Olen viimeksi lukenut Tuula
T. Matintuvan Piippo-dekkareita
kymmenisen vuotta sitten. Aikanaan niitä tuli lukaistua useampiakin, mutta
koska veto tuntui antavan turhaan odottaa itseään, jätin Matintuvan leppoisat
jännärit sikseen. Muutakin luettavaa tuntui olevan.
Pimeyden kääntöpuolen
kansiliepeen mukaan kyseessä on jo neljäs osa rikosylikonstaapeli Alina Mänty
-sarjaa. Alina on dekkarin poliiseista eniten esillä yksityiselämänsä puolesta
(hän muuttaa tässä osassa maalle), mutta mitenkään muuten häntä en osannut
varsinaiseksi keskushenkilöksi päätellä. Mitään ei tuntunut myöskään
haittaavan, vaikkei ollut Alinasta ennen kuullutkaan.
Joku vainoaa lastenkirjailija Helena Väkeröä ja hänen
tehtailijamiestään Anteroa. Puutarha sabotoidaan, autoa naarmutetaan,
perättömiä huhuja levitellään. Onko Helena vaarassa? Tai Antero? Antero ottaa
lopulta yhteyttä poliisituttavaansa, ja niin Alina päätyy työparinsa kanssa
tutkimaan kiusaamistapausta. Tässä kohdassa dekkarinlukijan kulmakarvat jo
rypistyvät uhkaavasti. Poliisilla on siis resursseja ja intressiä lähettää
tutkijoita ihan vain epävirallisesti hieman kyselemään epämääräisten vihjeiden
perusteella, kun joku tuttava pyytää? Poikkeuksellista, kun yleensä kirjojenkin
poliisit kärvistelevät resurssipulan kourissa.
Kun sitten tapahtuu vakava onnettomuus, poliisin toimille
löytyy perusteita ja Väkeröiden taustoja aletaan penkoa kunnolla. Sieltä
löytyykin monenlaista outoa ja epäilyttävää usean sukupolven ajalta. Väkeröiden
poika vaikuttaa poikkeuksellisen kylmältä ja epämiellyttävältä nuorukaiselta,
Anteron isän kopiolta. Entä missä ovat Anteron vuosia sitten kadonneet veljet?
Kuka on syyllinen Helenan parhaan ystävän Johannan nuoruudenonnettomuuteen,
joka on rampauttanut naisen?
Mitä enemmän pengotaan, sitä enemmän luurankoja löytyy.
Tolkkua ei kuitenkaan tunnu tapahtumissa olevan, ja henkilöitä vilisee niin,
että lukija putoaa jo jalaksilta. Mutta kuten arvata saattaa, syyt tapahtumiin
löytyvät menneisyydestä. Kun jokin sai tasapainon horjahtamaan, lähtivät tapahtumat
vyörymään vastustamattomasti, kuten tapana on. Matintupa onnistuu yllättämään
loppuratkaisullaan, mutta joutuu myös selittämään aika lailla, jotta saa juonen
pitämään.
Ihan luettava välipaladekkari, josta ei sen kummempaa
muistijälkeä jää.
Tuula T. Matintupa:
Pimeyden kääntöpuoli
Mäkelä 2015. 238 s.
Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti