Hannu Vuorio: Käpylä

Kun dekkariksi luonnehditussa kirjassa on kaksi juonenkäännettä ja nekin paljastetaan molemmat jo takakannessa, saattaa lukija yli kolmesataa sivua kahlattuaan tuntea jonkinasteista turhautumista. Ainakin minä tunsin päästyäni Hannu Vuorion teoksen Käpylä viimeisille sivuille. Eniten jännitin lukiessani, selviänkö itse hengissä loppuun asti vai viekö tylsyys lukijan manan maille.

Vuorio on tosiaan ansioitunut kirjailija ja voittanut muun muassa Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon vuonna 1996 dekkarilla Nyman (WSOY, 1995). Käpylän kansiliepeessä kehutaan Vuorion edellistä, vuonna 2012 ilmestynyttä Isän poika -dekkaria (Like) kovasti, joten odotukset olivat kirjaa aloitellessa melkoiset. Mutta valitettavasti tällä kertaa tuli siis pettymys.

Alkuun päästään freelance-toimittaja Joona Lehtosen matkassa. Käpylässä vanhassa paritalossa arkkitehtiystävänsä kanssa asustava toimittaja on ajautunut ’kuuman’ skuupin jäljille. Rakennusalalla tehdään kuulemma laitonta kuittikauppaa ja vierastyövoimakin saa huonommat työehdot kuin suomalaiset ammattimiehet. Todisteita suorastaan tyrkytetään Joonan syliin, kun erään rakennusliikkeen sihteeri on saanut tarpeekseen pomonsa suhmuroinnista ja haluaa oikeuden voittavan. Jotenkin tämä kuulostaa kovin väsähtäneeltä, mutta Joona saa kuin saakin Suomen Kuvalehden päätoimittajalta vihreää valoa juttuidealleen. Pahaksi onneksi hän meneekin sitten vilauttelemaan todisteitaan väärässä paikassa ja saa peräänsä muskelimiehet.

Toisessa osassa tapahtumia keritään auki vartija Jari Aallon kautta. Jari hankkii ystävineen mielellään pimeitä lisätuloja, ja kun rakennusfirman toimitusjohtaja ehdottaa pientä kovistelua ja vääriin käsiin joutuneiden papereiden palautuskeikkaa, Jari lupaa hoitaa homman. Kaikki sujuukin hyvin, mutta sitten Jarin kaveri päättää, että papereilla voisi rahastaa toiseenkin kertaan väittämällä, että Lehtosella on niistä vielä kopiot. Miehet päättävät lavastaa ryöstön Käpylän työväentalolla, jossa Lehtosen naapuri järjestää poliittisen illanvieton. Homma karkaa pahasti kaverusten käsistä.

Lukijalla on siis koko ajan täysi tieto siitä, mitä rikolliset puuhaavat. Jännitettäväksi jää vain, kuinka nopeasti poliisi selvittää kuviot ja nappaa syylliset. Jotta ihan ei päästäisi vaivatta maaliin, pitää jutun tutkintaa johtavan (mies)komisarion olla tyhmä ääliö. Onneksi terävä-älyinen, reipas ja rehti rikosylikonstaapeli Jenni Virtanen hoitaa vähän kinkkisemmätkin hommat hankalista esimiehistä piittaamatta.

Juonenkuljetus ja dekkarin rakenne ovat siis valitettavan kulahtaneita. Kaiken lisäksi tekstiä on koetettu raapia kasaan kuvailemalla luvattoman monta ravintola-aterian valintaa ja henkilöiden kokkaussessioita kodeissaan. Mitä merkitystä on, mitä freelance-toimittaja tankkaa aamupalallaan päivänä, jona ei tapahdu mitään juonen kannalta olennaista? Kaiken huippu on kohtaus, jossa mieshenkilö matkallaan rakastajattarensa luo koukkaa K-kaupan kautta ostamaan juustoja, ja suluissa luetellaan kaikki valitut juustolaadutkin! Ruoka on toki hyvä höyste hyvässä tarinassa, mutta rajansa kaikella.

Henkilökuvaus jää kaikesta aamukuseksinnasta ja ruuanlaitosta huolimatta valitettavan ohueksi. Sen sijaan saa hyvän käsityksen siitä, miten järjestää illanvietto Käpylän työväentalolla, jos sellaista sattuisi suunnittelemaan. Vuoriota on myös kehuttu elävän Stadin slangin käytöstä kirjassaan, mutta tästä teoksesta tarttui haaviini vain muutama hippunen, kuten metron kutsuminen myyräksi.

Hannu Vuorio: Käpylä

Like 2015. 349 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Vera Vala: Tuomitut

Murheekseni on todettava, että yksityisetsivä Arianna de Bellis ja minä olemme kasvaneet erillemme. Tältä ainakin tuntuu luettuani loppuun Vera Valan viimeisimmän dekkarin Tuomitut. Olen jo edellistä osaa Villa Sibyllan kirousta lukiessani tuumaillut, että meno on muuttunut turhan synkäksi minun makuuni. Kepeä aistikkuus, joka maustoi aloitusosaa Kuolema sypressin varjossa, tuntuu olevan lopullisesti tiessään, samoin huumori. Suunta on myös kohti pelkäämääni Dan Brown -linjaa monimutkaisine ja mystisine juonikuvioineen.

Tuomitut on suoraa jatkoa Villa Sibyllan kiroukseen Ariannan oman elämän osalta, jopa niin suoraa, että aiempaa osaa lukemattomalla lukijalla saattaa olla vaikeuksia luovia tarinassa mukana. Hieman vaikeuksia oli minullakin, koska lukutaukoa oli yli vuosi osien välillä. En oikein saanut kiinni, mikä selkkaus oli lähes katkaissut Ariannan ja Bartolemeon välit, vaikka yhteistä lastakin odotetaan. Saippuasarjamaiseen tyyliin pariskunta ei pysty nielemään ylpeyttään, vaan rakkaudesta riudutaan mutta ei suostuta puhumaan. Suoraan sanoen tällaista en kauheasti jaksa.

