Dekkarin keinoilla on kerrottu hyvin monenlaisia tarinoita.
Varhaiskasvatuksen asiantuntijaksi ja tietokirjailijaksi kustantajan sivuilla esiteltävä Elina Pulli on päätynyt valitsemaan romaaninsa Tukkasurma genreksi dekkarin kenties siksi, että hän kertoo
olevansa dekkariharrastaja. Pullin esikoisdekkarin sivuilla viitataan ahkerasti
moniin tuttuihin dekkareihin ja dekkarisankareihin enemmän tai vähemmän
suoraan. Kirjan sankaritar pohdiskelee itsekin, näkyykö peilikuvassa kenties häivähdys
neiti Marplea.
Kovin keskeisessä roolissa rikos ja sen ratkaiseminen ei
päiväkotimaailmaan sijoittuvassa ihmissuhderomaanissa kuitenkaan ole. Paljon
enemmän tilaa tarinassa vaatii päähenkilön, keski-ikää lähenevän espoolaisen
lastentarhanopettaja Maarian rintasyöpä kuin päiväkodinjohtajan murhan
selvittäminen. Paljon myös murehditaan perhekuvioista ja ystävättärien
erilaisista miesvirityksistä. Ja aina välillä leivotaan.
Maarialle on siis tehty rintaleikkaus, ja hän käy
syöpähoidoissa koko tarinan ajan. Alkusivuilla hän sopii esimiehensä Elvin
kanssa käyvänsä päiväkodilla sopimassa sairauslomansa aikaisista käytännön
asioista aamulla kello seitsemän. Kun Maaria saapuu tapaamiseen, hän löytää
Elvin työhuoneestaan kuristettuna Peppi Pitkätossun peruukki niskassaan.
Näyttää siltä, että joku on tappanut Elvin peruukilla.
Espoon poliisi osoittautuu täydellisen aikaansaamattomaksi
ja ammattitaidottomaksi, eikä tutkinta etene mihinkään suuntaan. Maariasta taas
tuntuu, että murhaajaehdokkaita suorastaan vilisee päiväkodin henkilökunnassa,
heidän läheisissään sekä lasten vanhemmissa. Hän päättää itse ottaa selvää,
kuka murhasi Elvin, hänen lapsuudenystävänsä.
Tarina rytmittyy Maarian syöpähoitojen tarkalla kuvauksella.
Ollessaan paremmassa kunnossa Maaria jututtaa työtovereitaan ja koettaa penkoa
Elvin asioita eri lähteistä. Mielikuvitusta Maarialla riittää, eikä hän
häikäile käyttää hyväkseen pienintäkään tilaisuutta tiedonhankinnassaan. Edes
sairaalan potilastietojärjestelmän urkkiminen ei ole hänen mielestään
arveluttavaa, jos vain tilaisuus löytyy. Ja löytyyhän niitä, yllättävän
helposti!
Maarian käyttämät tutkimusmenetelmät venyttävät
dekkarinlukijan sietokykyä epäuskottavuudessaan. Jos siis lukee Tukkasurmaa dekkariodotukset edellä,
saattaa pettyä. Loppuratkaisu on mielikuvituksellinen, ja vaikka lukija osaa
sitä jo odottaakin, vuotavat perustelut silti melkoisesti.
Jos taas lukee kirjan sairauskuvauksena ja päivähoitotyön
realiteettien esittelynä tarinan keinoin tai ihmissuhdeteoksena, saa enemmän
vastinetta odotuksilleen. Päivähoidosta Pullilla on todellakin asiantuntevaa
sanottavaa. Voisin myös kuvitella, että syöpään sairastuneet tai ainakin
sairastuneen omaiset saavat teoksesta paljon irti. Syöpähoitojen kuvaukset ja sairastuneen
kamppailu pelkojensa kanssa ovat hyvin kirjoitettuja.
Myös itse teksti on sujuvaa ja vaivatonta kieltä. Huumori on
tunnetusti vaikea laji, ja tällä kertaa minua eivät kaikki Maarian huvittaviksi
tarkoitetut sanailut aina naurattaneet. Samoin lähinnä kummastelin kirjan
alkupuolelle sirotellut oudohkot kielikuvat:
Upea kesätakki sopi
kantajalleen kuin sormenpäät kosketusnäytölle. --- Pelkkä surmaa edeltävien
tapahtumien kuvittelu kulutti voimiani kuin ompelijan saumuri lankaa.
On luonnollisesti makuasia, pitääkö näitä vertauksia
tuoreina vai omituisina. Sen sijaan ilmeisen paljon käytetty keino on lomittaa
kerronnan sekaan otteita päiväkirjamerkinnöistä, joiden kirjoittajaa ja
merkitystä lukija saa kirjan mittaan arvailla. Niiden tuoma lisäarvo jää Tukkasurmassa marginaaliseksi
kuorrutukseksi, joka olisi kannattanut jättää suosiolla pois.
Elina Pulli:
Tukkasurma
Schildts &
Söderströms 2015. 299 s.
Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.