Hannu Vuorio: Käpylä

Kun dekkariksi luonnehditussa kirjassa on kaksi juonenkäännettä ja nekin paljastetaan molemmat jo takakannessa, saattaa lukija yli kolmesataa sivua kahlattuaan tuntea jonkinasteista turhautumista. Ainakin minä tunsin päästyäni Hannu Vuorion teoksen Käpylä viimeisille sivuille. Eniten jännitin lukiessani, selviänkö itse hengissä loppuun asti vai viekö tylsyys lukijan manan maille.

Vuorio on tosiaan ansioitunut kirjailija ja voittanut muun muassa Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon vuonna 1996 dekkarilla Nyman (WSOY, 1995). Käpylän kansiliepeessä kehutaan Vuorion edellistä, vuonna 2012 ilmestynyttä Isän poika -dekkaria (Like) kovasti, joten odotukset olivat kirjaa aloitellessa melkoiset. Mutta valitettavasti tällä kertaa tuli siis pettymys.

Alkuun päästään freelance-toimittaja Joona Lehtosen matkassa. Käpylässä vanhassa paritalossa arkkitehtiystävänsä kanssa asustava toimittaja on ajautunut ’kuuman’ skuupin jäljille. Rakennusalalla tehdään kuulemma laitonta kuittikauppaa ja vierastyövoimakin saa huonommat työehdot kuin suomalaiset ammattimiehet. Todisteita suorastaan tyrkytetään Joonan syliin, kun erään rakennusliikkeen sihteeri on saanut tarpeekseen pomonsa suhmuroinnista ja haluaa oikeuden voittavan. Jotenkin tämä kuulostaa kovin väsähtäneeltä, mutta Joona saa kuin saakin Suomen Kuvalehden päätoimittajalta vihreää valoa juttuidealleen. Pahaksi onneksi hän meneekin sitten vilauttelemaan todisteitaan väärässä paikassa ja saa peräänsä muskelimiehet.

Toisessa osassa tapahtumia keritään auki vartija Jari Aallon kautta. Jari hankkii ystävineen mielellään pimeitä lisätuloja, ja kun rakennusfirman toimitusjohtaja ehdottaa pientä kovistelua ja vääriin käsiin joutuneiden papereiden palautuskeikkaa, Jari lupaa hoitaa homman. Kaikki sujuukin hyvin, mutta sitten Jarin kaveri päättää, että papereilla voisi rahastaa toiseenkin kertaan väittämällä, että Lehtosella on niistä vielä kopiot. Miehet päättävät lavastaa ryöstön Käpylän työväentalolla, jossa Lehtosen naapuri järjestää poliittisen illanvieton. Homma karkaa pahasti kaverusten käsistä.

Lukijalla on siis koko ajan täysi tieto siitä, mitä rikolliset puuhaavat. Jännitettäväksi jää vain, kuinka nopeasti poliisi selvittää kuviot ja nappaa syylliset. Jotta ihan ei päästäisi vaivatta maaliin, pitää jutun tutkintaa johtavan (mies)komisarion olla tyhmä ääliö. Onneksi terävä-älyinen, reipas ja rehti rikosylikonstaapeli Jenni Virtanen hoitaa vähän kinkkisemmätkin hommat hankalista esimiehistä piittaamatta.

Juonenkuljetus ja dekkarin rakenne ovat siis valitettavan kulahtaneita. Kaiken lisäksi tekstiä on koetettu raapia kasaan kuvailemalla luvattoman monta ravintola-aterian valintaa ja henkilöiden kokkaussessioita kodeissaan. Mitä merkitystä on, mitä freelance-toimittaja tankkaa aamupalallaan päivänä, jona ei tapahdu mitään juonen kannalta olennaista? Kaiken huippu on kohtaus, jossa mieshenkilö matkallaan rakastajattarensa luo koukkaa K-kaupan kautta ostamaan juustoja, ja suluissa luetellaan kaikki valitut juustolaadutkin! Ruoka on toki hyvä höyste hyvässä tarinassa, mutta rajansa kaikella.

Henkilökuvaus jää kaikesta aamukuseksinnasta ja ruuanlaitosta huolimatta valitettavan ohueksi. Sen sijaan saa hyvän käsityksen siitä, miten järjestää illanvietto Käpylän työväentalolla, jos sellaista sattuisi suunnittelemaan. Vuoriota on myös kehuttu elävän Stadin slangin käytöstä kirjassaan, mutta tästä teoksesta tarttui haaviini vain muutama hippunen, kuten metron kutsuminen myyräksi.

Hannu Vuorio: Käpylä

Like 2015. 349 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.