Sivutyönään kirjoittava luokanopettaja Kirsi Pehkonen on ehtinyt julkaista monenmoista ennen
esikoisdekkariaan Karhuvaaran uhria,
ja se kyllä näkyy erittäin myönteisesti. Pehkosen kieli on sujuvaa ja dialogi
luontevaa. Kirjan rakenne on hallittu ja toimiva, ja juonikin toimii
kiitettävästi. Harva kokenutkaan dekkaristi saa pakettia toimimaan yhtä hyvin. Karhuvaaran uhrin hyvät ominaisuudet
eivät sitä paitsi jää vielä tähän.
Monen viime aikoina lukemani dekkarin äärellä olen miettinyt
erityisesti kirjan alun tärkeyttä. Alun, siis ensimmäisten tarinan sivujen,
pitää olla vetäviä, mieluiten koukuttavia. Suoraan
asiaan on dekkarireseptissä lähes välttämätön ainesosa. Pehkonen ratkaisee
sen käyttämällä tuttua kikkaa eli ennakoimalla, näyttämällä palan myöhemmistä
tapahtumista, ja käyttäen murhaajan näkökulmaa. Sitten on jo varaa aloitella
hitaammin, hyvin taustoittamalla sekä henkilöitä, heidän suhteitaan ja
miljöötä. Lukija on kuitenkin jo vakuutettu, että vielä tässä ruumis kylmenee
ja silmä sammuu.
Genreltään Karhuvaaran
uhri on perinteinen arvoitusdekkari. Ensin tapetaan yksi kirjan henkilöistä
(en halua paljastaa, kuka, koska ainakin minulle uhri tuli miltei täytenä
yllätyksenä!), sitten aletaan selvittää, kuka sen teki. Tyylipuhtaaseen tapaan
hyvin monella on ainakin jonkinlainen motiivi ja tilaisuuskin surmatyöhön.
Poliisin haparoidessa johtolankaviidakon uumenissa yksi keskeisistä henkilöistä
joutuu vielä kamppailemaan tosissaan hengestään tappajan kynsissä ennen kuin
kaikki saadaan sievästi pakettiin.
Kiehtovinta antia Karhuvaaran
uhrissa on tapahtumaympäristö ja siihen liittyvä materiaali.
Tapahtumat
sijoittuvat kainuulaiseen erämaahan Karhuvaara-nimiseen luontokuvauskeskukseen.
Entiseen seurakunnan leirikeskukseen perustetun liikeyrityksen isä on itsekin
luontokuvausta harrastanut Esko, eronnut ja hieman viinaan menevä keski-ikäinen
mies. Muutaman luottoalaisensa kanssa Esko pyörittää yllättävän kansainvälistä
liiketoimintaa, jossa kantavana ideana on karhujen valokuvaaminen haaskalla
pienistä kojuista. Valo- ja elokuvaamaan tulevat niin ammattilaiset kuin
täydelliset amatööritkin.
Reippaana kesäapulaisena Eskolla on parikymppinen kummityttö
Johanna, jolla on dekkarissa keskeinen rooli. Kun leppoisat poliisit saapuvat
paikalle selvittämään henkirikosta, alkaa lähes jokaisen paikalla olijan
taustoista selvitä jotain salattavaa tai ainakin yllättävää. Loppuhuipennus on
hyytävyydessään vertaansa vailla!
Pehkonen selvästikin tietää, mistä kirjoittaa.
Luontokuvausturismista saa tämän dekkarin lukemalla aimo annoksen silkkaa
tietoa ja kaiken lisäksi kiinnostavassa muodossa. Karhuvaaran asiakkailla on jokaisella
hyvin kirjavat motiivit vierailulleen, ja niiden avulla Pehkonen valottaa
ilmiötä eri näkökulmasta ilman, että joutuu yhtään luennoimaan tai saarnaamaan.
Takakannessa uhataan, että tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso
television luontodokumentteja entisin silmin, ja pahaa pelkään, että
takakansiteksti on oikeassa. Sama ristivalotus lankeaa luontokuviin ylipäätään,
samoin suurpetoihin, metsästykseen, luonnonsuojeluun, lööppijulkisuuteen ja
muihin kirjan teemoihin. Pehkonen kirjoittaa niin elävästi, että melkein voisin
harkita karhuretkeä itsekin. Ehkä.
Kirsi Pehkonen:
Karhuvaaran uhri
Myllylahti 2015. 269
s.
Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.
No kylläpäs vaikuttaa mielenkiintoiselta! Nimi on kiehtova, aihe samoin, ja vielä kehut ansiokkaaksi. Laitetaan nimi talteen!
VastaaPoistaTämä oli kyllä tosi hyvä ja ihastuttavan erilainen dekkarimiljöö. Muistan lukeneeni tämän keskellä talvea ja kuinka kaipasinkaan kesäiseen metsään kirjaa lukiessani!
VastaaPoistaMinusta luontokuvauksen kuvaus ja sen problematiikka olivat miltei yhtä mielenkiintoisia kuin itse murhamysteeri.