Vera Vala: Tuomitut

Murheekseni on todettava, että yksityisetsivä Arianna de Bellis ja minä olemme kasvaneet erillemme. Tältä ainakin tuntuu luettuani loppuun Vera Valan viimeisimmän dekkarin Tuomitut. Olen jo edellistä osaa Villa Sibyllan kirousta lukiessani tuumaillut, että meno on muuttunut turhan synkäksi minun makuuni. Kepeä aistikkuus, joka maustoi aloitusosaa Kuolema sypressin varjossa, tuntuu olevan lopullisesti tiessään, samoin huumori. Suunta on myös kohti pelkäämääni Dan Brown -linjaa monimutkaisine ja mystisine juonikuvioineen.

Tuomitut on suoraa jatkoa Villa Sibyllan kiroukseen Ariannan oman elämän osalta, jopa niin suoraa, että aiempaa osaa lukemattomalla lukijalla saattaa olla vaikeuksia luovia tarinassa mukana. Hieman vaikeuksia oli minullakin, koska lukutaukoa oli yli vuosi osien välillä. En oikein saanut kiinni, mikä selkkaus oli lähes katkaissut Ariannan ja Bartolemeon välit, vaikka yhteistä lastakin odotetaan. Saippuasarjamaiseen tyyliin pariskunta ei pysty nielemään ylpeyttään, vaan rakkaudesta riudutaan mutta ei suostuta puhumaan. Suoraan sanoen tällaista en kauheasti jaksa.

Kirja alkaa pahaenteisellä kohtauksella, jossa katolisen kirkon pappi on joutunut tuntemattomaksi jäävän hyökkääjän vangiksi ja hänet mestataan. Tästä hypätään sitten vuoroin Ariannan, vuoroin hänen jesuiittaveljensä Areksen matkaan. Ares lähetetään Torinoon selvittelemään katolisen kirkon pappien murhia, joita on kertynyt jo kolme. Outo sarjamurhaaja kaappaa papit ja surmaa nämä eri menetelmin sekä asettelee ruumiit näyttävästi esille löydettäviksi. Areksen työnantaja on Vatikaani, joka tarjoaa häntä avuksi poliisille. Poliisi suhtautuu apuun jokseenkin nihkeästi, vaikka kuitenkin Ares on ainoa, joka löytää oikeat johtolangat.

Arianna saapuu Torinoon toista tehtävää suorittamaan. Hänen nuori serkkunsa Marilena on muutama vuosi aiemmin liittynyt outoon Damanhur-nimiseen lahkoon, mutta nyt tytön äiti ja isoäiti ovat saaneet salaperäisen viestin, jonka mukaan Marilena on vaarassa. Ariannan tehtävä on etsiä Marilena ja tuoda hänet omaistensa luo. Mukanaan Ariannalla on Angelo, jonka kanssa hänen on määrä tutkia ja hoitaa tehtävä. Kovin vähäiseksi varsinainen tutkimustyö tällä kertaa jää.

Kolmas ääni tarinassa on Marilenan eli Mustarastaan, joka kertoo tarinaansa lahkon kynsissä. Marilenan onnistuu ottaa yhteyttä entiseen ystävättäreensä juuri, kun Arianna on käynyt tältä kyselemässä serkustaan. Niin Arianna tietää, mistä lähteä etsimään. Marilena on enemmän kuin halukas lähtemään lahkosta, mutta lahko on jo ehtinyt ottaa hänen kaksivuotiaan poikansa kasvatettavakseen. Ilman poikaansa Marilena ei suostu lähtemään.

Kuten kuuluukin, Ariannan ja Areksen tutkimukset liittyvät yhteen, ja sisarukset kohtaavat toisensa lopussa hyvinkin dramaattisissa merkeissä. Sitä ennen on kuitenkin ehditty käydä läpi Torinon matkailunähtävyyksiä, jotka toki ovat kiinnostavia mutta joiden koko historiaa ei kenties kannattaisi jännityskirjassa selostaa. Vieläkin perinpohjaisemmin on selvitetty erilaisten uskonlahkojen ja mystisten liikkeiden historiaa ja oppeja, jotka tuntuvat liittyvän pappien murhiin. Murhia on kaiken lisäksi tapahtunut parisen kymmentä vuotta aiemminkin, mutta silloin on kenties valittu väärä syyllinen!

Tämäkään juoni- ja tietomäärä ei vielä riitä, vaan lisäksi setvitään Ariannan menneisyyttä. Kovien paineiden alla Arianna alkaa nähdä todentuntuisia unia ajasta, jona hän on ollut nuorena kadoksissa. Ovatko unet sittenkin oikeita muistoja? Kuin pisteeksi i:n päälle El Lobo vilahtelee taas kulisseissa ja välillä näyttämölläkin. Ariannan ja syntymättömän lapsen henki ovat vaarassa! Mithrakultin harjoittajat aikovat kaapata hänet!

Haluaisin kovasti pitää Tuomituista enemmän, mutta se lukeutuu sellaiseen dekkarien alagenreen, joka ei minua puhuttele. Kun en pääse tarinan imuun, alkavat kaikenlaiset sivu- ja pikkuseikat ärsyttää kohtuuttomasti, ja lukunautinto on tiessään. Kylmästi arvioidenkin tosiseikka on, että tässä sarjan neljännessä osassa varsinainen toiminta ja jännitys jäävät marginaaliin. Kohokohdaksi pedataan Marilenan ja hänen poikansa pelastamista lahkon kynsistä, mutta se lässähtää. Loppuhuipennuksessa Arianna kohtaa mielipuolisen murhaajan tietysti yksin ja aseettomana (ja kännykästä on akku lopussa!), mutta siitäkin kohtaamisesta puuttuu lataus.

Tuomitut on myös sarjan tähänastisista osista paksuin, sata sivua tuhdimpi kuin aloitusosa. Karsinta ei olisi ollut haitaksi. Vähemmän selittämistä, enemmän toimintaa!

Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.

Toivon, että Vala saisi nopeasti Ariannan tarinan pakettiin, ja aloittaisi aivan uuden sarjan. Sankaritar voisi vaihteeksi olla vähän vähemmän traumatisoitunut.

Vera Vala: Tuomitut

Gummerus 2015. 547 s.

 Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.