Arttu Tuominen: Murtumispiste

Viime vuonna kirjoitin Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti, että se on kliseisesti sanoen lupaava esikoinen. Olin onneksi erittäin oikeassa kliseineni, sillä Tuomisen kakkosdekkari Murtumispiste lunastaa kaikki esikoisen lupaukset ja ylikin. Siitä voisi kliseisesti todeta, että se on kansainvälisen tason trilleri.

Kaipailin Muistilabyrintin jälkeen myös jatkoa tutuiksi käyneiden poliisihahmojen parissa, ja Tuominen on ottanut toiveestani kopin. Huolella ja rakkaudella kuvatussa Porissa ja sen poliisilaitoksella ollaan taas, kun noin vuosi on kulunut aikaisemmista seikkailuista. Komisario Janne Rautakorpi tosin tavataan alkuun Harjavallan mielisairaalan suljetulta osastolta, mutta ei huolta, riittävän kiinnostava rikos houkuttelee eläköityneen miehen konsultin hommiin. Ei ole Tuomisen syy, että vastahakoiset rikoskomisariot alkavat nekin olla jonkinlainen poliisidekkareiden klisee.

Porin poliisi on joutunut erittäin ikävän tosiasian eteen. Suomen pelätyin liivijengi Veljeskunta on ottanut kaupungin kuin varkain uudeksi tukikohdakseen. Miten pikkukaupungin poliisivoimat pystyvät pitämään ammattimaisen rikollisliigan kurissa? Rikostilastot alkavat jo näyttää hälyttäviä lukuja, eivätkä yhtä kaupunginosaa riivaavat törkeät raiskaukset yhtään helpota tilannetta.

Keskusrikospoliisista lähetään paikalle avuksi alan erikoisasiantuntija komisario Tero Vähäsavo, jonka suosioon laitoksen oma mulkero Mulperi alkaa näkyvästi luikerrella. Mulperin kontolle sysätään raiskausketjun selvittely, kun muut voimat keskitetään pian ennenkuulumattoman raa’an rikoksen ratkaisemiseen. Tapahtuu nimittäin murha, jonka yhteydessä raskaana olleen naisen kohdusta ryöstetään sikiö. Kaikki tapahtuu keskellä kirkasta päivää kerrostaloasunnossa. Poliisi on ymmällään, kansalaiset kauhuissaan ja media villiintyy.

Samaan aikaan näiden kammottavien tapahtumien kanssa Suomeen ja Poriin saapuu salaperäin Mark Dupree, entinen Ranskan muukalaislegioonan upseeri. Mitä Dupree Porista hakee? Kun mies on vieraillut ensimmäisen kerran Veljeskunnan päämajassa, alkaa poliisikin kiinnostua hänestä. Käynnin jälkeen päämajassa on nimittäin kahdeksan ruumista ja jengin johtaja Unto Kekkonen on kadonnut tyttöystävänsä kanssa jäljettömiin.

Tuominen kuljettaa eri juonilinjoja sujuvasti ja tarina vetää mainiosti. Henkilöiden toiminta perustellaan huolella, ja Mark Dupreen jäljillä ollaan murrosiästä asti. Kun Rautakorpi saa vihiä hänestä, seuraa matka aina Afrikan sydänmaille, ja Rautakorpi joutuu kohtaamaan omat riivaajansa silmästä silmään viimeisessä kamppailussaan. Tuominen on tehnyt valtavasti töitä ja saanut myös nämä ulkomaille ja legioonaan sijoittuvat jaksot maistumaan aidoilta.

Porin poliisilaitoksen (vai asemako se enää vain on?) työ- ja ihmissuhdekuviot on kuvattu kiinnostavasti. Vanhat tutut saavat lisäsyvyyttä ja uusia kasvojakin tulee mukaan. Tero Vähäsavon vastakohta monella tapaa ja mielenkiintoinen tuttavuus on Rautakorven tilalle nimitetty Ilari Strand, josta mieluusti kuulen vielä lisää.

Kiittelin jo esikoisdekkarin yhteydessä Tuomisen henkilökuvaustaitoja, enkä suotta. Murtumispisteen henkilöt ovat poikkeuksellisen elävän tuntuisia, myös roistot, jotka ovat pahuuden ilmentymiä vailla vertaa. Hämmentävän kiltinoloinen Tuominen kirjoittaa kammottavista raakuuksistakin kylmän viileästi. Pahuudella on kuitenkin uskottavan tuntuiset perustelunsa, siis sillä, miksi henkilöistä on tullut sellaisia kuin on. Heidän toimintansa ei ole hyväksyttävää. Myös Dupreen hahmo on poikkeuksellisen kiehtova. Yliluonnollisilta haiskahtavat taidot viittaavat supersankariin, mutta miehellä on omat heikkoutensa ja pimeät kohtansa.

Tuominen ei myöskään turhia jarruttele, vaan antaa mielikuvituksensa kunnolla lentää. Porin keskustassa käytävä massiivinen tulitaistelu on kuin suoraan painajaisista, samoin moni muu tarinan käänne. Osa paksun romaanin juonihaaroista jää myös selvästi kesken, joten jatkoa lienee luvassa.

Jotta ei menisi aivan hillittömäksi suitsuttamiseksi, on otettava pari seikkaa kriittiseen käsittelyyn. Molemmat liittyvät kustannustoimittamiseen. Mietin lukiessani, olisiko tuhdissa teoksessa sittenkin ollut hieman laihduttamisen varaa. Ainakin perin romanttinen juonihaara, jossa selvitellään kahden poliisin, Liisan ja Juhan, parisuhdetta, on kovin muhkea. Kohtalokas puhelinsotkukin jää sitten selittämättä myös lukijalle.

Olisin myös toivonut teokselle jälleen kerran vielä yhtä viimeistelykierrosta. Tekstiin on jäänyt kiusallisen paljon erilaisia oikeinkirjoitusvirheitä ja myös muita kömmähdyksiä. Ensin vaaleatukkaiseksi kuvattu nainen onkin seuraavalla sivulla mustatukkainen, esimerkiksi. Kieli on pääosin oikein sujuvaa ja kuvaukset jopa runollisia kalisevine lehtineen, ja sitten taas eteen tupsahtaa jokin ’kädestä tervehtiminen’ ’kättelyn’ sijaan. Nämä kun vielä olisi saanut siivottua.

Mutta kaiken kaikkiaan siis Murtumispiste on oikein vetävä ja vaikuttava dekkari, oman dekkarivuoteni huippuja, ehdottomasti! Tuomisen nimi kannattaa totisesti pistää muistiin.

Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti 2016. 491 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.