Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus

”Ropposen järjestyksessä toinen dekkari on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.” 

Näillä sanoilla on perusteltu vuoden 1991 Vuoden johtolanka -palkinnon myöntämistä Markku Ropposen dekkarille Kuolemanuni (Tammi, 1991).

Kuhala ja vapaa pudotus (Tammi, 2015) on Ropposen kahdeskymmeneskolmas rikosromaani ja Kuhala-sarjan osa numero neljätoista. Palkintolautakunnan taannoiset perustelut sopisivat siihenkin vallan mainiosti tuota rakenteellista tiiviyttä lukuun ottamatta.

Ropponen on ansioitunut ja monipuolinen kirjailija ja dekkarigenressä siis todellinen vanha tekijä, mutta Kuhala ja vapaa pudotus on kuitenkin vasta toinen koskaan hänen tuotannostaan lukemani teos. Edellinen kosketus välillämme on ollut vuoden 2006 alussa lukemani Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004), joka on sarjan kolmas osa. Siitä olen merkinnyt itselleni muistiin muun muassa näin: ”Kuhala on entinen poliisi, nykyään yksityisetsivä. Hän on eronnut ja nykyinen tyttöystäväkin yrittää ottaa etäisyyttä muuttaessaan viran perässä Jyväskylästä Espooseen. Kuhala ei ole fyysisesti kovin kaksisessa, jos ei huonossakaan kunnossa. Viina maistuu, mutta melko kohtuudella.”

Kovin paljon ei Kuhalan elämässä tunnu vuosikymmenessä tapahtuneen. Entinen poliisi toimii edelleen Jyväskylässä yksityisetsivänä. Mies elelee poikamiehenä koiransa Hipun kanssa, joskin jonkinlainen seurustelusuhde on olemassa rikoskomisario Saimi Kaakonkulman kanssa. Haddington House -viskiä kuluu, samaten erilaisia psyykelääkkeitä, joita Kuhala joutuu hakemaan psykiatrilta pitääkseen päänsä jotenkin kasassa. Kuuttakymmentä likenevällä miehellä on jos jonkinlaista fyysistäkin vaivaa, mutta rikollisten perässä sentään jotenkuten pysytään, vaikka juonenkäänteet edelleen ovat paikoin absurdeja.

Ropposen kirjoitustyyli on omintakeinen. Kieli on tosiaan hallittua ja paikoin positiivisella tavalla runollistakin oivaltavine kielikuvineen. Huumori on läsnä tarinassa monella tasolla, myös kielellisellä, mutta mitään kuoliaaksi naurattamista ei tavoitella, vaan huumori pysyy aisoissa. Samalla kerronta on omalla tavallaan hyvin eleetöntä. Hyvä esimerkki on aivan kirjan alkusivujen tapahtuma. Kuhala saa soiton vanhalta tietolähteeltään Hinkulta. Mies pyytää epätoivoissaan apua Kuhalalta, joka ei oikein ota avunpyyntöä tosissaan. Kuhala päättää kuitenkin ajaa itselleen outoon Venykekujan osoitteeseen katsomaan, mistä on kyse:

Kuhala kääntyi. Hinku mätkähti asfalttiin yläilmoista. Vapaan pudotuksen imakka rusahdus soi Kuhalan korvissa vielä sen jälkeen, kun juttu oli ratkennut.

Poliisi pitää Hinkun putoamista itsemurhana, mutta Hinkun veli on toista mieltä ja palkkaa Kuhalan tutkimaan tapausta. Tarkastaessaan Hinkun asuntoa erään purettavaksi tuomitun omakotitalon yläkerrassa Kuhala törmää toiseen ruumiiseen. Jyväskylä tuntuu melko väkivaltaiselta seudulta! Eikä ruumiiden kertyminen suinkaan jää tähän.

Kuhalalla ei ole mitenkään lämpimät välit Urhonkadun väen kanssa, kuten hän poliisia kutsuu. Edes Saimi ei anna vihjeitä siitä, mitä poliisi tahollaan tekee. Kuhalan tutkimukset polkevat lähinnä paikoillaan, mutta siitä huolimatta hän on saanut peräänsä uhkailijan. Joku arvelee selvästikin, että Kuhala tietää liikaa. Mitä ja mistä, siitä Kuhalalla ei tunnu olevan oikein ajatusta. Kaveriksi tutkimuksiin Kuhala saa kirjailijaystävänsä Kanen. Miehet seuraavat johtolankaa, joka vie heidät absurdiin seikkailuun Sukevan vankilan tienoille savolaismetsiin. Tämä sivuhaara on viihdyttävä mutta ei edelleenkään avaa itse rikosvyyhteä oikein millään lailla. Lopulta ratkaisu pusertuu esiin helpohkosti ja valitettavan epäuskottavastikin. Tosin uskottavuus ei tämän dekkarin kohdalla tunnu olevan olennaista.

Kuhala vaikuttaa oikein sympaattiselta tyypiltä ja hänen tutkimansa tapaukset mukavan kierteisiltä, joten olisi mukavaa ehtiä lukea vaikka koko sarja alusta asti läpi. Myös Ropposen muut dekkarit alkoivat kiinnostaa uudella tavalla, tuo Johtolanka-palkittu nyt ainakin.

Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus.

Tammi. 373 s.

 Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Otto Kuhala -sarja:

Puhelu kiusaajalta. Tammi, 2002

Kuhala ja musta juhannus. Tammi, 2003. 

Kuhala ja viimeinen kesävieras. Tammi, 2004. 

Linnut vaikenevat, Kuhala. Tammi, 2005. 

Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo. Tammi, 2006. 

Kuhala ja kuoleman hipaisu. Tammi, 2007. 

Suruaika päättyy, Kuhala. Tammi, 2008. 

Kuhala ja hautausmaan risteys. Tammi, 2009. 

Kuhala ja kevään ensi ruumis. Tammi, 2010. 

Kuhala ja vanginvartijan mandoliini. Tammi, 2011. 

Kuhala ja yöjuna. Tammi, 2012. 

Kuhala ja jokimurhat. Tammi, 2013. 

Kuhala ja tuomitut. Tammi, 2014. 

Kuhala ja vapaa pudotus. Tammi, 2015.

Kuhala ja isku Helsingissä. Tammi, 2016