Kirja alkaa pahaenteisellä kohtauksella, jossa katolisen kirkon pappi on joutunut tuntemattomaksi jäävän hyökkääjän vangiksi ja hänet mestataan. Tästä hypätään sitten vuoroin Ariannan, vuoroin hänen jesuiittaveljensä Areksen matkaan. Ares lähetetään Torinoon selvittelemään katolisen kirkon pappien murhia, joita on kertynyt jo kolme. Outo sarjamurhaaja kaappaa papit ja surmaa nämä eri menetelmin sekä asettelee ruumiit näyttävästi esille löydettäviksi. Areksen työnantaja on Vatikaani, joka tarjoaa häntä avuksi poliisille. Poliisi suhtautuu apuun jokseenkin nihkeästi, vaikka kuitenkin Ares on ainoa, joka löytää oikeat johtolangat.

Arianna saapuu Torinoon toista tehtävää suorittamaan. Hänen nuori serkkunsa Marilena on muutama vuosi aiemmin liittynyt outoon Damanhur-nimiseen lahkoon, mutta nyt tytön äiti ja isoäiti ovat saaneet salaperäisen viestin, jonka mukaan Marilena on vaarassa. Ariannan tehtävä on etsiä Marilena ja tuoda hänet omaistensa luo. Mukanaan Ariannalla on Angelo, jonka kanssa hänen on määrä tutkia ja hoitaa tehtävä. Kovin vähäiseksi varsinainen tutkimustyö tällä kertaa jää.

Kolmas ääni tarinassa on Marilenan eli Mustarastaan, joka kertoo tarinaansa lahkon kynsissä. Marilenan onnistuu ottaa yhteyttä entiseen ystävättäreensä juuri, kun Arianna on käynyt tältä kyselemässä serkustaan. Niin Arianna tietää, mistä lähteä etsimään. Marilena on enemmän kuin halukas lähtemään lahkosta, mutta lahko on jo ehtinyt ottaa hänen kaksivuotiaan poikansa kasvatettavakseen. Ilman poikaansa Marilena ei suostu lähtemään.

Kuten kuuluukin, Ariannan ja Areksen tutkimukset liittyvät yhteen, ja sisarukset kohtaavat toisensa lopussa hyvinkin dramaattisissa merkeissä. Sitä ennen on kuitenkin ehditty käydä läpi Torinon matkailunähtävyyksiä, jotka toki ovat kiinnostavia mutta joiden koko historiaa ei kenties kannattaisi jännityskirjassa selostaa. Vieläkin perinpohjaisemmin on selvitetty erilaisten uskonlahkojen ja mystisten liikkeiden historiaa ja oppeja, jotka tuntuvat liittyvän pappien murhiin. Murhia on kaiken lisäksi tapahtunut parisen kymmentä vuotta aiemminkin, mutta silloin on kenties valittu väärä syyllinen!

Tämäkään juoni- ja tietomäärä ei vielä riitä, vaan lisäksi setvitään Ariannan menneisyyttä. Kovien paineiden alla Arianna alkaa nähdä todentuntuisia unia ajasta, jona hän on ollut nuorena kadoksissa. Ovatko unet sittenkin oikeita muistoja? Kuin pisteeksi i:n päälle El Lobo vilahtelee taas kulisseissa ja välillä näyttämölläkin. Ariannan ja syntymättömän lapsen henki ovat vaarassa! Mithrakultin harjoittajat aikovat kaapata hänet!

Haluaisin kovasti pitää Tuomituista enemmän, mutta se lukeutuu sellaiseen dekkarien alagenreen, joka ei minua puhuttele. Kun en pääse tarinan imuun, alkavat kaikenlaiset sivu- ja pikkuseikat ärsyttää kohtuuttomasti, ja lukunautinto on tiessään. Kylmästi arvioidenkin tosiseikka on, että tässä sarjan neljännessä osassa varsinainen toiminta ja jännitys jäävät marginaaliin. Kohokohdaksi pedataan Marilenan ja hänen poikansa pelastamista lahkon kynsistä, mutta se lässähtää. Loppuhuipennuksessa Arianna kohtaa mielipuolisen murhaajan tietysti yksin ja aseettomana (ja kännykästä on akku lopussa!), mutta siitäkin kohtaamisesta puuttuu lataus.

Tuomitut on myös sarjan tähänastisista osista paksuin, sata sivua tuhdimpi kuin aloitusosa. Karsinta ei olisi ollut haitaksi. Vähemmän selittämistä, enemmän toimintaa!

Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.

Toivon, että Vala saisi nopeasti Ariannan tarinan pakettiin, ja aloittaisi aivan uuden sarjan. Sankaritar voisi vaihteeksi olla vähän vähemmän traumatisoitunut.

Vera Vala: Tuomitut

Gummerus 2015. 547 s.

 Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Johanna Tuomola: Vielä kerran

Turun kunnallispolitiikan napamies ja monialayrittäjä Eero Lampinen on tottunut saamaan haluamansa. Öykkäröivä kasinonomistaja pelaa kovilla panoksilla, eikä vihamiehistä ole pulaa. Mutta kenellä on kanttia yrittää murhata Lampinen?

                                                                                                                 

Vihamieslista on tosiaan poikkeuksellisen mittava. Lampisen naapurina elelevä luuseri Simo Pitkämö ei saa lupaa rakentaa niemenpuolikkaaseen mökkikylää ja on taloudellisissa vaikeuksissa bisnesten kituessa. Käy ilmi, että Pitkämöiltä on aikoinaan huijattu osuus niemestä, jolla sijaitsee Lampisen menestyvä lomamökkikylä. Lampisen lakimiestytärkin haluaa tuhota isänsä uran ja omaisuuden käyttäen välineenä Simon tonttibisneskuviota.

Lampisella on siis kolme aikuista lasta, mutta ei yhteyttä kehenkään. Keski-iän kriisissä mies haluaisi uuden perheen ja himoitsee vaimon tehtävään alaistaan Irina Matikaista, jonka mies Osmo on maanrakennusyrittäjä. Lampinen ollut mukana kuristamassa pienyrittäjien mahdollisuuksia Turussa, joten Osmo on konkurssin partaalla. Osmon juoppo yrittäjäkaveri Kari saa tietää Irinan aviorikoksesta ja paljastaa sen Osmolle.

Lampisen perässä on myös ollut vuosia poliisi, joka jää eläkkeelle. Mies haluaa tehdä sovinnon Lampisen kanssa ja tulee ammutuksi Lampisen terassilla juhannusyönä. Oliko eläköitynyt poliisi sittenkään ampujan todellinen kohde? Kuka teki murhayrityksen? Monella on motiivi, ase ja tilaisuus, mutta alibit ovat heikkoja. Osmoa epäillään, Simo taas uskoo itse olleensa ampuja, vaikkei muista mitään. Myös tytär oli sopivasti paikalla.

Lampinen saa siis karvaasti huomata, että hänen henkensä on halpa kaikesta haalitusta maallisesta mammonasta huolimatta. Tarinan edetessä Lampisen pään menoksi punotaan vielä monta juonta ja lukijan jännitettäväksi jää, mikä niistä lopulta onnistuu ja millaisin seurauksin.

Lohjalaispoliisi Noora Nurkasta komean dekkarisarjan kirjoittanut Johanna Tuomola on siis lähtenyt hieman toisiin maisemiin vuonna 2015 ilmestyneessä Vielä kerran -dekkarissaan. Nooran ja kumppaneiden vannoutuneet ystävät saattoivat hieman pettyäkin, mutta minusta irtiotto tekee ihan hyvää. Vielä kerran on toisenlaista Tuomolaa kuin mihin olen jo ehtinyt tottua, eikä se ole ollenkaan huono asia. Jonkinlaista mustaa huumoriakin on nyt rivien väleissä, mistä myös plussaa. Kirjoittaja kertoo itse kirjansa synnystä Myllylahden verkkosivuilla.

Johanna Tuomola: Vielä kerran
Myllylahti 2015. 300 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy

Kirjailija Pirjo Tuominen on mittavan ja monipuolisen tuotantonsa perusteella varsinainen suomalaisen (nais)viihteen Grand Old Lady. Olen lukenut Tuomiselta aikoinaan pari osaa niin sanottua Satakunta-sarjaa, mutta viisiosaiseksi kasvanutta Mailis Sarka -sarjaa en ole aiemmin lukenut. Aloitin siis takaperoisesti sarjan käsittääkseni viimeisestä teoksesta Varjo vierellä käy.

Viisikymppinen lukija tunsi, ettei ihan ollut vielä oikeaa kohderyhmää. Mailis Sarka on todellinen ikääntyvien naisten päiväuni: iältään puolivälissä kahdeksaakymmentä (siis 75-vuotias) leski seurustelee Indiana Jonesin isän kanssa (eläkkeellä oleva brittiarkeologi). Sen lisäksi, että Mailis raivaa kesämökkinaapuriltaan ostamaansa tonttia ja ruokkoaa taloa asuttavaan kuntoon hän myös hoitelee yksityisen museosäätiön johtajantehtäviä (esikuvana muuten selvästikin Serlachius-museot), sijaisena tosin ja väliaikaisesti. Lisäksi Mailis on vielä taidemaalarikin. Eikä ikä tunnu vielä oikeastaan missään, mitä nyt hieman raskaalta tuntuvat puutarhatyöt, joskus, ja silmäpussit joutuu häivyttämään meikin avulla. Mikäs siinä, mielelläni viettäisin toimeliasta ja virkeää vanhuutta Mailiksen tapaan.

Mailis Sarka -sarjaa luonnehditaan jännityskirjallisuudeksi, mutta ainakaan tämä Varjo vierellä käy ei ole dekkari sanan perinteisessä merkityksessä. Mailis ei myöskään selvitä rikoksia. Romaanissa on kaksi pääjuonta. Toisessa sairaanhoitaja myrkyttää potilaita ja kotihoidon asiakkaitaan hyötymistarkoituksessa. Prologissa nimeämättömäksi jäävä myrkyttäjä paljastetaan lukijalle pikapuoliin itse tarinassa, joten jännityksen rakentelu kuluneella menetelmällä ei juuri kanna hedelmää.

Myrkkyhoitajan kintereillä kuljetaan useammasta näkökulmasta. Mailiksen vanhan ystävän vaimo on joitakin vuosia sitten menehtynyt helsinkiläisessä yksityissairaalassa. Mies ei ole päässyt yli vaimon menettämisestä, ja nyt kuoleman olosuhteet ovat alkaneet uudelleen epäilyttää. Miksi vaimo kuoli niin kuin kuoli? Mailiksen tytär hankkii miehelle yksityistä kotihoitoa lukijalle jo tutulta hoitajalta… Juoni on valitettavan realistinen, mutta ei kovin taiten kirjaan rakennettu.

Toisessa pääjuonessa Jyrkänkosken Wallas-museoille haetaan uutta johtajaa. Paikkaa hakee kaksi tasavahvaa ehdokasta, joista kumpikaan ei miellytä haastatteluihin mukaan pyydettyä Mailista. Varakkaan suvun omaisuuden turvin monipuoliset taideopinnot suorittanut kylmäkiskoinen Karin Branner kisaa työpaikasta sliipatunoloisen tohtori Jarno Kangas-Kortteen kanssa. Kangas-Korte on taustaltaan huomattavasti Branneria vaatimattomammista oloista ja luonteeltaan myös jokseenkin erikoinen. Syyt miehen luonteenpiirteisiin avataan vielä romaanin lopussa turhankin perusteellisesti. Yllättäen Karin Branner alkaa haastattelussa tuntea voimakasta vetoa Jarno Kagas-Kortetta kohtaan ja päättää saada sekä viran että miehen itselleen keinolla millä hyvänsä.

Johtajavalinta aiheuttaa Mailikselle paljon työtä, koska valittu henkilö osoittautuu hänen aavistelujensa mukaisesti ainakin osittain tehtävään sopimattomaksi. Rannalle jäänyt katkeroitunut ehdokas taas päättää toteuttaa varsin monipolvisen koston.

Kokenut dekkarinlukija odotteli varsin pitkään, milloin ja miten nämä kaksi juonilinjaa yhdistyisivät, se kun kuuluu tavallaan genren konventioihin. Lopulta tajusin lopettaa turhan odotukseni, sillä juonet eivät liity yhteen mitenkään. Ainoa yhdistävä tekijä on Mailis Sarka, joka tuntee ihmisiä, jotka ovat sotkeutuneet juonikuvioihin. Mailis ei mitenkään ratkaise kumpaakaan juonista, vaan ne selkenevät kumpikin omalla painollaan.

Varjo vierellä käy on hankalasti luokiteltava. Myrkkyhoitajajuoni ei ole kovin leppoisa millään mittarilla, sillä kukapa ei kammoa tilannetta, jossa uhri on avuttomana murhaajan armoilla ja vielä luottaa, että saa hoitoa ja apua murhaajaltaan. Kammottavuutta vielä lisää tieto, että näin oikeasti on Suomessakin tapahtunut ja jopa useaan kertaan. Muulta osin teos solahtaa kepeään cosy mystery -luokkaan.

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy

Tammi 2015. 266 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti

Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti voi kliseisesti todeta, että se on lupaava. Toisaalta hieman hengästynyt lukija kirjan kannet sulkiessaan pelkää, että nuori kirjailija on kenties ladannut liikaakin esikoiseensa. Onko hänellä enää ammennettavaa seuraaviin kirjoihin? Onneksi Lukulampun pienessä haastattelussa paljastuu, että jotain projektia on jo työn alla.

Kustantaja Myllylahti lupailee Muistilabyrintin takakannessa, että Tuominen ’haastaa kotimaisen jännityksen konkarit’. Ilokseni voin olla samaa mieltä. Dekkari rullaa alusta asti mainiosti, ja loppuhuipennus on melkoista tykitystä, johon ei ihan joka päivä dekkareissakaan törmää. Mistään loppulässähdyksestä ei ole tietoakaan.

Traumaattisten dekkaripoliisien joukossa Tuomisen päähenkilö komisario Rautakorpi on omaa luokkaansa. Mies on viisitoista vuotta sitten joutunut tuhoisaan auto-onnettomuuteen, jossa on loukkaantunut todella vakavasti. Onnettomuus on kirjaimellisesti jättänyt jälkensä mieheen, jonka kasvot ovat palovammojen runtelemat ja toinen käsikin puuttuu. Pahimmat tuhot ovat kuitenkin näkymättömissä miehen aivoissa, joita myös jouduttiin operoimaan onnettomuuden yhteydessä.

Sitkeä ja päättäväinen, luurangonlaiha mies on kuitenkin palannut takaisin työelämään vaikean kuntoutusjakson jälkeen. Kun Porin Kirjurinluodon leikkipuiston viemärikaivosta löytyy nuoren naisen ruumis, värvää Rautakorpi tiimiinsä laitoksen tuoreimman kasvon, poliisikokelas Liisa Sarasojan. Liisa on paikallinen julkkis, entinen huippu-urheilija, ja hän saa osakseen kateutta ja kummastelua nopean uralla etenemisensä takia. Tiimissä ovat mukana niin naistennaurattaja Mikki kuin yrmy ja avoimen vihamielisesti käyttäytyvä Mulperi.

Porin poliisia on helteisen toukokuun ajan työllistänyt myös valtakunnan tasolla huomiota herättänyt patsaskiista. Paikallisen edesmenneen teollisuusmogulin näköispatsashanke on raivostuttanut nuoren aktivistin kannattajineen, ja toriaukealla on häiriköintiä ja mellakanpoikasta joka yö ennen patsaan paljastustilaisuutta.

Samaan aikaan Ulvilan kunnan terveystarkastaja Jarkko Kokko alkaa olla alkoholiongelmineen pahoissa vaikeuksissa. Harjunpäänjoen uimarannat ovat jo kolmatta kesää uimakiellossa, ja Satakunnan Kansan naistoimittaja on kirjoittanut aiheesta kipakan jutun, jossa syyttävää sormea käännetään kohti Kokkoa. Terveystarkastaja ei ole tehnyt mitään ongelman ratkaisemiseksi, ja nyt kunnanhallituksen puheenjohtaja aloittaa avoimen sodan saadakseen Kokon erotettua. Kun Kokko saa itsensä koottua ja lähtemään paikanpäälle tutkimaan joen tilannetta, hän tekee karmean löydön. Joessa on jotain muutakin ylimääräistä kuin kolibakteereja. Mutta mistä päästöt voivat olla peräisin? Kunnan jätevesiviemäristäkö muka?

On selvää, että kaikki tapaukset liittyvät jollakin tapaa yhteen. Tuominen on taitavasti hyödyntänyt tarinassaan aineksia myös todellisesta elämästä, ja juonenpunonnassa hän on varsin taitava, vaikka absurdiuden rajoja paikoin hipaistaankin. Myös henkilökuvaus on onnistunut loistavasti, ja Rautakorpi, Sarasoja ja Kokkokin tulevat ihmisinä tutuiksi ja kiinnostaviksi. Ainakin poliisien kohdalla huomasin jo toivovani, että kyseessä olisi sarjan aloitusosa, niin mielelläni lukisin henkilöiden kohtaloista lisääkin. Se toive ei kenties kuitenkaan toteudu.*

Porilaisille lukijoille Muistilabyrintti on varmasti erikoisherkkua, sillä ympäristönkuvaus vaikuttaa ei-porilaisen silmissäkin tarkalta ja huolellisesti rakennetulta.

* Kirjoitin yllä olevan tekstin siis heinäkuussa 2015. Tänään sen julkaistessani olen jo lukenut seuraavan osan Rautakorven tiimin tutkimuksista ja tiedän, että kustannussopimus kolmannesta osasta on allekirjoitettu.

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti

Myllylahti 2015. 448 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Harri Tuomela: Eräänä syksynä

Olen sen verran kokenut karvaita kokemuksia Nordbooks-kustantamon kirjojen parissa, että ennakko-odotukseni tarttuessani Harri Tuomelan Eräänä syksynä -teokseen olivat reippaasti miinuksella. Turhaan, kuten sain nopeasti todeta. Hiottu romaani yllätti todella positiivisesti. Hieman Googlea selattuani saatoin todeta, että kyseessä on Tuomelan viides julkaistu kirja ja että se todennäköisesti yllättää myös hänen aikaisempaan tuotantoonsa tutustuneet lukijat.

Takakansi lupaa lievää mystisyyttä, rakkauden kaipuuta, rikosta ja rohkeutta. Aika hyvin kuvaus lopulta osuukin maaliinsa, tosin lukijan on maltettava mielensä loppuun asti, mikäli odottaa rikosta ja rohkeutta. Etukansi ei lupaa paljoa. Valokuva risukosta ja kirjan epämääräinen nimi jättäisivät ainakin minut kylmäksi kirjakaupassa tai kirjastossa. Koska kansiliepeitäkään ei ole, ei kirjailijaa esitellä ollenkaan. Ihan uuden tuttavuuden kohdalla jotain lisätietoa kaipailee. Ainakin olisi ollut hyvä tietää, että Tuomela on jo kokenut kirjoittaja.

Tapahtumat sijoittuvat 70-luvun alkuun pohjalaiseen maalaiskylään tai oikeammin vielä sen liepeille, Murhakorpeen. Pahaenteinen nimi juontuu ison vihan aikaisesta veriteosta. Tarinan mukaan paikalla tapettiin koko joukko suomalaisia, ja ruumiit pinottiin hautausta odottamaan vanhaan riiheen, joka edelleen kököttää Murha-arolla. Syksyn alussa paikalle pölähtää kirkonkylältä pari rakennusmiestä, jotka museoviraston käskystä alkavat kunnostaa ikivanhaa riihtä.

Murhakorven maat kuuluvat Isomäen tilaan, jota pitää rautaisessa otteessaan leskiemäntä Laina. Väistölän mökissä elelee nuori leski Meeri, Lainan miniä. Lainan suosikkipoika Eino on vuotta aikaisemmin kuollut. Toisessa Isomäen sivumökissä koettaa Einon veli Heino toipua masennuksestaan. Heinon suuri rakkaus Kaarina on lähtenyt tiehensä. Laina-äiti ei pidä kommunismin aatteeseen ja humanismiin hurahtanutta vanhinta poikaansa missään arvossa. Kovin paljoa Laina ei arvostanut omaa miestään Iisakkiakaan, joka oli vanhaa tietäjien sukua, kuten Niilo häntä Meerille kuvailee.

Komea remonttimies Markku alkaa vierailla Meerin mökillä. Samaan aikaan toisen ison tilan vastenmielinen isäntä Leviä koettaa houkutella Meeriä nuorikokseen. Heinokin tuntuu olevan Meeristä kiinnostunut omalla tavallaan. Ahkera, vaatimaton ja ujo Meeri koettaa luovia miesten huomion keskitse ja pitää päänsä alhaalla anopin määräilevässä otteessa.

Tuomela kuvaa Meerin yksinkertaista ja vaatimatonta maalaiselämää kauniisti ja eleettömästi. Komu-Iita käy tuomassa propagandalehtiään ja leikattavia matonkuteita, navetassa on kaksi lehmää ja Isomäen Niilo-rengin kanssa riittää puuhattavaa. Mutta voiko nuori nainen hautautua lopuksi ikäänsä maaseudulle?

Vähitellen Isomäen suvun tarinat avautuvat Meerille ja lukijalle. Nykyhetkessä ei näytä paljoakaan tapahtuvan, mutta kun Meeri tekee loppusivuilla kammottavan löydön, koko tarina avautuu aivan uudessa valossa. Loppuhäivytys tapahtuu parin kirjeen ja kahden lyhyen epilogin kautta turhia selittelemättä.

Pidin Tuomelan kuulaasta kerronnasta ja näennäisen vähäeleisestä tarinasta. Kertomus on myös aikahyppy lähihistoriaan. Myös Tuomelan kaunis, hiottu kieli viehätti. Ensin pidin yksinkertaista lausetta jotenkin töksähtelevänä, mutta nopeasti aloin pitää siitä. Myös dialogi on poikkeuksellisen luontevaa niukkuudessaan.

Harri Tuomela: Eräänä syksynä

Nordbooks 2015. 192 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Kun hanttapuli Esapekka Koljonen löytyy savolaisen pikkukylän laivalaiturin kupeesta pahoinpideltynä ja ylävartalo omatekoiseen, pitkänmalliseen katiskaan tungettuna sekä hukkuneena, iloitsee moni kesähuvilan omistaja ainakin salaa. Koljonen on nimittäin vuosia piinannut mökkiläisiä murtautumalla yhä uudelleen tyhjillään oleviin kiinteistöihin ja viettämällä niissä leppoisaa elämäänsä vastentahtoisen isäntäväkensä kustannuksella. Jo oli aikakin, että jonkun pinna paloi kunnolla ja toilailulle saatiin kertakaikkinen piste. Kaiken lisäksi yksi mökkiläisistä eli Lauri Laitanen on vielä ennustanut Koljosen kokeman lopun vain pari kuukautta aikaisemmin ilmestyneessä sanomalehtikolumnissaan.

Lähtötilanne Pauli Taskisen Katiskalla hukutettu -rikosromaanissa on siis oivallisen omintakeinen ja kiinnostava. Valitettavasti siihen kaikki kirjan oivallisuus sitten jääkin. Kantava idea hukkaantuu jo alkusivuilla rönsyilevään ja pitkäveteiseen jaaritteluun. Taskinen ei malta olla kertomatta kaikenlaisia anekdootteja fiktiivisistä ja joistakin ihan oikean elämän henkilöistäkin, joita kirjassa vilisee väsyksiin asti. On jos jonkinlaista kylähullua ja originellia. Lisäksi täytteeksi on pakattu selostuksia niin Vammalan vanhan kirjallisuuden päivistä, parin ulkorakennuksen rakennuspuuhista kuin omaperäisten kesäjuhlien järjestämisestäkin.

Jo päähenkilö itsessään on varsinainen mielikuvituksen huippu: ”Kirjailija Lauri Laitanen on monilahjakas kuuluisuus. Paitsi kallispalkkainen kolumnisti, hän on kriitikko ja kuvataitelija, sekä tv-juontaja. Kulttuurin sarkaa hän on kyntänyt pitkin ja poikin, kokeillen myös politiikkaa kansanedustajana.” (Pilkkuvirheet kirjailijan.) Kaikki tarinaan tavalla tai toisella liittyvä nuoret naiset vonkaavat Laitaselta seksiä ja ainakin yksi onnistuukin, kuten lopussa paljastuu. Vaimolle siitä taitaa olla turha puhua mitään. Huumorin pilke silmäkulmassa kirjoitetut pehmopornokohtaukset ovat juuri sellaisia miltä kuulostavatkin eli kiusallisia.

Fiktio suorastaan ryöstäytyy valloilleen siinä kohdassa, kun tapausta tutkiva poliisi kertoo jäävänsä kesälomalle ja pyytää Laitasta tekemään tiedusteluja paikkakuntalaisten keskuudessa, jotta kuolemantapaus saataisiin selvitetyksi!

Katiskalla hukutetun läpi kahlaaminen saa jälleen kerran miettimään kustantamista ja kirjoittamista. Miksi tämä kirja on julkaistu? Miksi se on haluttu julkaista? Kirja on viimeistelemätön aihio, joka olisi kaivannut ainakin pari kunnon muokkauskierrosta ennen painamista. Nyt lukukokemuksesta nousee lähinnä ajatus, että kukaan ei ole lukenut käsikirjoitusta läpi ennen sen lähettämistä painoon. Tämä toivottavasti ei sentään ole mahdollista! Mutta jos kustannetaan, eikö myös kustannustoimiteta? On rikollista julkaista täysin keskeneräistä, ainakin, jos tekijälle on annettu mielikuva, että kirja on ollut sellaisenaan valmis.

Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Nordbooks 2015. 238 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Riku Talvitie: Tappava formaatti: Kuokkavieras

”Paria intohimon täyttämää tuntia myöhemmin Peppi heräsi raukeana ylellisten lakanoiden välistä ja tunsi syyllisyyttä. Häntä hymyilytti, kun hän silmiään avaamatta muisteli hetkiä ennen nukahtamistaan. Samppanjaa oli virrannut ensin laseihin ja sitten heidän alastomien vartaloidensa päälle kostuttaen lakanat.”

Yllä oleva katkelma ei ole naisten hömppäromaanista, vaan kovan luokan trilleriksi oletettavasti tarkoitetusta teoksesta Tappava formaatti: Kuokkavieras. Valitettavasti Riku Talvitien tapa kirjoittaa sai koko viisisataasivuisen teoksen mittaan toistuvasti niskavillani pörhölleen.

Media-alalla työskentelevä Talvitie kertoo kirjan idean syntyneen, kun hän vietti kaksi vuorokautta BB-talon testituotannossa. Mikäpä siinä, rikosjuonen sijoittaminen tosi-tv:n klassikkoformaattiin ei ole lainkaan hassumpi idea. Sitä on soveltanut aiemmin suomalaisista dekkaristeista ainakin Eppu Nuotio Pii Marin -sarjan osassa Kosto (Otava, 2007).

Kuokkavieraassa ideana on, että kymmenen nuorta on houkuteltu ansaan käyttäen porkkanana tunnettua tosi-tv-ohjelmaa, johon ihan oikeastikin ollaan samaan aikaan hakemassa osallistujia. Huijaus on suunniteltu taitavasti, eivätkä kadonneitten nuorten omaiset osaa kaivata heitä ennen kuin ensimmäinen kiristyssähköposti kilahtaa heidän näytöilleen. Lukijaa kuljetetaan tapahtumissa mukana niin huijattujen nuorten kuin tapausta tutkimaan päätyvän poliisin Peppi Jäätikön (!) näkökulmista. Lukijalla on siis ainakin osittain enemmän tietoa tapahtumista kuin poliisilla. Ainakin aluksi.

Kirjan loppuun luettuaan voi todeta, että juonikuvio on kunnianhimoinen mutta valitettavan epäuskottava. Tosin on nähty monesti, että mitä epäuskottavimmatkin fiktiojuonet kalpenevat todellisuuden rinnalla. Mutta silti. Tällainen rakennelma vain, että voitaisiin saada selville…niin, jääköön nyt kertomatta. Lukekaa itse. Mutta minä en vain saanut tätä nieltyä.

Kurkkuun tarttui myös kaikenlainen sälä, jota Talvitie on latonut tekstiinsä. Kirjassa on siis runsaat viisisataa sivua. Minusta niistä olisi voinut kivutta karsia ainakin kolmanneksen, ja tarina olisi saanut kaipaamaansa ryhtiä. Yli laidan olisin ainakin kipannut suurimman osan Kuokkavieras-talon jonninjoutavuuksien esittelystä. Asukkaat ovat formaatin vaatimusten mukaan toki kliseisiä, mutta jotain rajaa sentään. Miksi lukijaa kidutetaan erilaisten tehtävien kuvauksilla? Eivät ne vie tarinaa eteenpäin.

Lisäksi Talvitie ei taida luottaa yhtään lukijan mielikuvitukseen, vaan palaa tavan takaa taaksepäin kertoakseen jonkin juonenkäänteen toisesta näkökulmasta. Tämä on tuttu tekniikka, mutta sen pitää tuoda tarinaan oikeasti jotain uutta ollakseen hyväksyttävä. Kuokkavieraassa näin ei ole. Roistot Talvitie on piirtänyt niin rumiksi, että ne huomaa sokea Reettakin. Ylipäätään henkilökuvaus on kliseistä, kuten trillerin formaattiin sopiikin. Mutta liika on liikaa.

Loppukiihdytyksen koittaessa alkaa ruumispino nopeasti yletä, ja täpäriä ihmepelastuksia tapahtuu runsaasti. Onneksi poliiseilla on sentään vahvistuksenaan ylivertainen kuntoiluhullu Peppi Jäätikkö, joka taidoillaan ja nokkeluudellaan selviää lähes paljain käsin ammattitappajien armeijasta…no, nyt olen ilkeä.

Tappava formaatti: Kuokkavieras olisi siis mielestäni kaivannut kunnon editointia ja ainakin vielä kertaalleen uudelleen kirjoittamista ennen painamista.

Riku Talvitie: Tappava formaatti: Kuokkavieras

Reuna 2015. 537 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

My Fair Lady ja Canth - viikonlopun kulttuuririennot

Marraskuu saatiin onnellisesti selätettyä, ja joulukuu käynnistyi kunnon kulttuuripläjäyksellä. Sattumalta nimittäin kaksi ennakolta sovittua teatterikäyntiä ajoittui peräkkäisille illoille. Alkuun lähdettiin Lohjan teatterin komealla My Fair Lady -musikaalilla. Kaupungin puoliammattilaisteatteri pistää tässä suurponnistuksessa totisesti parastaan!

Mikään yllätys ei ollut, että musiikkipuoli tulisi toimimaan kuin ammattiteatterissa ainakin. Siihen on Lohjalla saanut tottua, ettei katsomossa tarvitse tuntea myötähäpeää, kun näyttelijät ryhtyvät laulamaan. Pääroolissa Eliza Doolittlena säteilee Annina Alanen, jonka meriittilistalla on muun muassa Tangokuningatar-finaalissa laulaminen. 

Pikkuisella parvekkeella soittaa suppea elävä orkesteri tukenaan Länsi-Uudenmaan musiikkiopiston nauhalle soittama musiikki. 

Tomi Tuominen, Annina Alanen ja Joni Pitkonen jännittävät laukkakisoissa.

Yhtään ainakaan heikommaksi ei jää hänen vastanäyttelijänsä Joni Pitkonen professori. Higginsinä. Mukava yllätys oli myös paikallinen vetonaula eli Tomi Tuominen Freddyn roolissa. Sekä laulu että näytteleminen sujuivat tv:stä tutulta toimittajalta aivan mukiinmenevästi.

Teatterin ohjaaja ja johtaja Sari Niinikoski iloitsee vilpittömästi upean harrastajajoukon intoa ja paloa tehdä teatteria, ja syystä, sillä juuri tuo innostus välittyy katsomoon ja saa katsojan heittäytymään romanttisen komedian pauloihin täysin rinnoin. Vähällä eivät ole päässeet teatterin palkallinen osasto eli lavastaja Jyrki Kakko ja puvustaja Kati Heikkinen. Entisen elokuvateatterin tiloissa toimivan teatterin ammattilaisilta vaaditaan kekseliäsyyttä ja taitoa. Kiva idea ovat käännettävät lavasteet, joiden avulla saadaan aikaan nopeat vaihdokset sisä- ja ulkotilojen avulla. Pukuloisto taas on jälleen kerran häikäisevä!

Suosittelen lämpimästi Lohjan teatterin musikaalia. Lisätietoa lipuista, esitysajoista ja muusta tarpeellisesta täältä. 

Roolit:

Eliza - Annina Alanen 

Henry Higgins - Joni Pitkonen

Eversti Pickering - Seppo Lehtelä

Rva Pearce - Sanna Nuutinen

Sisäkkö 1 - Taika Tenhunen

Sisäkkö 2 - Saana-Maaria Tenkanen

Alfred P. Doolittle - Petri Puttonen

Rva Higgins - Merja Hukkanen

Freddy Eynsford-Hill - Tomi Tuominen

Transylvanian kuningatar – Ulla Lehtelä

Zoltan Karpathy – Timo Holma

Lisäksi mukana kuorossa ja tanssijoina:

Hoppe Sinervä, Topi Hintukainen, Iida Koskinen, Timo Taipale, Taika Tenhunen, Saana-Maaria Tenkanen, Nea Grönmark, Mirja Heino, Riikka Kajander.

Jutun kuvat julkaistu teatterin luvalla, paitsi alin lavastekuva, joka on omani.

Lauantaina olikin vuorossa perinteinen teatteriretki ystävien kanssa pääkaupunkiin. Liput Canth-näytelmään oli ostettu jo keväällä. Kaikki neljän naisen seurueen jäsenet ovat innokkaita kotimaisen kirjallisuuden harrastajia ja tietyllä tavalla myös ammattilaisia, joten odotukset olivat korkealla. Minna Canth on klassikoittemme kulmakiviä ja oma suosikkini jo vuosikymmenten ajan sekä henkilönä että kirjailijana. 

Cécile Orblin Minna Canthina.

Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen on halunnut paitsi kertoa Minna Canthin poikkeuksellisen elämäntarinan myös näyttää hänen tuotantonsa keskeiset osat. Tavoite on kunnianhimoinen ja lopputulos kärsii liiasta ahtamisesta. Mukana on nimittäin erimittaisia näytteitä noin kymmenestä näytelmästä. Kolmituntinen näytelmä ei millään riitä tähän, ja intensiteetti pääsee paikoin katoamaan.

Pihla Maalismaa Anna Liisana.

Mutta on näytelmällä hetkensä. Vaikuttavimpiin lukeutuu toisen näytöksen Anna Liisan kohtaus, jossa Anna Liisa (Pihla Maalismaa) tunnustaa rikoksensa kihlajaisiin saapuneiden vieraiden edessä. Hetki on riipaiseva tälläkin kertaa ja osoittaa, miksi Canthin tuotanto on klassikon aseman ansainnut. Tekstit puhuttelevat tänäänkin. 

Jussi Lehtonen ja Jukka Puotila
eli näyttelijä Niilo Sala ja teatterinjohtaja tohtori Bergbom.

