Kirjailija Pirjo
Tuominen on mittavan ja monipuolisen tuotantonsa
perusteella varsinainen suomalaisen (nais)viihteen Grand Old Lady. Olen lukenut
Tuomiselta aikoinaan pari osaa niin sanottua Satakunta-sarjaa, mutta viisiosaiseksi kasvanutta Mailis Sarka -sarjaa en ole aiemmin
lukenut. Aloitin siis takaperoisesti sarjan käsittääkseni viimeisestä teoksesta
Varjo vierellä käy.
Viisikymppinen lukija tunsi, ettei ihan ollut vielä oikeaa
kohderyhmää. Mailis Sarka on todellinen ikääntyvien naisten päiväuni: iältään puolivälissä
kahdeksaakymmentä (siis 75-vuotias) leski seurustelee Indiana Jonesin isän
kanssa (eläkkeellä oleva brittiarkeologi). Sen lisäksi, että Mailis raivaa
kesämökkinaapuriltaan ostamaansa tonttia ja ruokkoaa taloa asuttavaan kuntoon
hän myös hoitelee yksityisen museosäätiön johtajantehtäviä (esikuvana muuten
selvästikin Serlachius-museot), sijaisena tosin ja väliaikaisesti. Lisäksi
Mailis on vielä taidemaalarikin. Eikä ikä tunnu vielä oikeastaan missään, mitä
nyt hieman raskaalta tuntuvat puutarhatyöt, joskus, ja silmäpussit joutuu
häivyttämään meikin avulla. Mikäs siinä, mielelläni viettäisin toimeliasta ja
virkeää vanhuutta Mailiksen tapaan.
Mailis Sarka
-sarjaa luonnehditaan jännityskirjallisuudeksi, mutta ainakaan tämä Varjo vierellä käy ei ole dekkari sanan
perinteisessä merkityksessä. Mailis ei myöskään selvitä rikoksia. Romaanissa on
kaksi pääjuonta. Toisessa sairaanhoitaja myrkyttää potilaita ja kotihoidon
asiakkaitaan hyötymistarkoituksessa. Prologissa nimeämättömäksi jäävä
myrkyttäjä paljastetaan lukijalle pikapuoliin itse tarinassa, joten jännityksen
rakentelu kuluneella menetelmällä ei juuri kanna hedelmää.
Myrkkyhoitajan kintereillä kuljetaan useammasta
näkökulmasta. Mailiksen vanhan ystävän vaimo on joitakin vuosia sitten
menehtynyt helsinkiläisessä yksityissairaalassa. Mies ei ole päässyt yli vaimon
menettämisestä, ja nyt kuoleman olosuhteet ovat alkaneet uudelleen epäilyttää.
Miksi vaimo kuoli niin kuin kuoli? Mailiksen tytär hankkii miehelle yksityistä
kotihoitoa lukijalle jo tutulta hoitajalta… Juoni on valitettavan realistinen,
mutta ei kovin taiten kirjaan rakennettu.
Toisessa pääjuonessa Jyrkänkosken Wallas-museoille haetaan
uutta johtajaa. Paikkaa hakee kaksi tasavahvaa ehdokasta, joista kumpikaan ei
miellytä haastatteluihin mukaan pyydettyä Mailista. Varakkaan suvun omaisuuden
turvin monipuoliset taideopinnot suorittanut kylmäkiskoinen Karin Branner kisaa
työpaikasta sliipatunoloisen tohtori Jarno Kangas-Kortteen kanssa. Kangas-Korte
on taustaltaan huomattavasti Branneria vaatimattomammista oloista ja
luonteeltaan myös jokseenkin erikoinen. Syyt miehen luonteenpiirteisiin avataan
vielä romaanin lopussa turhankin perusteellisesti. Yllättäen Karin Branner
alkaa haastattelussa tuntea voimakasta vetoa Jarno Kagas-Kortetta kohtaan ja
päättää saada sekä viran että miehen itselleen keinolla millä hyvänsä.
Johtajavalinta aiheuttaa Mailikselle paljon työtä, koska
valittu henkilö osoittautuu hänen aavistelujensa mukaisesti ainakin osittain
tehtävään sopimattomaksi. Rannalle jäänyt katkeroitunut ehdokas taas päättää
toteuttaa varsin monipolvisen koston.
Kokenut dekkarinlukija odotteli varsin pitkään, milloin ja
miten nämä kaksi juonilinjaa yhdistyisivät, se kun kuuluu tavallaan genren
konventioihin. Lopulta tajusin lopettaa turhan odotukseni, sillä juonet eivät
liity yhteen mitenkään. Ainoa yhdistävä tekijä on Mailis Sarka, joka tuntee
ihmisiä, jotka ovat sotkeutuneet juonikuvioihin. Mailis ei mitenkään ratkaise
kumpaakaan juonista, vaan ne selkenevät kumpikin omalla painollaan.
Varjo vierellä käy
on hankalasti luokiteltava. Myrkkyhoitajajuoni ei ole kovin leppoisa millään
mittarilla, sillä kukapa ei kammoa tilannetta, jossa uhri on avuttomana murhaajan
armoilla ja vielä luottaa, että saa hoitoa ja apua murhaajaltaan.
Kammottavuutta vielä lisää tieto, että näin oikeasti on Suomessakin tapahtunut
ja jopa useaan kertaan. Muulta osin teos solahtaa kepeään cosy mystery
-luokkaan.
Pirjo Tuominen: Varjo
vierellä käy
Tammi 2015. 266 s.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti