Kun dekkariksi luonnehditussa kirjassa on kaksi
juonenkäännettä ja nekin paljastetaan molemmat jo takakannessa, saattaa lukija
yli kolmesataa sivua kahlattuaan tuntea jonkinasteista turhautumista. Ainakin
minä tunsin päästyäni Hannu Vuorion
teoksen Käpylä viimeisille sivuille.
Eniten jännitin lukiessani, selviänkö itse hengissä loppuun asti vai viekö
tylsyys lukijan manan maille.
Vuorio on tosiaan ansioitunut kirjailija ja voittanut muun
muassa Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon vuonna 1996 dekkarilla Nyman (WSOY, 1995). Käpylän kansiliepeessä kehutaan Vuorion edellistä, vuonna 2012
ilmestynyttä Isän poika -dekkaria
(Like) kovasti, joten odotukset olivat kirjaa aloitellessa melkoiset. Mutta
valitettavasti tällä kertaa tuli siis pettymys.
Alkuun päästään freelance-toimittaja Joona Lehtosen
matkassa. Käpylässä vanhassa paritalossa arkkitehtiystävänsä kanssa asustava
toimittaja on ajautunut ’kuuman’ skuupin jäljille. Rakennusalalla tehdään
kuulemma laitonta kuittikauppaa ja vierastyövoimakin saa huonommat työehdot
kuin suomalaiset ammattimiehet. Todisteita suorastaan tyrkytetään Joonan
syliin, kun erään rakennusliikkeen sihteeri on saanut tarpeekseen pomonsa suhmuroinnista
ja haluaa oikeuden voittavan. Jotenkin tämä kuulostaa kovin väsähtäneeltä, mutta
Joona saa kuin saakin Suomen Kuvalehden päätoimittajalta vihreää valoa
juttuidealleen. Pahaksi onneksi hän meneekin sitten vilauttelemaan todisteitaan
väärässä paikassa ja saa peräänsä muskelimiehet.
Toisessa osassa tapahtumia keritään auki vartija Jari Aallon
kautta. Jari hankkii ystävineen mielellään pimeitä lisätuloja, ja kun
rakennusfirman toimitusjohtaja ehdottaa pientä kovistelua ja vääriin käsiin
joutuneiden papereiden palautuskeikkaa, Jari lupaa hoitaa homman. Kaikki
sujuukin hyvin, mutta sitten Jarin kaveri päättää, että papereilla voisi
rahastaa toiseenkin kertaan väittämällä, että Lehtosella on niistä vielä
kopiot. Miehet päättävät lavastaa ryöstön Käpylän työväentalolla, jossa
Lehtosen naapuri järjestää poliittisen illanvieton. Homma karkaa pahasti
kaverusten käsistä.
Lukijalla on siis koko ajan täysi tieto siitä, mitä
rikolliset puuhaavat. Jännitettäväksi jää vain, kuinka nopeasti poliisi
selvittää kuviot ja nappaa syylliset. Jotta ihan ei päästäisi vaivatta maaliin,
pitää jutun tutkintaa johtavan (mies)komisarion olla tyhmä ääliö. Onneksi
terävä-älyinen, reipas ja rehti rikosylikonstaapeli Jenni Virtanen hoitaa vähän
kinkkisemmätkin hommat hankalista esimiehistä piittaamatta.
Juonenkuljetus ja dekkarin rakenne ovat siis valitettavan
kulahtaneita. Kaiken lisäksi tekstiä on koetettu raapia kasaan kuvailemalla
luvattoman monta ravintola-aterian valintaa ja henkilöiden kokkaussessioita
kodeissaan. Mitä merkitystä on, mitä freelance-toimittaja tankkaa aamupalallaan
päivänä, jona ei tapahdu mitään juonen kannalta olennaista? Kaiken huippu on
kohtaus, jossa mieshenkilö matkallaan rakastajattarensa luo koukkaa K-kaupan
kautta ostamaan juustoja, ja suluissa luetellaan kaikki valitut
juustolaadutkin! Ruoka on toki hyvä höyste hyvässä tarinassa, mutta rajansa
kaikella.
Henkilökuvaus jää kaikesta aamukuseksinnasta ja
ruuanlaitosta huolimatta valitettavan ohueksi. Sen sijaan saa hyvän käsityksen
siitä, miten järjestää illanvietto Käpylän työväentalolla, jos sellaista
sattuisi suunnittelemaan. Vuoriota on myös kehuttu elävän Stadin slangin
käytöstä kirjassaan, mutta tästä teoksesta tarttui haaviini vain muutama
hippunen, kuten metron kutsuminen myyräksi.
Hannu Vuorio: Käpylä
Like 2015. 349 s.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti