Tietokirjailija Mikko Porvali on ennen esikoisdekkariaan julkaissut kuusi teosta, joista OperaatioHokki oli vuonna 2011 Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Itse olen sivusilmin vilkuillut keväällä 2013 ilmestynyttä Rautasormusta ja ajatellut, että jossain vaiheessa pitäisi lukea. Kotisivuillaan kirjailija kuvaa tuotantoaan lyhyesti näin:
Mielenkiintoni
kohteita historiassa ovat suomalainen sotilastiedustelu, poikkeukselliset
ihmiskohtalot sekä poliisitoimen ja rikostutkimuksen kehitys. Kirjojeni sivuilta
löydät tarinoita henkilöistä, joita ei löydy historian hakuteoksista, mutta
joiden kokemuksista, työstä tai vaiheista saatamme oppia yhtä ja toista.
Sinisen kuoleman kuva
on siis ansioituneen tietokirjailijan ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ja se
on tarkoitettu myös Karelia Noir
-nimellä kutsutun sarjan aloitusosaksi. Dekkarin tapahtumat sijoittuvat
kriittisiin vuosiin 1920–1923 pääosin Viipuriin ja Kannakselle sekä epävakaalle
rajaseudulle muotoutumassa olevien Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välimaastoon.
Liikenne rajalla on vilkasta molempiin suuntiin. Omat lisämausteensa aikaan
tuovat sisällissodan hiljattaiset tapahtumat sekä uuden valtion säätämä
kieltolaki lieveilmiöineen.
Päähenkilönä ainakin tässä sarjan aloitusosassa on komisario
Jussi Kähönen, jonka vaiheita seuraillaan lyhyesti jo vuoden 1918 tapahtumista
alkaen. Lakia opiskellut nuorukainen tulee tempautuneeksi poliisikoulutukseen
kesken kaiken, ja kurssinsa parhaimmistoon lukeutuvana hänelle tarjoutuu
mahdollisuus tutustua muutaman kuukauden ajan Berliinin rikostutkijoiden
työhön. Samaan aikaan hänen kurssitoverinsa ja hyvä ystävänsä Salomon Eckert on
samoissa puuhissa Lontoon Scotland Yardissa. Muutaman nopean mutkan kautta
kaverukset päätyvät työpariksi Viipuriin, jossa heidän tehtäväkseen tulee
selvittää alkoholin salakuljetusta.
Porvali on siis hyödyntänyt omia kiinnostuksen kohteitaan
myös dekkaria kirjoittaessaan, kuten oikein onkin. Sinisen kuoleman kuva on mainio sukellus kadonneeseen aikaan ja
maailmaan. Lukija saa aimo annoksen kiinnostavaa tietoa vaikkapa siitä, miten
tuskastuttavan hitaasti Suomessa hyväksyttiin sormenjäljet todisteiksi
oikeudessa. Rikostutkijoiden turhautuminen on varsin ymmärrettävää!
Poliisin matkassa päästään tutustumaan myös sodanjälkeisen Viipurin katulapsiongelmaan, joka on toki pienimuotoisempaa kuin Leningradissa, jonka vastaavaan maailmaan voi kurkistaa Sirpa Kähkösen Graniittimiehen sivuilla. Viipurin poliisit valjastavat katulasten parhaat voimat avukseen ja koettavat samalla omalta osaltaan ratkaista vaikeaa tilannetta.
Poliisin matkassa päästään tutustumaan myös sodanjälkeisen Viipurin katulapsiongelmaan, joka on toki pienimuotoisempaa kuin Leningradissa, jonka vastaavaan maailmaan voi kurkistaa Sirpa Kähkösen Graniittimiehen sivuilla. Viipurin poliisit valjastavat katulasten parhaat voimat avukseen ja koettavat samalla omalta osaltaan ratkaista vaikeaa tilannetta.
Kirjassa on siis paljon todella mielenkiintoisia aineksia,
kuten kuvaus Suomen toistaiseksi pahimmasta raitiovaunuonnettomuudesta ja
vierailu kummallisessa Kirjasalon inkeriläistasavallassa Rajajoen toisella
puolen. Viipuria on kuvattu elävästi, ja vain kerran hätäisestikin kaupungissa
piipahtanut lukija bongaili mielissään tuttuja kulmia kaupungin ytimestä.
Kaipailin kovasti aikalaiskarttaa vaikka kirjan sisäkansiin niin Viipurista
kuin Kannaksen alueestakin.
Dekkarina ja fiktiona Sinisen
kuoleman kuva sen sijaan jäi valitettavan vaisuksi lukukokemukseksi. Ilmeisimmäksi
heikkoudeksi nousee varsinaisen juonen puuttuminen. On toki mielenkiintoista
seurailla poliisien työskentelyä epävakaana ja erilaisia laittomuuksia
pursuavana aikana, mutta teosta kannatteleva juonikuvio puuttuu ja tekee
kokonaisuudesta hajanaisen. Faktan ja fiktion yhdistäminen ei ole aivan
mutkaton juttu. Dekkarissa kannattaisi kuitenkin mennä fiktion ehdoilla ja
täydentää tarinaa sopivissa kohdin faktalla, ei päinvastoin.
Myös henkilökuvauksessa on vielä petraamisen varaa. Jussi
Kähönen on perinteiseen tapaan kirjan jonkinlaisena sankarina puhtoinen ja
tinkimättömän oikeudentuntoinen. Ainakin alkuun Jussi tuntuu myös jonkin verran
naiivin viattomalta, mutta kova maailma kyllä koulii hänestäkin turhan
herkkäuskoisuuden varsin nopeasti. Vastapainoksi Jussin työpari Eckert ei ole
aivan yhtä kirkasotsainen edes virantoimituksessa, ja miesten välejä
hiertävätkin muutamat tilanteet, joissa heidän käsityksensä oikeasta ja
väärästä menevät pahasti ristiin. Toki näin saadaan tarinaan synnytettyä
kaivattua jännitettä.
Tämä ensikosketus Mikko Porvalin teksteihin kyllä vakuutti,
ja ainakin Rautasormus nousi ylemmäs
lukulistalla. Samaten Karelia Noir
-sarjan jatko-osat tulevat aikanaan varmasti lukuun.
Mikko Porvali:
Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015. 317 s.
Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.
No nyt aukesi, miksi tätä HS:n Kirjastosta lukiessa mieleen paukahti jostain kirjoitusohjeesta bongaamani "Näytä, älä kerro!". Olen vasta kolmanneksen lukenut, toivottavasti fiilis vielä kääntyy. Nyt on kovin ulkokohtainen ja selittävä tuo minäkertoja-Jussi. Jotenkin kielikään sanavalintoineen ei tunnu tukevan aikalaiskuvan luomista.
VastaaPoistaHistorian tapahtumien avaaminen ruohonjuuritasolta on kyllä niin kivaa luettavaa, että positiivisen puolelle kuitenkin kääntyy.
Jos tämä kääntyi positiiviseksi (ja vaikkei kääntynytkään), suosittelen lämpimästi Porvalin sarjan kakkososaa Veri ei vaikene, joka pokkasi Vuoden johtolanka -palkinnon hyvästä syystä. Yksi omista perusteistani oli, että Porvali on kehittynyt huimasti fiktiokirjailijana näiden teosten välillä.
Poista