Sivut

torstai 22. joulukuuta 2016

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy



Kirjailija Pirjo Tuominen on mittavan ja monipuolisen tuotantonsa perusteella varsinainen suomalaisen (nais)viihteen Grand Old Lady. Olen lukenut Tuomiselta aikoinaan pari osaa niin sanottua Satakunta-sarjaa, mutta viisiosaiseksi kasvanutta Mailis Sarka -sarjaa en ole aiemmin lukenut. Aloitin siis takaperoisesti sarjan käsittääkseni viimeisestä teoksesta Varjo vierellä käy.

Viisikymppinen lukija tunsi, ettei ihan ollut vielä oikeaa kohderyhmää. Mailis Sarka on todellinen ikääntyvien naisten päiväuni: iältään puolivälissä kahdeksaakymmentä (siis 75-vuotias) leski seurustelee Indiana Jonesin isän kanssa (eläkkeellä oleva brittiarkeologi). Sen lisäksi, että Mailis raivaa kesämökkinaapuriltaan ostamaansa tonttia ja ruokkoaa taloa asuttavaan kuntoon hän myös hoitelee yksityisen museosäätiön johtajantehtäviä (esikuvana muuten selvästikin Serlachius-museot), sijaisena tosin ja väliaikaisesti. Lisäksi Mailis on vielä taidemaalarikin. Eikä ikä tunnu vielä oikeastaan missään, mitä nyt hieman raskaalta tuntuvat puutarhatyöt, joskus, ja silmäpussit joutuu häivyttämään meikin avulla. Mikäs siinä, mielelläni viettäisin toimeliasta ja virkeää vanhuutta Mailiksen tapaan.

Mailis Sarka -sarjaa luonnehditaan jännityskirjallisuudeksi, mutta ainakaan tämä Varjo vierellä käy ei ole dekkari sanan perinteisessä merkityksessä. Mailis ei myöskään selvitä rikoksia. Romaanissa on kaksi pääjuonta. Toisessa sairaanhoitaja myrkyttää potilaita ja kotihoidon asiakkaitaan hyötymistarkoituksessa. Prologissa nimeämättömäksi jäävä myrkyttäjä paljastetaan lukijalle pikapuoliin itse tarinassa, joten jännityksen rakentelu kuluneella menetelmällä ei juuri kanna hedelmää.

Myrkkyhoitajan kintereillä kuljetaan useammasta näkökulmasta. Mailiksen vanhan ystävän vaimo on joitakin vuosia sitten menehtynyt helsinkiläisessä yksityissairaalassa. Mies ei ole päässyt yli vaimon menettämisestä, ja nyt kuoleman olosuhteet ovat alkaneet uudelleen epäilyttää. Miksi vaimo kuoli niin kuin kuoli? Mailiksen tytär hankkii miehelle yksityistä kotihoitoa lukijalle jo tutulta hoitajalta… Juoni on valitettavan realistinen, mutta ei kovin taiten kirjaan rakennettu.

Toisessa pääjuonessa Jyrkänkosken Wallas-museoille haetaan uutta johtajaa. Paikkaa hakee kaksi tasavahvaa ehdokasta, joista kumpikaan ei miellytä haastatteluihin mukaan pyydettyä Mailista. Varakkaan suvun omaisuuden turvin monipuoliset taideopinnot suorittanut kylmäkiskoinen Karin Branner kisaa työpaikasta sliipatunoloisen tohtori Jarno Kangas-Kortteen kanssa. Kangas-Korte on taustaltaan huomattavasti Branneria vaatimattomammista oloista ja luonteeltaan myös jokseenkin erikoinen. Syyt miehen luonteenpiirteisiin avataan vielä romaanin lopussa turhankin perusteellisesti. Yllättäen Karin Branner alkaa haastattelussa tuntea voimakasta vetoa Jarno Kagas-Kortetta kohtaan ja päättää saada sekä viran että miehen itselleen keinolla millä hyvänsä.

Johtajavalinta aiheuttaa Mailikselle paljon työtä, koska valittu henkilö osoittautuu hänen aavistelujensa mukaisesti ainakin osittain tehtävään sopimattomaksi. Rannalle jäänyt katkeroitunut ehdokas taas päättää toteuttaa varsin monipolvisen koston.

Kokenut dekkarinlukija odotteli varsin pitkään, milloin ja miten nämä kaksi juonilinjaa yhdistyisivät, se kun kuuluu tavallaan genren konventioihin. Lopulta tajusin lopettaa turhan odotukseni, sillä juonet eivät liity yhteen mitenkään. Ainoa yhdistävä tekijä on Mailis Sarka, joka tuntee ihmisiä, jotka ovat sotkeutuneet juonikuvioihin. Mailis ei mitenkään ratkaise kumpaakaan juonista, vaan ne selkenevät kumpikin omalla painollaan.

Varjo vierellä käy on hankalasti luokiteltava. Myrkkyhoitajajuoni ei ole kovin leppoisa millään mittarilla, sillä kukapa ei kammoa tilannetta, jossa uhri on avuttomana murhaajan armoilla ja vielä luottaa, että saa hoitoa ja apua murhaajaltaan. Kammottavuutta vielä lisää tieto, että näin oikeasti on Suomessakin tapahtunut ja jopa useaan kertaan. Muulta osin teos solahtaa kepeään cosy mystery -luokkaan.

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy
Tammi 2015. 266 s.


Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti