Harri Tuomela: Näännytetyt

Ihastuin joltisestikin Harri Tuomelan vuonna 2015 ilmestyneeseen romaaniin Eräänä syksynä. Kehuin sitä hiotuksi helmeksi, ja edelleen olen samaa mieltä. Tartuin kohtalaisin odotuksin Tuomelan vuoden 2016 dekkariin Näännytetyt lukukokemukseni perusteella ja petyin karvaasti.

Pohjoissuomalaisen pikkukunnan poliisin miehistön muodostavat rikoskomisario Nikolai Halttunen ja tämän kollega Leevi Keskitalo. Sisäilmaongelmista kärsivä poliisiasema sijaitsee vanhassa talonmiehen asunnossa, eikä jossain muualla työskentelevä esimies vaikuta kiinnostuneelta tilan kunnon selvittämisestä.

Nelikymppinen Nikolai asustaa autioituvalla syrjäkylällä äitinsä kanssa. Äiti elättelee edelleen toivetta, että Nikolai luopuisi poliisin työstään ja alkaisi viljellä perheen maatilaa. Kunhan ensin ’hankkisi’ itselleen vaimon. Nikolai tajuaa itsekin olevansa kuin peräkamaripojan perikuva masturboidessaan nettipornosivujen äärellä omassa huoneessaan. Ainoa erottava tekijä on, että hänellä on sentään työpaikka.

Sitten poliisien harmaaseen arkeen rävähtää ihan oikea murhatutkinta. Yksinään asustellut ja eristäytynyt eläkkeellä oleva postivirkailija löytyy kotoaan kammottavalla tavalla murhattuna. Nainen on riisuttu alasti ja sidottu lattialle vierellään vesikanisteri, josta ei kuitenkaan ole ylettynyt juomaan. Vanha nainen on nääntynyt janoon. Teko on selvästikin suunniteltu ja harkittu huolellisesti. Mutta kuka on voinut vihata vaatimattomasti elellyttä ikäneitoa niin mielettömästi?

Nikolain ja Leevin tutkimukset etenevät verkkaisesti kylän vähiä asukkaita puhuttaessa. Koska varsinaisessa juonessa on hyvin ohuelti asiaa, on Tuomela kirjoittanut kuin tilkkeeksi kuvauksia Nikolain ja tämän äidin nihkeästä kotielämästä ja Nikolain yrityksistä saada itselleen ehkä sittenkin elävää naisseuraa ja kenties vaikka joskus lapsiakin.

Sitten tilanne sähköistyy hetkeksi uudelleen, kun löytyy toinen näännytetty uhri. Vähitellen arvoitus alkaa avautua, mutta kummallisen vaikeaa on suomalaisessa valvontayhteiskunnassa jäljittää ihmisiä… Lopulta rikos ratkeaa erittäin kyseenalaisen onnenkantamoissattuman avulla, ja pisteeksi i:n päälle syyllinen tunnustaa avomielisesti kaiken.

Murhat ovat nerokkaita ja vertaansa vailla kammottavuudessaan, mutta ne eivät ollenkaan istu muuhun Näännytettyjen sisältöön. Idea olisi vaatinut rutkasti jatkojalostamista ennen julkaisua.

Harri Tuomela: Näännytetyt
Nordbooks. 206 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Google ei antanut yhtään linkkiä Näännytettyjen arvioihin, mutta teos on arvioitu Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjillä (4/2016). Leena Korsumäki päättää arvionsa:

"Kiitän siis päähenkilöstä ja hänen viemisestään maaseudulle. Moitin epäuskottavan poliisiorganisaation kuvauksen lisäksi köykäistä juonta, joka ei jaksa innostaa. Kielipoliisi ei tällä kertaa moiti oikeakielisyysvirheistä, koska virkkeet ovat suurimmaksi osaksi yksinkertaisia päälauseita eikä siitä kovin omaperäistä kieltä synny. Lyhytsanaista, tyhjänpäiväistä dialogia on aivan liikaa."

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jäätiköistä, vesiputouksista, mustista merenrannoista ja laavamuodostelmista on mahdoton valita suosikkiaan. Ne kaikki mykistävät kauneudellaan. Taivas on korkealla ja kirkkaalla säällä näkee kymmenien kilometrien päähän.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen Youtubesta etsimiäni Hraunin kappaleita. Päivemmällä ryhdyin seuraamaan Instagramissa tiliä logreglan eli Islannin poliisia. Kaivoin myös pöydälle kasaantuneiden kirjojen pinoista pintakerrokseen Arnaldur Indriðasonin vielä lukemattoman dekkarin Muistin piinaamat. Jotain muutakin islantilaista kirjallisuutta pitäisi kaivaa esille kirjastosta.

Tämän totaalihurahduksen takana on Satu Rämön mainio tietokirja Islantilainen voittaa aina, joka on hävettävän kauan lämmittänyt kirjahyllyäni. Mutta olipa oivallinen valinta orastavaa lukuähkyä torjumaan! Rämö kirjoittaa tiukkaa asiaa mutta niin vaivattoman tuntuisella otteella, että talouskriisit sekä historian ja kulttuurin syväluotaukset soljuvat kurkusta alas aivan kakistelematta. Keskeistä on tiukka ja tinkimätön omakohtaisuus, itse nähty ja koettu, eletty. Huumoria on mukana kosolti, ja Rämö nauraa lämpimästi myös itselleen. Mutta ennen kaikkea teoksesta välittyy aito rakkaus uutta kotimaata kohtaan ilman, että Suomea mitenkään väheksytään, jos ei ihannoidakaan.

Harkitsevaksi, hieman varovaiseksi ja käytännölliseksi hämäläiseksi itseään luonnehtiva Rämö hakeutui 2000-luvun alussa ekonomiopintojensa aikana opiskelijavaihtoon Islantiin. Atlantin ympäröimä puuton tuliperäinen saari ja sen alati optimistiset ja itsevarmat mutta välittömät ihmiset veivät kuin varkain nuoren naisen sydämen, eikä vierailu jäänyt suinkaan viimeiseksi. Kun eräänä baari-iltana vastapäätä asettui komea juuri Suomesta opsikelijavaihdosta palannut islantilaisnuorukainen, asia alkoikin olla selvä.

Rämö on tehnyt Islannissa toimittajan töitä, joissa luontaisesta uteliaisuudesta ja uusien asioiden ennakkoluulottomasta ihmettelystä on ollut etua. Sitkeä ja sisukas nainen ryhtyi kotoutumaan sinnikkäästi ja perusteellisesti. Kirjansa viimeisissä luvuissa Rämö kuvaa islannin kielen opintojaan Reykjavíkin yliopistossa. Kirjallisuuspainotteinen kielen opiskelu oli työlästä mutta palkitsevaa ja sen kuvaus sai minut miltei kateudesta vihreäksi. Juuri niin vieraaseen kieleen ja kulttuuriin tulisikin tutustua!

Rämö asettui Islantiin vakituisesti jo ennen vuoden 2008 suurta pankkikriisiä. Ekonomin silmin meno näytti hurjalta, ja niinhän siinä sitten kävikin, että kupla puhkesi komeasti paukahtaen. Tunnustan, että seurasin noita talouskriisin kiemuroita seurauksineen aikanaan erittäin pintapuolisesti (ja pääosin Arnaldurin dekkareista melkoisen jälkijättöisesti), joten oli mielenkiintoista kerrata tapahtumat mukana eläneen silminnäkijän kertomina. Islantilaisten spontaanius ja hieman naiivilta vaikuttava usko kaiken onnistumiseen on järkkymätöntä, mutta Rämö näkee siinä myös negatiivisia puolia. Jonkinlainen riskianalyysi olisi ehkä jonkun kannattanut jossain vaiheessa tehdä, vaikka…

Islannissa viimeisen päälle harkittu elämä on mahdoton. Täällä lumimyrsky voi koska tahansa sotkea suunnitelmat ja tulivuorenpurkaus vastamaalatun ulkoseinän. Itse asiassa koko maa voisi lakata olemasta, jos purkaus olisi tarpeeksi iso.

Niin uskomatonta kuin se onkin, islantilaiset käänsivät melko nopeasti totaalisen talousromahduksen edukseen. Jäljet lakaistiin osittain rumastikin piiloon, kuten Rämö näyttää. Avuksi tuli vielä jättimäisen tuhkapilven taivaalle sylkenyt hankalaniminen tulivuori. Islantilainen tosiaan voittaa aina. Eikä jalkapalloihmettä edes vielä ollut ehtinyt tapahtua kirjan kirjoittamisen aikaan!

Rämö kirjoittaa rakastavasti mutta samalla kriittisesti Islannista, sen asukkaista ja oloista. On hienoa, että kokonainen kansa periaatteessa tuntee toinen toisensa ja on jopa sukua keskenään. Mutta kyllä sillä on negatiivisiakin seurauksia, jotka Rämö ulkopuolelta tulleena näkee hyvin selvästi. Tosin väittäisin, ettei tältä ongelmalta täysin vältytä Suomen kokoisessakaan valtiossa. Jääviyskysymykset ovat ainakin kunnallispolitiikassamme arkea.

Pienen valtion etuja on sekin, että toimittajan on helppo päästä puhumaan kiinnostavien ihmisten kanssa. Eniten kadehdin Arnaldurin kanssa käytyjä keskusteluja, mutta hauska kuvaus on myös siitä, miten Islannin maailmankuulu presidentti Vigdis Finnbogadóttir keitti toimittajalle omin käsin aamukahvit ennen haastattelua. Islannissa tämä on luonnollista eikä sitä kukaan pidä minään, kuten sitäkään, että kuuluisat filmitähdet käyvät maassa kuvauskeikoilla. Onhan Islanti niin hieno maa. Tietysti he sinne tulevat.

Ulkoilmaihmisenä Rämö puolisoineen tuntee upean Islannin luonnon ja nauttii siitä täysin siemauksin. Minä taas nautin näistä luontokuvauksista mieluusti omassa olohuoneessani. Vesiputouksen lailla telttailijan päälle aamuyöstä kaatuva vesisade on hauska anekdootti, kun se tapahtuu jollekulle toiselle. Mutta Islanti on kyllä vaarallisen lumoavan kuuloinen!

Ikkunasta näkyi tummanharmaa laavapelto. Ulkona satoi niin lujasti, että harmaa laavakenttä sekoittui taivaan harmaisiin värisävyihin. Horisonttia ei enää erottanut. Ihan kuin olisimme leijuneet maan pinnan yläpuolella.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015. 281 s.

Arvostelukappale.

Satu Rämö avustaa säännöllisesti mm. Image-lehteä matkailujutuilla. Rämön suosittua Salamatkustaja-blogia kannattaa myös seurata. Rämö ja Hanne Valtari ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Unelmahommissa, joka ilmestyy maaliskuun lopulla. 

P.S: Jos et minua usko, kurkkaa, mitä Mrs. Karlsson lukee -blogin Mari sanoo tästä kirjasta!

Arttu Tuominen: Murtumispiste

Viime vuonna kirjoitin Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti, että se on kliseisesti sanoen lupaava esikoinen. Olin onneksi erittäin oikeassa kliseineni, sillä Tuomisen kakkosdekkari Murtumispiste lunastaa kaikki esikoisen lupaukset ja ylikin. Siitä voisi kliseisesti todeta, että se on kansainvälisen tason trilleri.

Kaipailin Muistilabyrintin jälkeen myös jatkoa tutuiksi käyneiden poliisihahmojen parissa, ja Tuominen on ottanut toiveestani kopin. Huolella ja rakkaudella kuvatussa Porissa ja sen poliisilaitoksella ollaan taas, kun noin vuosi on kulunut aikaisemmista seikkailuista. Komisario Janne Rautakorpi tosin tavataan alkuun Harjavallan mielisairaalan suljetulta osastolta, mutta ei huolta, riittävän kiinnostava rikos houkuttelee eläköityneen miehen konsultin hommiin. Ei ole Tuomisen syy, että vastahakoiset rikoskomisariot alkavat nekin olla jonkinlainen poliisidekkareiden klisee.

Porin poliisi on joutunut erittäin ikävän tosiasian eteen. Suomen pelätyin liivijengi Veljeskunta on ottanut kaupungin kuin varkain uudeksi tukikohdakseen. Miten pikkukaupungin poliisivoimat pystyvät pitämään ammattimaisen rikollisliigan kurissa? Rikostilastot alkavat jo näyttää hälyttäviä lukuja, eivätkä yhtä kaupunginosaa riivaavat törkeät raiskaukset yhtään helpota tilannetta.

Keskusrikospoliisista lähetään paikalle avuksi alan erikoisasiantuntija komisario Tero Vähäsavo, jonka suosioon laitoksen oma mulkero Mulperi alkaa näkyvästi luikerrella. Mulperin kontolle sysätään raiskausketjun selvittely, kun muut voimat keskitetään pian ennenkuulumattoman raa’an rikoksen ratkaisemiseen. Tapahtuu nimittäin murha, jonka yhteydessä raskaana olleen naisen kohdusta ryöstetään sikiö. Kaikki tapahtuu keskellä kirkasta päivää kerrostaloasunnossa. Poliisi on ymmällään, kansalaiset kauhuissaan ja media villiintyy.

Samaan aikaan näiden kammottavien tapahtumien kanssa Suomeen ja Poriin saapuu salaperäin Mark Dupree, entinen Ranskan muukalaislegioonan upseeri. Mitä Dupree Porista hakee? Kun mies on vieraillut ensimmäisen kerran Veljeskunnan päämajassa, alkaa poliisikin kiinnostua hänestä. Käynnin jälkeen päämajassa on nimittäin kahdeksan ruumista ja jengin johtaja Unto Kekkonen on kadonnut tyttöystävänsä kanssa jäljettömiin.

Tuominen kuljettaa eri juonilinjoja sujuvasti ja tarina vetää mainiosti. Henkilöiden toiminta perustellaan huolella, ja Mark Dupreen jäljillä ollaan murrosiästä asti. Kun Rautakorpi saa vihiä hänestä, seuraa matka aina Afrikan sydänmaille, ja Rautakorpi joutuu kohtaamaan omat riivaajansa silmästä silmään viimeisessä kamppailussaan. Tuominen on tehnyt valtavasti töitä ja saanut myös nämä ulkomaille ja legioonaan sijoittuvat jaksot maistumaan aidoilta.

Porin poliisilaitoksen (vai asemako se enää vain on?) työ- ja ihmissuhdekuviot on kuvattu kiinnostavasti. Vanhat tutut saavat lisäsyvyyttä ja uusia kasvojakin tulee mukaan. Tero Vähäsavon vastakohta monella tapaa ja mielenkiintoinen tuttavuus on Rautakorven tilalle nimitetty Ilari Strand, josta mieluusti kuulen vielä lisää.

Kiittelin jo esikoisdekkarin yhteydessä Tuomisen henkilökuvaustaitoja, enkä suotta. Murtumispisteen henkilöt ovat poikkeuksellisen elävän tuntuisia, myös roistot, jotka ovat pahuuden ilmentymiä vailla vertaa. Hämmentävän kiltinoloinen Tuominen kirjoittaa kammottavista raakuuksistakin kylmän viileästi. Pahuudella on kuitenkin uskottavan tuntuiset perustelunsa, siis sillä, miksi henkilöistä on tullut sellaisia kuin on. Heidän toimintansa ei ole hyväksyttävää. Myös Dupreen hahmo on poikkeuksellisen kiehtova. Yliluonnollisilta haiskahtavat taidot viittaavat supersankariin, mutta miehellä on omat heikkoutensa ja pimeät kohtansa.

Tuominen ei myöskään turhia jarruttele, vaan antaa mielikuvituksensa kunnolla lentää. Porin keskustassa käytävä massiivinen tulitaistelu on kuin suoraan painajaisista, samoin moni muu tarinan käänne. Osa paksun romaanin juonihaaroista jää myös selvästi kesken, joten jatkoa lienee luvassa.

Jotta ei menisi aivan hillittömäksi suitsuttamiseksi, on otettava pari seikkaa kriittiseen käsittelyyn. Molemmat liittyvät kustannustoimittamiseen. Mietin lukiessani, olisiko tuhdissa teoksessa sittenkin ollut hieman laihduttamisen varaa. Ainakin perin romanttinen juonihaara, jossa selvitellään kahden poliisin, Liisan ja Juhan, parisuhdetta, on kovin muhkea. Kohtalokas puhelinsotkukin jää sitten selittämättä myös lukijalle.

Olisin myös toivonut teokselle jälleen kerran vielä yhtä viimeistelykierrosta. Tekstiin on jäänyt kiusallisen paljon erilaisia oikeinkirjoitusvirheitä ja myös muita kömmähdyksiä. Ensin vaaleatukkaiseksi kuvattu nainen onkin seuraavalla sivulla mustatukkainen, esimerkiksi. Kieli on pääosin oikein sujuvaa ja kuvaukset jopa runollisia kalisevine lehtineen, ja sitten taas eteen tupsahtaa jokin ’kädestä tervehtiminen’ ’kättelyn’ sijaan. Nämä kun vielä olisi saanut siivottua.

Mutta kaiken kaikkiaan siis Murtumispiste on oikein vetävä ja vaikuttava dekkari, oman dekkarivuoteni huippuja, ehdottomasti! Tuomisen nimi kannattaa totisesti pistää muistiin.

Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti 2016. 491 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Johanna Tuomola: Valheiden vangit

Safe & Sound -yksityisetsivätoimisto on kahden naisen, noin kolmikymppisen Julian ja hänen isoäitinsä Anniinan, tuoreehko yritys. Julia on entinen poliisi ja entinen turvallisuusfirman työntekijä. Sillat entisiin työpaikkoihin ja välit niiden pomoihin ovat kärventyneet komeasti, mutta urheilullisella naisella on uskollisia ystäviäkin, joiden apuun voi tarpeen tullen luottaa. Ainakin Julia haluaa itse niin uskoa.

Menestyvän veneveistämön toinen omistaja tapetaan työpaikallaan hämärissä olosuhteissa. Poliisin tutkimukset polkevat paikallaan, eikä epäiltyjä tunnu olevan. Kuin viimeisenä oljenkortenaan poliisi päättää pidättää komean lesken, Susanna Hiidenrannan, lähestulkoon pelkkien aihetodisteiden perusteella. Sattumalta Julian ja Susannan polut risteävät juuri ennen pidätystä, ja yllätyksekseen Julia saa Susannalta toimeksiannon selvittää, kuka oikeasti murhasi hänen aviomiehensä.

Samaan aikaan kovan rikollisjengin Pomo vangitaan ja kakkosmies Matti Pitkänen joutuu astumaan johtoon. Se kyllä sopii, mutta liiketoimet yskivät pahasti, koska jossain järjestön pienessä sisärenkaassa on vuoto. On hankittava uusi kaveri hoitamaan huumekuriirin tehtävää Tallinnan ja Helsingin välille. Kuka olisi sopivan viaton ja riittävän ahne tehtävään?

Epämääräisen Stardust-ravintolan omistaja Leevi elää kummallisessa kuplassa. Arki on raadollisen rankkaa parhaat päivät nähneiden huorien majoittajana ja kaljakuppilan isäntänä, mutta se on vain välivaihe. Edessä on loistava tulevaisuus, ravintolaketju ja rutkasti rahaa. Näin Leevi uskottelee itselleen ja kotipuolessa vanhemmilleen ja vanhoille luuserikavereilleen. Sitten Leevi rakastuu unelmiensa naiseen.

Näistä juoniaineksista lähtee kehkeytymään Johanna Tuomolan uuden Julia Takalo -dekkarisarjan avausosa Valheiden vangit. Juonikuviot kietoutuvat luonnollisesti yhteen tarinan mittaan. Tuomola myös jallittaa lukijaa ja henkilöitään taitavasti moneen otteeseen. Aika harva asia on lopulta niin kuin ensivilkaisulla luulisi.

Julian hahmo on jotain uutta ainakin kotimaisessa dekkarigenressä. Räväkkä, toimintaorientoitunut Julia erottuu edukseen monella tavalla. En muista lukeneeni naispäähenkilöstä, joka suhtautuu seksiin niin suorasukaisen käytännöllisesti kuin Julia. Kunnon pano kapakan vessassa entisen kollegan kanssa on vain virkistävää ja rentouttavaa liikuntaa, ei sen kummempaa. Tämä mimmi ottaa, mitä haluaa. Ja hän myös haluaa, aika monia. Vähitellen Tuomola paljastaa Juliasta yhä enemmän, ja mitä enemmän lukija saa tietää, sitä enemmän Juliasta alkaa pitää.

Rikokset ratkeavat osin Julian ponnekkaiden puuhien ansiosta, osin niistä huolimatta. Vauhtinsa huumassa Julia ajaa itsensä todelliseen vaaraan, ja pelastuminen on hiuskarvan varassa – tosin tässä kohtaa lukijana protestoin. Mielestäni Tuomolan kirjoittama ratkaisu ei ollut tarinan maailmassakaan ihan vedenpitävä eikä oikein istunut tyyliin. Julian menneisyydestä Tuomola vihjaisee löytyvän jotain penkomisen arvoista, ja yksi juonilangoistakin taitaa kurottaa seuraavaan osaan.

Valheiden vangit on raikkaasti uudenlaista Tuomolaa, tykkäsin. Seuraavaa osaa jään siis odottelemaan.

Kirjan syntytavasta vielä sen verran, että Tuomola kutsui Facebookissa kirjalleen esilukijoita ja valitsikin kunnioitettavan joukon ihmisiä antamaan kommenttejaan vielä hiontavaiheessa olleeseen käsikirjoitukseen. Kirjan lopusta voi kurkata, mitä kukin lukija on saanut ehdotuksistaan lävitse.

Johanna Tuomola: Valheiden vangit
Book4U 2016. 310 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

P.S. Googlaamalla löytämäni lukuisat blogiarviot ovat hyvin yksimielisiä Valheiden vankien viihdyttävyydestä ja Julian hahmon sympaattisuudesta. Filosofian puutarhassa -blogissa on sentään jokin säröääni tähän kuoroon:

"Tarina potki eteenpäin sujuvasti, mutta jotakin puuttui: se erityinen yksityiskohdissa piilotteleva loisto joka tekee Tuomolan kirjoista ainutlaatuisia ja on tavannut erottaa ne muista ammattitaidolla kirjoitetuista rikosjännäreistä. Esilukijaprosessi oli kokeilemisen arvoinen idea, mutta minulle jäi sellainen tunne että kun kirjassa kuului yli 30 ihmisen ääni, se yksi ainutlaatuinen oli jotenkin jäänyt niiden alle."

Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Tiina Torppa toteaa samaa:

"Joukkoistaminen voi olla yhä lisääntyvä keino kehittää teosta. Toisaalta on pakko sanoa, ettei mikään joukko korvaa kustannustoimittajan työtä. --- olisi nipistänyt rönsyjä ja saanut tarinan punaisen langan paremmin esiin ---" 

Kirja vieköön! 15.2.2017

Olin erittäin harmissani, etten päässyt ensimmäiseen Kirja vieköön! -tapahtumaan tammikuussa. Baba Lybeck oli onnistunut saamaan tapahtumaansa esiintymään samalla kertaa Tarja Halosen, Tellervo Koiviston ja Jörn Donnerin. Paikalla olleiden haltioituneet kuvaukset todistavat, että ilta oli maaginen ja kaikin tavoin unohtumaton. En ihmettele yhtään.

Viime viikon keskiviikkona, 15.2.2017, olin ilokseni paikalla, kun Lybeckin vieraiksi olivat saapuneet Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara ja Merete Mazzarella. Saatan syyllistyä vakavaan ikärasismiin, mutta eniten näistä hienoista kirjailijoista odotin Mazzarellan osuutta, joka olikin sijoitettu sokeriksi illan pohjalle. Valitan, nuoret nousevat ja valovoimaiset tähdet: parhaiten loistaa kuitenkin elämänkokemuksen silaama karisma.

Baba Lybeck ja vieraat Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen.

Lybeck on rakentanut kirjalliset illat harkitun tyylikkäiksi. Ammattilaiset esittävät alkuun otteen seuraavaksi haastateltavan tekijän uusimmasta teoksesta, josta sitten keskustellaan tovi. Tällä kertaa ensimmäisen kirjailijan eli Venla Hiidensalon teoksen Sinun tähtesi -romaanin otteen esitti Lybeck itse. Sillä ilta käynnistyikin mukavan intensiivisesti. Haastatteluosuudessa Hiidensalo kertoi romaaninsa kytköksistä oman sukunsa tarinaan. Sinun tähtesi on ehdottomasti lukulistallani, vaikka häpeän tunnustaa, että Karhunpesäkin vielä odottelee hyllyssä lukuhetkeään.

Seuraavaksi lavalle asteli näyttelijä Taisto Oksanen, joka esitti mainion palasen Mikko Rimmisen uutuusteoksesta Maailman luonnollisin asia. Haastattelukaan ei saanut minua taipumaan sen kannalle, että teos olisi minulle tarkoitettu. Tyyli vaikuttaa liian korkealentoiselta ja erikoiselta. Ystäväni tosin totesi, että kuuntelisi kyllä mielellään sen äänikirjana, mikäli Oksanen toimisi lukijana. Pistäisin ainakin harkintaan minäkin!

Baban haastateltavina Koko Hubara ja Merete Mazzarella.

Väliajan jälkeen olivat vuorossa illan esseistit. Esikoiskirjailija Koko Hubaran Ruskeat tytöt ilmestyy keväällä, mutta näytteen kirjasta tarjoili Laura Eklund Nhaga Hubaran fanijoukon ja toki muunkin yleisön iloksi. Hubara kertoi teoksensa synnystä ja huutavasta tarpeesta. Kieltämättä teos alkoi kiinnostaa.

Kati Outisen tulkitseman Elämän tarkoitus -teoksen otteen jälkeen lavan kolmanteen nojatuoliin istahti Merete Mazzarella. Lybeck kysyi suomeksi, ja Mazzarella vastasi ruotsiksi. Hyvin toimi. Mazzarella luonnehti esseeteoksiaan leikkisästi harakanpesiksi, joissa saattaa olla yksi hopealusikkakin kaiken muun sälän seassa. Ainakin minun lukemissani Mazzarellan kirjoissa on ollut hopea-aterimia runsaamminkin.

Ilta oli oikein hieno, ja varsinkin jälkimmäinen puolisko meni kuin siivillä. Silti arvelen, että ensimmäisen kerran lumoa ei aivan saavutettu tällä toisella kertaa. Mietin myös, että kirjailijahaastattelut, joiden ytimenä on käsitellä tekijän uusinta teosta, ovat hankalia. Miten puhua uutuuskirjasta niin, että herätetään kuulijoissa himo lukea se mutta niin, ettei paljasteta liikaa? Joudutaan kiertelemään varsinaisen asian ympärillä välillä tuskastuttavastikin. Kuulija tuntee helposti jäävänsä ulkopuoliseksi, mikäli kirja on lukematta. Jos taas on jo kirjan lukenut, saattaa anti jäädä myös laihaksi.

Hiidensalon haastattelun sisällön olin jo kuullut aikaisemmin muistaakseni syksyn kirjamessuilla (tai sitten olin lukenut siitä jostain). Rimmisen kirjaa taas käsiteltiin abstraktisti, ja käteen jäi oikeastaan vain vaikutelma siitä, että Lybeck ja Rimminen nauttivat toistensa älykkäästä seurasta. Ilmassa oli pientä kisailun makua: kumpi saa lohkaistua fiksumman kommentin? Hubaran teosta ei suurin osa paikalla olleista ollut voinutkaan lukea. Enemmän olisin toivonut valmisteltujen haastattelujen rinnalle vapaata keskustelua. Siinä vaiheessa, kun nojatuolit olivat täynnä, siihen olisi ollut tilaisuus kirjailijoiden kesken. Nyt sitä tilaisuutta ei hyödynnetty.

Nautin kovasti illan atmosfääristä. Iso sali oli täynnä samanhenkisiä kirjaihmisiä, jotka olivat tulleet paikalle arki-iltana ihan vapaasta tahdostaan nauttimaan kirjallisesta kulttuurista ja kuuntelemaan kirjailijoita. Väliajalla sekä ennen ja jälkeen ohjelman oli mukavaa tavata tuttuja kirjabloggaajia ja bongailla kirjailijoita ja muita kirja-alan ihmisiä yleisön seasta. Tällaista tarvitaan, ja kiitokset Baba Lybeckille siitä, että Kirja vieköön! on ihan oikeasti toteutunut. Toivon konseptille menestystä!

Seuraava Kirja vieköön! -ilta Savoy-teatterissa on 15.3. klo 19.

Sain medialiput tilaisuuteen.

Illasta ovat kirjoittaneet monet muutkin paikalla olleet kirjabloggaajat:

Kirsin Book Club,
Reader, why did I marry him?,
Kirja vieköön!,
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha

On myönnettävä, että ihan kaikki ’dekkarit’ eivät ole minua varten. Selvästikin psykologinen jännitys on alalaji, jonka suhteen olen erityisen vaativa. Jutussa on oltava kunnon juju, muuten homma on helposti pelkkää sanahelinää ja saman idean veivaamista joka kantilta ilman edistymistä.

Valitettavasti kirjailijanimimerkki Arna Tuulen teos Mielikuvitusmurha on juuri sellainen, joka saa niskakarvani pörhölleen mutta ei suinkaan jännityksestä, kuten olisi tarkoitus. Idea on ollut yksinkertainen ja ihan toimivakin, mutta se ei ole kantanut kokonaisen romaanin mittaa, joten sivujen täytteeksi on pitänyt kirjoittaa kosolti koukeroisia lauseita ja yleviksi oletettavasti tarkoitettuja mietteitä vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta, katumuksesta ja omastatunnosta. Hohhoijaa.

Kuten sanottu, idea on ihan kelvollinen. Pienen arkkitehtitoimiston arkkitehti Joonas on palaamassa firman mökiltä eli Takapajulasta. Hän on juuri tehnyt murhan, jota on ehtinyt hautoa jo vuoden verran. Mutta nyt oli siis siirrytty mielikuvituksesta tekoihin, vaikka ihan kaikki Joonaksen mielen sopukat eivät sitä vielä suostu tajuamaankaan. Kenen itsemurhan Joonas lavasti, jää lähes koko tarinan ajaksi arvoitukseksi, mutta oikeasti lukijan ei ole sitä kovinkaan vaikea arvata.

Lukija pääsee seuraamaan vuoroin Joonasta nykyhetkessä murhan jälkeen, jolloin hän toimii minäkertojana, vuoroin muita henkilöitä menneisyydessä ulkopuolisen kertojan kautta. Tosin välillä yksi näkökulmista on Joonaksen, eli häntä seurataan sekä sisältä että ulkoa. Murhaa edeltäneen vuoden kronologia on rikottu, joten kokonaisuuden on tarkoitus muotoutua pala kerrallaan ja lukijan oivaltaa, mikä oikein sai Joonaksen tekemään äärimmäisen tekonsa.

Oikeasti Tuuli piinaa lukijaa selostamalla pilkuntarkasti arkkitehtitoimiston työilmapiiriä, joka ei todellakaan ole kummoinen. Joonaksen pettymykseksi yrityksen perustajan kuoleman jälkeen firmassa tapahtuu monia muutoksia. Hän ei saa toivomaansa asemaa eikä arvostusta, vaan katkeroituu vähitellen yhä enemmän. Pettymyksiä tulee myös rakkauselämän puolella. Sopivia uhreja on siis vilisemällä, mikä tietysti on mukavaa vaihtelua. Mutta mikä saa Joonaksen tekemään murhan, ei kuitenkaan ihan aukene.

Pian käy ilmi, että huolellisesta etukäteismietinnästä huolimatta Joonas tekee useita virheitä, joista jokainen voisi koitua hänen kohtalokseen. Myös sattumalla on sormensa pelissä, ja Mielikuvitusmurhan mehukkaimmat hetket vietetäänkin, kun Joonas joutuu miettimään, surmasiko hän kenties tietämättään toisenkin ihmisen. Mutta mitään tutkintaa ei koskaan tule, koska kukaan ei jostain syystä kaipaa mökkilaiturin alle uitettua ruumista.

Tarina etenee kuin eteneekin kohti vääjäämätöntä, pateettista loppuaan, joka olisikin omalla tavallaan vaikuttava, mikäli turhat rautalankamallinnokset olisi suosiolla karsittu. Mutta jostain syystä kirjailija on päätynyt ratkaisuun, jossa hän vetää maton tarinan alta lapsekkaalla epilogilla. Käsittämätöntä.

Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha
Kvaliti 2016. 252 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas


P.S. eli lisäys kirjoitukseeni 19.2.2017 klo 15.20.

Teatterinna -blogin Susanna kirjoittaa Mielikuvitusmurhasta mm. näin: 

"Kokonaisuutena pidin kirjasta, mutta se loppuratkaisu... En ole vieläkään varma, mitä mieltä siitä olen. Tuli vähän sellainen olo, että minua huijattiin lukijana, mutta ei se huono tunne ole. Loppu haastoi ajattelemaan kirjaa ihan uudessa valossa, käymään kaikki tapahtumat läpi lopun näkökulmasta ja juurikin pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.

Kiinnostava kirja tosiaan, kannattaa lukea."

Ruumiin kulttuuri -lehden (4/2016) Kirjakäräjillä Keijo Kettunen toteaa:

Tuuli pitää psykologiset viritykset mainiosti otteessaan ja höystää tarinaa mustalla huumorilla - - -
Työyhteisön ja yksityiselämän suhdekuviot on maalailtu ilmeikkäin vedoin.

Loppuratkaisu herättää ristiriitaisia tunteita - se on pieni pettymys --- Kokonaisuutena Tuulin kiero psykologinen jännäri nousee kuitenkin reilusti myönteisten lukukokemusten joukkoon."

Ari Wahlsten: Lumimies

Selvästikin kaikkeen tottuu, sillä lukiessani Ari Wahlstenin toista Kit Karisma -dekkaria Lumimies en enää ärsyyntynyt karheankomean yksityisetsivän naurettavasta nimestä. Kerrottakoon heti alkuun myös, että tulossa on tosiaankin Kit Karisma tutkii -sarja, sillä kolmas osa Nelisormi ilmestyy vuonna 2017.

Tykästyin Kuka pelkää mustaa miestä?-dekkarissa sen tyylikkäisiin Chandler-viittauksiin, sutjakkaan juonenkuljetukseen ja sujuvaan kieleen. Kaikki tämä on edelleen tallessa toisessa dekkarissa. Tällä kertaa Kit sotkeutuu kaulaansa myöden huumekauppoihin, joita pyörittävät Helsingissä kovan luokan gangsterit.

Juttu lähtee liikkeelle, kun Kit saa toimeksiannon naiselta, jonka yhdeksäntoistavuotias poika on kadonnut. Kitin hälytyskellot alkavat soida, kun paljastuu, että nainen on poliisi. Miksi poikaa ei etsitä virallista tietä? Syynä ovat ainakin päällisin puolin pojan päivänvaloa kestämättömät tuttavuussuhteet Helsingin alamaailman tunnettuihin nimiin. Lisäksi poika on tainnut sotkeutua gangsteripomon naisasioihin. Äiti pelkää, että poikaa ei enää elävänä löydetä.

Kakisteluistaan huolimatta Kit ottaa tehtävän vastaan ja saa huomata heti, että joku muukin on kiinnostunut Hannes Tarvaisesta ja tämän poliisiäidin touhuista. Varsinaiset tunnustelut hän päättää aloittaa vihollisen päämajasta eli suositusta yökerhosta, jota rikolliset pyörittävät. Kohtaus on kuin suoraan vanhasta mustavalkoisesta rikoselokuvasta, jossa komea yksityisetsivä työntää nenänsä vääriin paikkoihin ja vaarallisen lumoava kaunotar leikittelee hänen kohtalollaan.

Wahlsten kuljettaa sankariaan jälleen luistavasti läpi kiperien paikkojen ja ovelien juonittelujen. Kit ei jää niissä suinkaan toiseksi, vaan hän antaa kelpo vastuksen kelmeille, keitä he sitten ovatkin.

Lumimies on mukavan viihdyttävä paketti, vaikka aivan aloitusosan veroista uutuudenviehätystä siinä ei tietenkään enää ole. Juoni on napakka, eikä kirjallakaan ole liikaa mittaa, vaikka jotain rönsyjä kenties olisi voinut vielä leikatakin.

Ari Wahlsten: Lumimies
Kosmos 2016. 252 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?

Esikoisdekkaristi Ari Wahlstenin Kuka pelkää mustaa miestä? on monin tavoin mielenkiintoinen ja hämmentävä teos. Mukana on piristävän uudelta maistuvia aineksia, mutta perusta nojaa vahvasti perinteeseen, jopa niin, että mieluusti luonnehtisin sitä Chandler-pastissiksi. Oma Chandler-tietämykseni on hävettävän ohut, mutta siitä huolimatta tunnistin yhdistävät tekijät vaivatta, ainakin monet niistä.

Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma (!) ei ole aivan tavallisimpia dekkarihahmoja suomalaisessa dekkarigenressä. Kitin isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä. Chandlermaisissa tunnelmissa Kit tavataan toimistossaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeiltä tyhjenevästä toimistokolossista jalat rennosti pöydänkulmalle ristittyinä ja viskipullo käden ulottuvilla. Toimiston ovilasin läpi kuultaa asiakkaan siluetti.

Nelikymppinen, karhean komea Kit saa toimeksiannon yhdeltä Suomen rikkaimmalta mieheltä, yritysjohtaja Arne Werner Wahlbergilta. Suvun päämies on joutunut parin murhayrityksen kohteeksi ja haluaa Kitin selvittävän, kuka on yritysten takana. Skandaalia välttääkseen Wahlberg kääntyy yksityisetsivän puoleen, vaikka ei kovin luottavaiselta vaikutakaan. Vastahakoisesti Kit ottaa toimeksiannon vastaan.

Tutkintalinjoja avautuukin heti useita, kun Kit alkaa pöyhiä Wahlbergin lähipiiriä. Kulosaaren huvilan henkilökunta ja johtajan perilliset osoittautuvat kaikkea muuta kuin tavanomaisiksi, ja onpa Kit lähellä saada turpaansakin ainakin pari kertaa jo tutkimustensa tunnusteluvaiheessa. Tilanne kiperöityy nopeasti, kun Wahlberg löytyy saunarannasta jalat oikoisenaan.

Kitin tutkimukset eivät kuitenkaan pääty tähän, vaikka Helsingin rikospoliisi ei kovin myötämielisesti kilpailijaan suhtaudu. Sen sijaan yritysjohtajan palveluskuntaan kuuluva Natalia lämpenee senkin edestä Kitin karismalle.

Kuka pelkää mustaa miestä? on juonenkuljetukseltaan näpäkkä ja kieleltään vaivattomasti soljuva dekkari. Noir-henkeä on tunnelmassa ihan mukavasti, ja jonkinlainen humoristinen, pilke silmäkulmassa -vire ainakin minusta on taustalla. Wahlstenin vankka ammattitaito monipuolisena kirjoittajana paljastuu paitsi elokuvallisessa kohtausten rakentamisessa myös poikkeuksellisen sujuvassa dialogissa.

