Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Sivutyönään kirjoittava luokanopettaja Kirsi Pehkonen on ehtinyt julkaista monenmoista ennen esikoisdekkariaan Karhuvaaran uhria, ja se kyllä näkyy erittäin myönteisesti. Pehkosen kieli on sujuvaa ja dialogi luontevaa. Kirjan rakenne on hallittu ja toimiva, ja juonikin toimii kiitettävästi. Harva kokenutkaan dekkaristi saa pakettia toimimaan yhtä hyvin. Karhuvaaran uhrin hyvät ominaisuudet eivät sitä paitsi jää vielä tähän.

Monen viime aikoina lukemani dekkarin äärellä olen miettinyt erityisesti kirjan alun tärkeyttä. Alun, siis ensimmäisten tarinan sivujen, pitää olla vetäviä, mieluiten koukuttavia. Suoraan asiaan on dekkarireseptissä lähes välttämätön ainesosa. Pehkonen ratkaisee sen käyttämällä tuttua kikkaa eli ennakoimalla, näyttämällä palan myöhemmistä tapahtumista, ja käyttäen murhaajan näkökulmaa. Sitten on jo varaa aloitella hitaammin, hyvin taustoittamalla sekä henkilöitä, heidän suhteitaan ja miljöötä. Lukija on kuitenkin jo vakuutettu, että vielä tässä ruumis kylmenee ja silmä sammuu.

Genreltään Karhuvaaran uhri on perinteinen arvoitusdekkari. Ensin tapetaan yksi kirjan henkilöistä (en halua paljastaa, kuka, koska ainakin minulle uhri tuli miltei täytenä yllätyksenä!), sitten aletaan selvittää, kuka sen teki. Tyylipuhtaaseen tapaan hyvin monella on ainakin jonkinlainen motiivi ja tilaisuuskin surmatyöhön. Poliisin haparoidessa johtolankaviidakon uumenissa yksi keskeisistä henkilöistä joutuu vielä kamppailemaan tosissaan hengestään tappajan kynsissä ennen kuin kaikki saadaan sievästi pakettiin.

Kiehtovinta antia Karhuvaaran uhrissa on tapahtumaympäristö ja siihen liittyvä materiaali. 

Tapahtumat sijoittuvat kainuulaiseen erämaahan Karhuvaara-nimiseen luontokuvauskeskukseen. Entiseen seurakunnan leirikeskukseen perustetun liikeyrityksen isä on itsekin luontokuvausta harrastanut Esko, eronnut ja hieman viinaan menevä keski-ikäinen mies. Muutaman luottoalaisensa kanssa Esko pyörittää yllättävän kansainvälistä liiketoimintaa, jossa kantavana ideana on karhujen valokuvaaminen haaskalla pienistä kojuista. Valo- ja elokuvaamaan tulevat niin ammattilaiset kuin täydelliset amatööritkin.

Reippaana kesäapulaisena Eskolla on parikymppinen kummityttö Johanna, jolla on dekkarissa keskeinen rooli. Kun leppoisat poliisit saapuvat paikalle selvittämään henkirikosta, alkaa lähes jokaisen paikalla olijan taustoista selvitä jotain salattavaa tai ainakin yllättävää. Loppuhuipennus on hyytävyydessään vertaansa vailla!

Pehkonen selvästikin tietää, mistä kirjoittaa. Luontokuvausturismista saa tämän dekkarin lukemalla aimo annoksen silkkaa tietoa ja kaiken lisäksi kiinnostavassa muodossa. Karhuvaaran asiakkailla on jokaisella hyvin kirjavat motiivit vierailulleen, ja niiden avulla Pehkonen valottaa ilmiötä eri näkökulmasta ilman, että joutuu yhtään luennoimaan tai saarnaamaan. Takakannessa uhataan, että tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso television luontodokumentteja entisin silmin, ja pahaa pelkään, että takakansiteksti on oikeassa. Sama ristivalotus lankeaa luontokuviin ylipäätään, samoin suurpetoihin, metsästykseen, luonnonsuojeluun, lööppijulkisuuteen ja muihin kirjan teemoihin. Pehkonen kirjoittaa niin elävästi, että melkein voisin harkita karhuretkeä itsekin. Ehkä.

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Myllylahti 2015. 269 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.