Mutta vinkata saa Sannille ja muillekin tutuille!
PoistaTämän kirjan otan kyllä ehdottomasti lukulistalleni.
VastaaPoistaKiitos erinomaisen arviosi ja kiinnostavan aiheen.
Kiitos! Toivottavasti nautit lukukokemuksesta myös.
PoistaOnneksi kirjoitin oman bloggauksen liki valmiiksi ennen kuin luin tämän, koska muuten olisin melkeinpä voinut laittaa linkin, että Kirsi on sanonut jo kaiken, lukekaa hänen bloggauksensa :). Jäin miettimään tuota tunnelmaa: vaikka syyllisyyttä ja riittämättömyyttä on, itse sain kirjasta myös vertaistukea: muistakin tuntuu tältä. Siksi kirja oli myös lohdullinen.
VastaaPoistaEn ole lukenut blogiasi, mutta tänne ajauduin toisesta bloggauksesta.
VastaaPoistaHaluan sen verran oikaista, että äidinkielen opettajat eivät tee kenenkään opinnäytetyötä, jo senkin vuoksi, että uusien perusteiden mukaan kaikki tutkinnon osat näytetään, eikä erillistä opinnäytetyötä tarvita. Aiemmin tämä oli 2 opv, ja sisältyi ammattiopintoihin, ei äidinkielen opintoihin, ja se voi aiemminkin olla esim. tuote tai video, tai portfolio, ei kuten yliopistolla gradu eli puntti paperia, jossa referoidaan useinkin toisten töitä. Ammattillisessa koulutuksessa tehdään tuotteita tai palvellaan, ja kouluttaudutaan ammattiin, ja koulutus antaa jatko-opintokelpoisuuden. Tiedän amistaustaisia henkilöitä, jotka ovat myöhemmin kyllä väitelletkin, tosin eri alalta. Myös amispohjalta on suoriteltu YAMK-tutkintoja. Olen työksennellyt kahdessa eri yliopistossa ja AMKS:ssa, siellä annetaan graduohjausta, mutta jokaisessa opinahjossa kyllä opiskelijat tekevät tuotoksensa itse. Sen siaan on olemassa evidenssiä siitä, että kotona vanhemmat auttavat lapsiaan läksyissä (mikä on ihan oikein), mutta jotkut saattavat jopa tehdä lasten kotiläksyjä ja tuotoksia, tätä en lähde perustelemaan muutoin kun sillä tavalla, että taannoin oli asiasta uutinenkin, eli vastauskirjoja hankitaan kotiin.
Niin ja unohtui vielä mainita lehdissä ollut tieto:
Poista"Suomessa joka kahdeksas peruskoulun loppuvaiheessa oleva poika ei osaa lukea tasolla, joka mahdollistaa jatko-opinnot tai työelämässä menestymisen".