Vaikka teos ei dekkarina räjäytäkään pankkia, oli lukeminen nautinnollista ja tarinan parissa viihtyi mukavasti. Plussaa myös kompaktiudesta: 278 sivua on maltillinen dekkarin sivumäärä nykyään. Miinusta päähenkilön naurettavasta nimestä. Naurattaako vitsi, jos tulossa on Kit Karisma ratkaisee -sarja?

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?
Kosmos 2016. 278 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

J. K. Tamminen: Pasilan mies

Poikkeuksellisesti muutan alkuperäistä suunnitelmaani julkaista Vuoden johtolanka 2017 -ehdokaskirjojen esittelyt tekijän sukunimen mukaisessa käänteisessä aakkosjärjestyksellä. Teen siihen poikkeuksen julkaisemalla alla olevan tekstin hieman etuajassa jo tänään 13.2., koska samaa aihepiiriä sivuava Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjoittama tietokirja Keisari Aarnio julkaistaan tänään. Vaihtoehtoisten faktojen aikana on mielenkiintoista vertailla erilaisia tulokulmia tähän eriskummalliseen vyyhteen. 

”J. K. Tamminen on Viron ja Latvian rajaseudulla asuva pitkän linjan rikostoimittaja. Ennen rikostoimittajaksi ryhtymistään kirjoittaja oli ammattirikollinen Suomessa ja Itä-Euroopassa. Uriensa eri vaiheissa hän on kouluttautunut mm. rikostutkijaksi, lakimieheksi ja teologiksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamistieteistä.”

Näin kuvataan J. K. Tammista kustantaja Minervan nettisivulla. Vuonna 2016 Tamminen julkaisi Minervalta esikoisteoksensa Pasilan mies, jota kustantaja luonnehtii takakansitekstissä ’autenttisuudessaan pysäyttäväksi aikalaisromaaniksi’. Teoksen pohjana on Helsingin huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapaus, vaikka kirjassa päähenkilön nimenä onkin Jouko Aro.

Kukaan, en edes minä, ei voisi olla tunnistamatta kirjan tapahtumia lähimenneisyydestä, vaikkei sitä takakannessa sanottaisikaan. Kustantajan nettisivuilla kerrotaan teoksen taustoista vielä näin: ”Pasilan mies -kirjan tausta-aineistoa on alettu kerätä alkuvuodesta 2008, jolloin kirjoittaja alkoi tutkia vangeilta ja huumekauppiailta saatua vinkkiä rikosten maailman sekoittuneesta poliisijengistä.”

Pasilan mies oli minulle hyvin hämmentävä kokemus. Lähdin lukemaan sitä, takakannen kannustamana, romaanina ja dekkarina (koska se oli lähetetty Vuoden Johtolanka 2017 –kisaan), mutta kumpaakaan se ei mielestäni ole. Kaunokirjalliset ansiot puuttuvat kokonaan, sillä esimerkiksi kieli on armotonta päälausetykitystä. Tekstistä ei tule romaania muuttamalla joitakin nimiä ja valikoimalla oletettavasti runsaasta materiaalista osa julkaistavaksi. 

Dekkariakaan teoksesta ei saa millään, koska mitään jännitettä siinä ei ole. Mutta toki muunlaisetkin teokset kuin dekkarit voivat kisata Vuoden johtolangasta, ja kisaavatkin.

Pasilan mies on lähinnä journalistinen raportti siitä, mitä on tai ainakin voisi olla Aarnion tapauksen taustalla. Se ottaa myös niin vahvasti kantaa Aarnion syyttömyyden puolesta, että kyse on jo jonkinlaisesta pamfletista. Lisäksi teosta voi luonnehtia tietokirjaksi Suomessa käytävästä huumekaupasta, jota valotetaan sekä rikollisten että poliisien toimintatapojen kautta. Pääkaupunkiseudun metsät ovat täynnä raha- ja huumekätköjä, joilla ’sienestäjät’ tiuhaan tahtiin poikkeavat. Hyvät ohjeet voi kirjasta halutessaan poimia myös huumelastin salakuljettamiseen Virosta Suomeen.

Tamminen on siis selvästikin koonnut runsaan aineiston, jonka pohjalta hän lähtenyt teostaan rakentamaan. Ongelmaksi on muodostunut valinta faktan ja fiktion välillä. Nyt koetetaan väkinäisesti pukea faktaa fiktion kaapuun, eikä oikein kummastakaan saada paljoakaan näin irti. Onko tietokirjastatuksesta päätetty luopua Tammisen voimakkaiden mielipiteiden takia? Kenties, sillä on alusta asti selvää, kuka on teoksen kiistaton sankari.

Jouko Aro alias Jari Aarnio kuvataan Pasilan miehessä poikkeukselliseksi karismaattiseksi johtajaksi, jota alaiset palvovat, joka osaa ja jaksaa innostaa ja tukea omiaan aina vain parempiin suorituksiin. Aro on loistava esiintyjä ja taitava verkostoituja, joka tekee tulosta nopeasti. Mitä siitä, jos samalla joutuu venyttämään sääntöjä ja lakejakin. Tarkoitus pyhittää keinot. Harmi vain, että hidas ja kankea KRP pitää Aron yksikköä riesana ja kateuttaan aiheuttaa hankaluuksia ja ministeriön byrokraatit koettavat estää rehellisen työnteon vinkumalla milloin mistäkin joutavasta.

Tarinan, jos sellaisesta voi episodimaisesti etenevässä teoksessa puhua, aikajänne on vuosien mittainen, mikä osaltaan aiheuttaa varsinaisen jännitteen puuttumisen. Alkusivuilla huumepoliisin miesvahvuuteen liittyy Sari Purhonen, taitava ja opinhaluinen nuori poliisi. Purhonen halutaan mukaan soluttautumiskuvioihin, ja hän pääsee mukaan keikoille Vironkin puolelle. Aitiopaikalta on hyvä kerätä oppia huumepoliisin toimintatavoista ja kerätä pisteitä esimieheltä, jonka suosiosta yksikössä kiivaasti kilpaillaan.

Tästä kirjoituksestani taitaa huokua aika selvästi, että pidin jo kirjan perusideaa lähinnä vastenmielisenä. Valitettavasti teksti itsessään ei saanut tilannetta muuttumaan, oikeastaan päinvastoin. Ei minun juttuni.

J. K. Tamminen: Pasilan mies
Minerva 2016. 264 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kovin nuorelta näyttävä esikoiskirjailija seisoo talvisessa metsässä ja katsoo lehtikuvaajan kameraan. Valju aurinko paistaa kuusenoksien lomitse ja kirjailijan olkapään yli katsojan silmään. Häikäisee.

Häikäisevä on Mikko Kamulan ja hänen Metsän kansa -sarjansa tarinakin. Kahdeksantoistavuotiaana lukiolaisena Kamula alkoi haaveilla Suomen muinaisuudesta kertovan teoksen kirjoittamisesta. ”Yhdistelmä fantasiaa ja historiallista romaania. Suurteos, joka tutustuttaa nykylukijat esiäitien ja -isien elämään ja ajatusmaailmaan – jumaliin, henkiin, haltijoihin, noitiin, tietäjiin, jättiläisiin.” (Aamulehti 24.12.2016)

Seurasi kymmenen vuotta määrätietoista opiskelua ja lukemista ennen kuin Kamula pääsi seuraavaan vaiheeseen eli kirjoittamiseen. Vaikein oli vielä edessä: kustantamon porttien avaaminen. Se kuitenkin onnistui kuin sadussa. Vain muutamaa viikkoa käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen Gummerukselta soitettiin. Kustantamo ei halunnut pelkästään Kamulan lähettämää romaanikäsikirjoitusta vaan kokonaisen sarjan romaaneja. Ryhdyttiin työstämään kuusiosaiseksi suunniteltua tiiliskiviromaanien kokonaisuutta.

Aloitusosa Ikimetsien sydänmailla ilmestyi muutama viikko sitten. Suomalainen historiallinen romaani, jossa on vahvasti mukana muinaista mytologiaamme, kuulostaa aivan minun kirjaltani. Olen lukenut melkoisen määrän historiallisia romaaneja sekä kosolti fantasiaromaaneja, opiskellut Suomen historiaa ja kirjallisuutta, pikkuisen folkloristiikkaakin, joten aihepiiri ei ole tosiaankaan vieras. Oikeastaan päinvastoin. Mutta ei se haittaa, luen mielelläni lisääkin. Tiiliskiven kimppuun siis!

Jo alkumetreillä Ikimetsien sydänmailla toi mieleeni Juhani Ahon romaanin Panu. Panu on jäänyt elävästi muistiini huimana lukukokemuksena, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pian kauhistuttavat kolmekymmentä vuotta. Ei siis mikään huono juttu, että yhtymäkohtia on. Ahon tavoin Kamula on sijoittanut romaaninsa tapahtumat kiinnostavaan uuden ja vanhan törmäyskohtaan, 1400-luvun Suomeen. Kristinusko on valtaamassa perimmäisiäkin metsiä, mutta vanhat tavat ja perinteinen usko ovat vielä sitkeästi hengissä kansan keskuudessa. Murrosaika on monin tavoin jännitteistä ja siten kiinnostavaa.

Juko Rautaparta on muuttanut Juvalta sukunsa eräsaunan tuntumaan keskelle Savon ikimetsiä. Muutto on tarkoitettu pysyväksi, sillä mukaan on otettu hirsinen savupirttikin. Hirsikuormaan on livahtanut myös talonhaltija Mökkö, josta on Rautaparran väelle korvaamatonta apua moneen otteeseen. Juko on menettänyt ensimmäisen vaimonsa ja halunnut aloittaa uuden elämän uuden vaimonsa Matelin kanssa. Romaani alkaa Matelin vaikealla esikoislapsen synnytyksellä.

Perheeseen kuuluvat myös Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Tämä kolmikko on tarinan keskiössä, sillä heidän näkökulmastaan useimmat tapahtumat kuvataan. Heiska on jo aikuisuuden kynnyksellä, Varpu viisitoistavuotias neito ja Tenho kymmenen korvilla. Tenholla on taipumuksia, jotka romaanin mittaan vähittäin vahvistuvat. Hän tulee poikkeuksellisen hyvin toimeen haltijoiden kanssa. Vanha Mökkö tuntuu tulevan apuun, kun juuri Tenho sitä kipeimmin tarvitsee.

Juko on halunnut myös paeta yhä ankarammaksi käyvää verotusta. Kruunu vaatii säälimättä omiaan, samoin kirkko, jolta ei Jukon mielestä heru oikein mitään maksamisen arvoista vastalahjaksi. Kaiken lisäksi Olavinlinnan rakentamiseenkin kerätään paitsi rahaa myös miehiä. Riittävän syvällä korvessa Juko toivoo olevansa turvassa, kunhan asuinpaikka pidetään visusti salassa ulkopuolisilta.

Verottaja ei ole uudisraivaajan ainoa vastus. Riistamaista ovat kiinnostuneet myös karjalaiset ja lappalaiset. Välit kummankaan kansan kanssa eivät ole parhaat mahdolliset, ja Rautaparta naapureineen kohtaa molempien edustajia vähemmän ystävällisissä merkeissä. Parikymmentä vuotta jatkunut rauhan aika on tuudittanut väen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Tarttuessaan Ikimetsien sydänmailla -kirjaan lukijan on hyvä tiedostaa, että kyseessä on tosiaankin pitkäksi aiotun sarjan aloitusosa. Juonilinjat nimittäin kehkeytyvät hyvin verkkaan, vaikka selvästikin useampaakin tulossa olevaa konfliktia jo alustetaan.

Mutta kyllä mittavassa romaanissa tapahtuukin paljon ja monenlaista. Elämä savolaismetsissä ei suinkaan ollut vaivatonta ja vaaratonta. ”Kamulan tekstin on määrä viihdyttää, mutta myös opettaa.” Tätä periaatettaan kirjoittaja on myös noudattanut. Seikkailut vuorottelevat uudisraivaajien arjen ja juhlan kuvauksilla. Välillä ne lomittuvat, kuten eräretkellä, jolle Heiska pääsee ensimmäistä kertaa mukaan. Miehet metsästävät, kokevat ansoja ja törmäävät vihamielisiin lappalaisiin. Yhteentörmäyksessä syntyy ruumiita ja lappalaisnoita kiroaa Jukon.

Seuraukset ovat tuhoisat. Noidan nostattama kauhea karhu hyökkää Jukon perheen kimppuun ja surmaa tämän pienen tyttären. Aikanaan karhu kaadetaan ja pidetään asiaankuuluvat peijaiset. Kaikkea tätä kuten monia muitakin vanhoja perinteitä Kamula kuvaa tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kuulostaako pitkäveteiseltä? Sitä se ei missään nimessä ole. Vaikka monet kirjassa kuvatut asiat olivat minulle tuttuja, tempauduin silti sen maailmaan vastustamattomalla imulla. Kamula on kutonut tarinaan oivallisesti niin metsänpeittoon joutumisen kuin aarnivalkean osoittaman aarteen löytymisen sekä monia muita muinaisuskon kulmakiviä. Saniaisetkin kukkivat juhannusyönä.

Ahon Panun tavoin Ikimetsien sydänmailla -romaanissakin on keskeisessä osassa tietäjä. Yörnin äijä asustelee suhteellisen lähellä Rautapartojen savupirttiä, vain päivän matkan päässä. Yörnin äijällä on poikkeuksellisen vahvoja taitoja niin parantamisen kuin ennustamisenkin aloilta. Väkevä shamaani on Rautaparren väelle enemmän kuin tarpeen erilaisten vaarojen uhatessa. Pienen Mielo-vauvan henki ei tunnu pääsevän lepoon, ja hänen hautapaikkansa liepeillä vaanii jokin yliluonnollinen pahuus. Sen karkottaminen taitaa olla Yörnin äijällekin ylivoimaista.

Lähes seitsemänsataasivuinen romaanijärkäle, jossa vasta pohjustetaan tulevia konflikteja ja kuvataan perusteellisesti vanhoja työtapoja riistanpyynnistä kaskenpolttoon ei siis kuulosta välttämättä kovin viihdyttävältä. Mutta Kamulalla on hallussaan oivallinen rytmitaju. Suvantokohdat eivät pääse kovinkaan usein venymään liian pitkiksi, kun jo tapahtuu jotain odottamatonta, joka pääsääntöisesti muuttuu hiuksia nostattavan jännittäväksi ja  kiivaaksi toiminnaksi.

Monissa kohtauksissa ratkaisu saadaan fantasiaelementtien kautta, kuten vaikkapa Tenhon orastavia kykyjä hyödyntämällä. Itse pidin näistä kohdista, joissa karhunhampaalla nostatetaan aallokkoa tai talonhaltija puhkaisee väkivaltaisen tunkeilijan silmän (!). Henkilöhahmot pitävät näitä tapahtumia tilanteesta riippuen hämmästyttävinä tai pelottavinakin, mutta ne ovat kuitenkin heille perimmältään luonnollisia. Ne myös kuvataan itsestään selvinä, tavanomaisina asioina, eikä niitä jäädä sen kummemmin pohdiskelemaan.

Miten ratkaista kielikysymys, kun tapahtumat sijoittuvat kuudensadan vuoden taakse? Kamula kirjoittaa henkilöidensä suuhun selkeän modernia yleispuhekieltä. Ymmärrettävä päätös, mutta silti välillä hätkähdin, kun jokin ei ’kiinnostanut pätkääkään’ tai kun toivotettiin iloisesti ’hyvää päivän jatkoa’. Vielä muistan senkin, kun viimeksi mainittu fraasi särähti korvaan teennäisen tekopirteänä amerikkalaisuutena. Ripaus Savon murretta olisi kenties elävöittänyt dialogia.

Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisia. Tätä ajatusta Kamula noudattaa uskollisesti. Hyvä niin, vaikka Varpun nykyteinimäinen käytös paikoin onkin jotenkin anakronistista. Naimaikäisen nuoren naisen murheista suurin liittyy tietysti sopivien sulhasehdokkaiden vähyyteen tai suoranaiseen olemattomuuteen, mutta muut arkisen raadannan huolet eivät häntä tunnu painavan. Sen sijaan vaatteisiin ja ulkonäköön satsaaminen ovat keskeisiä. Antaapa Varpu pukeutumisvinkkejä uudelle ystävättärelleenkin Ukon vakkajuhlien alla.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia lukijoita Kamulan sarja tavoittaa. Toivottavasti ainakin riittävän monia, jotta kunnianhimoiset suunnitelmat suursarjasta toteutuvat. Seuraavaa osaa odotellessa kannattaa siis lukea ainakin Juhani Ahon Panu.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (Metsän kansa 1)

Gummerus 2017. 680 s.

Arvostelukappale.

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Luettuani Vera Valan neljännen Arianna-dekkarin Tuomitut olen ollut pettynyt ja hieman kiukkuinenkin. Olen todennut, että olemme Ariannan kanssa ajautuneet todennäköisesti lopullisesti erillemme. Jos olisin voinut aivan vapaasti päättää, olisin varmaankin lopettanut sarjan seuraamisen siihen ja todennut, että maailmassa on muita kirjoja minulle ja muita lukijoita Valan tuotannolle.

Lähtökohta ei siis ollut mitenkään edullinen Milanon nukkemestarille eli Valan viidennelle Arianna-dekkarille. Lukija oli jo valmiiksi negatiivisella mielellä, ja kirja tuntui käsissä järkälemäiseltä. Sivuja onkin edelleen tuhdisti, yli neljä sataa, mutta satakunta edellistä osaa vähemmän sentään. Edelleen olisi rutkasti varaa tiivistää tekstiä ja jäntevöittää kerrontaa. Olen aiemminkin muiden teosten äärellä todennut, että kun dekkarin sivumäärä alkaa ylittää kolmen sadan rajan, on syytä kirjoittajan ja kustantajan edustajan pysähtyä miettimään, mikä tekstissä sitä edellyttää. Jos perusteet ovat kunnossa, jatketaan, jos eivät, karsitaan.

Ariannan elämä on sitten viime tapaamisen hieman asettunut uomiinsa. Arianna ja Bartolomeo ovat selvittäneet välinsä, pariskunnan tytär Selene on jo toisella vuodella ja perhe on muuttanut Milanoon Bartolomeon uuden työn perässä. Arianna on lopettanut yksityisetsivänä hääräilyn ja saanut paikan yliopistolta oikeuspsykologian laitokselta tutkijana. Suhteita on hyödynnetty, mutta sehän on maan tapa.

Milanossa tapahtuu kaksi murhaa, joiden uhrit ovat nuoria opiskelijoita. Uhrit on aseteltu näytteille nukke kädessään. Murhat ovat yksityiskohtia myöden samanlaisia kuin neljä vuotta aikaisemmin tehdyt sarjamurhaaja don Matteon, milanolaisen munkin, uhrit. Onko don Matteo sittenkään ollut murhaaja ylipäätään, vai onko hänellä apuri vankimielisairaalan ulkopuolella?

Don Matteon syyllistyminen aiempiin murhiin on ollut ankara isku katoliselle kirkolle, eivätkä ainakaan kaikki uskonveljet muutenkaan tunnu sulattavan ajatusta lempeäksi tunnetun miehen syyllisyydestä. Niinpä Vatikaanin ylin johto määrää Ariannan veljen Areksen tutkimaan tuoreimpia tapauksia Milanoon poliisin avuksi. Asetelma on siis sama kuin Tuomituissakin: Arianna ja Ares ovat samassa kaupungissa työskentelemässä saman tapauksen kimpussa kumpikin tahoillaan. Ariannan tutkimusprojekti sattuu nimittäin liittymään samaan laitokseen, jossa don Matteota hoidetaan.

Yksi Ariannan potilaista, Gianni, on karannut juuri ennen ensimmäistä uutta nukkemurhaa. Yhteys pelottaa Ariannaa, jolla on kytkentä Gianniin muutakin kautta kuin vain työn. Ares penkoo tahollaan don Matteon taustoja koettaen selvittää, kuka hänet olisi voinut aikanaan lavastaa syylliseksi. Pian hän törmää hauraan eteeriseltä vaikuttavaan Sofiaan, don Matteon tanssijasisareen, ja vastoin kaikkia sääntöjä rakastuu. Don Matteon perhe on täynnä kummallisia yksilöitä, ihmissuhdekiemuroita ja menneisyyden synkkiä salaisuuksia. Kukaan ei tunnu olevan normaali.

Kirkon valtataistelut ja juonittelut sekä yliopiston tutkimusten kyseenalaiset menetelmät liittyvät myös osaltaan kuvioihin, samoin Areksen henkilökohtaiset kamppailut uskossaan. Aineksia on siis jälleen koossa yllin kyllin, mutta lopulta ratkaisut löytyvät yllättävän läheltä. Lukijaa harhautetaan tai ainakin koetetaan harhauttaa erilaisin lavastuksin ja vihjailuin, mutta kokenut dekkariharrastaja haistaa kyllä syyllisen kohtalaisen ajoissa. Jännitettäväksi sitten enää jääkin, miten kaikki todistetaan ja milloin Ares ja Arianna oivaltavat totuuden.

Olen viimekertaisen juttuni loppuun kirjoittanut:
 

”Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.” Kas, voin siteerata jälleen itseäni. Viidennessä romaanissa ei ole päästy paljoakaan lähtöruutua edemmäs Ariannan (ja Areksen) synkän menneisyyden selvittelyssä. Nyt sentään väläytetään selitystä Ariannan uskomattomaan muistinmenetykseen. Mutta el Lobo alias Rodolfo putkahtaa tälläkin kertaa odottamatta kuvioihin liittymättä sitten kuitenkaan yhtään mihinkään.

Kuten huomaa, en ollut kovin ihastunut Milanon nukkemestariinkaan. En vain vieläkään jaksa sulattaa sarjan synkkenemistä osa osalta. Sarjamurhaajat ovat trendikkäitä (ja Arianna ja Ares ovat kumpikin tehneet opinnäytetyönsä sarjamurhaajista!). Onko silti pakko viedä aivan toisenlaista fiilistä alkuosissaan välittänyttä sarjaa tähän suuntaan? Näemmä on. Valitettavasti. Kummasti kuitenkin kaipaan alkuosien Italian kiehtovaa leppeyttä, vaikka tällä kertaa toki Gardajärven maisemiakin ihaillaan, ja huumorin pilkahdusta edes siellä täällä. Ernesto lemmenhuolineen takaisin!

Tasapuolisuuden nimissä on nostettava myönteisempiä arvioita sarjasta ja tästä viimeisimmästä lukemastani. 

Lumiomena-blogin Katja toteaa: ”Myös murhat ovat raaistuneet ja täten Valasta on tullut kirja kirjalta vankempi dekkaristi.” 

TuijaTa . Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija ylistää: ”Ja sitten hyvät uutiset: juoni ja kerronta sujuvat mainiosti. Kerronta perustuu siihen, että useiden henkilöiden näkökulmia vaihdellaan. Se koukuttaa kivasti ja laventaa asetelmia sekä horjuttaa yksioikoisia tulkintoja. Sisarusparissa on vetoa, sen verran epätavallinen tausta ja elämäntapa heillä on – vastaavanlaisia ei jännityskirjallisuudessa ole aiemmin nähty. Ja sitten ovat nämä tutkimattomat ihmisten pimeät puolet, tunteiden leimahdukset, kihelmöinnit, ennakoimattomat kemiat – ne kuvataan tehokkaasti.” 

Kasoittain kirjoja -blogin Nina: ”Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa ja uusia paljastuksia Ariannan menneisyydestä.” 

Makuja on siis monia. Hyvä niin.

Vera Vala: Milanon nukkemestari
Gummerus 2016. 431 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Arianna de Bellis tutkii -sarja:

Kuolema sypressin varjossa

Kosto ikuisessa kaupungissa

Villa Sibyllan kirous

Tuomitut

Milanon nukkemestari