Koska näytelmäkatkelmat syövät paljon aikaa ja tilaa, jää Minnan elämästä paljon kiinnostavaa kokonaan sivuun tai vain ohuen maininnan varaan. Esimerkiksi Juhani Ahon merkitys sivuutetaan lähes kokonaan, samoin Järnefeltien. Toisaalta suhteet Bergbomin sisaruksiin ja teatteriväkeen, kuten Ida Ahlbergiin (vaikuttava Kristiina Halttu), tulevat mielenkiintoisesti näkyviksi, ja esimerkiksi näyttelijä Niilo Salasta olisi hauska lukea lisääkin. 

Kieltämättä oli melkoisesti etua, että tunsi kohtalaisen hyvin sekä Minna Canthin elämäkerran että hänen tuotantonsakin jo katsomoon istahtaessaan. On vaikea kuvitella, millainen kokemus olisi ollut ilman kontekstien tuntemista. Nyt nautin kovasti esityksen tarjoamista tunnistettavista aineksista, vaikka siis jotain olennaista mielestäni jäi puuttumaankin. Erityisen hämmentyneeksi jätti näytelmän loppu, jossa ensin on ylipitkä venäjänkielinen ote Tshehovin Lokista ja sitten aivan lopuksi näyte vuonna 1911 filmatusta Sylvistä. Kaiken lisäksi näyte ei edes ole alkuperäinen vaan tehty näytelmää varten. Miksi?

Eniten jälkipuinnissamme harmittelimme sitä, että kaikesta huolimatta itse Minnan hahmo jäi katsojalle etäiseksi. Syynä ei ollut Cécile Orblinin työskentely, mutta jostain syystä ohjaaja tai käsikirjoittaja on tehnyt tällaisen valinnan. 


Rooleissa:
Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Jutun kuvat Kansallisteatterin media-aineistosta.

Liput kumpaankin esitykseen ostettu itse. 

Hannu Talvio: Kolme sadonkorjaajaa

Hannu Talvion romaanin Kolme sadonkorjaajaa tausta on omaperäinen ja koskettava. Teoksen jälkisanoissa kirjailija avaa sen taustoja. Kun vuonna 1949 syntynyt Talvio oli yhdeksänvuotias, hänen teini-ikäinen sisarensa Ulla tapettiin. Kirkkonummelaisen maalaistalon renki surmasi samalla kertaa talon emännän, paikalle sattumalta osuneen Ullan sekä naapuritalon isännän veljen. Myöhemmin kävi ilmi, että naapuritalossa oli tehty vielä kauheampi surmatyö vuonna 1899, jolloin talon renki surmasi seitsemän ihmistä, näiden joukossa nyt surmansa saaneen miehen pienen siskon.

Talvio on kirjoittanut rikosromaanin, jossa faktat ja fiktio kietoutuvat yhteen. Hän kertoo avoimesti ja nimillä omasta perheestään samoin kuin aikaisemmassa surmatyössä osallisina olleista henkilöistä. Materiaalina hän on käyttänyt omia muistojaan, lehtileikkeitä, muistiinpanoja sekä erilaisia arkistolähteitä. Surmatyöt ovat siis oikeasti tapahtuneita käsittämättömiä rikoksia, mutta henkilöiden ajatukset ovat fiktiota.

Kirjassa Ullan isä koettaa tehdä omaa surutyötään etsimällä selitystä siihen, miksi hänen tyttärensä kuoli. Samaten hän haluaisi kostaa tekijälle, ja tästä muodostuukin jonkinlainen pakkomielle. Selitystä ei tunnu teolle löytyvän. Miksi tuntematon mies ampui kylmästi hänen tyttärensä, joka oli osunut tapahtumapaikalle? Miksi mies ylipäätään alkoi riehua ja murhata? Mikä oli hänen motiivinsa? Saatuaan vihiä paikkakunnalla kuusikymmentä vuotta aiemmin tapahtuneesta samankaltaisesta silmittömästä joukkomurhasta isä alkaa pohtia myös yliluonnollista tekijää: riehuuko paikkakunnalla jokin riivaaja, joka saa miehet sekoamaan?

Isä alkaa koota vähitellen aineistoa ja materiaalia kirjoittaakseen tapauksista kirjan. Oikeassa elämässä näin ei Talvion mukaan koskaan tapahtunut, mutta hän siis on itse ryhtynyt toimeen, ja tuloksena on Kolme sadonkorjaajaa. Kirja on mielenkiintoinen, vaikka sen rakenne onkin ongelmallinen. Varsinaista jännitettä ei ole, koska lopputulos ainakin murhien osalta on jo etukäteen lukijan tiedossa. Mitään rikoksen selvittelyä tai syyllisen etsintää ei ole.

Alussa kuvataan, miten Ulla joutui surmaajan tielle, samaten se, mitä oletettavasti on liikkunut surman tekijän päässä ja miksi hän ajautui siihen. Dekkareissa harvoin paneudutaan siihen, mitä liikkuu uhrien lähiomaisten mielissä, ja sitä puolta Talvio kuvaa ansiokkaasti. Lapsen väkivaltainen kuolema ei unohdu vanhemmilta milloinkaan, mutta miten jatkaa elämää tällaisen jälkeen. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ei tainnut olla tarjolla terapiaa tai kriisiapua. Ullan vanhemmat koettavat sinnitellä omin voimin. Lasten takia on vain jaksettava.

Kun Ullan osuus tarinasta alkaa olla oikeudenkäyntejä myöden selvä, paneudutaan kirjassa aikaisempaan veritekoon taustoineen. Näkökulma on pitkälti tekijässä. Taas menetelmä on sama. Lukijalle kerrotaan ensin kylmät faktat tapahtumista, ja sitten paneudutaan henkilöiden ajatusmaailmaan. Renki Mustelin pakeni murhat tehtyään uusmaalaisiin metsiin, ja tätä pakomatkaa lukija pääsee seuraamaan. Myös tämä osuus tarinasta päättyy oikeudenkäyntiin.

Kirjoittaminen, asioiden perinpohjainen tutkiminen ja lukeminen voivat olla oivallista terapiaa. Talvion teos on mielenkiintoinen ja kummallisen kiehtovakin, vaikka sen kaunokirjalliset ansiot jäävät vähäisiksi.

Hannu Talvio: Kolme sadonkorjaajaa

Myllylahti 2015. 253 s. 

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.