Poikkeuksellisesti muutan alkuperäistä suunnitelmaani julkaista Vuoden johtolanka 2017 -ehdokaskirjojen esittelyt tekijän sukunimen mukaisessa käänteisessä aakkosjärjestyksellä. Teen siihen poikkeuksen julkaisemalla alla olevan tekstin hieman etuajassa jo tänään 13.2., koska samaa aihepiiriä sivuava Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjoittama tietokirja Keisari Aarnio julkaistaan tänään. Vaihtoehtoisten faktojen aikana on mielenkiintoista vertailla erilaisia tulokulmia tähän eriskummalliseen vyyhteen.
”J. K.
Tamminen on Viron ja Latvian rajaseudulla asuva pitkän linjan
rikostoimittaja. Ennen rikostoimittajaksi ryhtymistään kirjoittaja oli
ammattirikollinen Suomessa ja Itä-Euroopassa. Uriensa eri vaiheissa hän on
kouluttautunut mm. rikostutkijaksi, lakimieheksi ja teologiksi. Nyt hän
kirjoittaa väitöskirjaa johtamistieteistä.”
Näin kuvataan J. K.
Tammista kustantaja Minervan nettisivulla.
Vuonna 2016 Tamminen julkaisi Minervalta esikoisteoksensa Pasilan mies, jota kustantaja luonnehtii takakansitekstissä
’autenttisuudessaan pysäyttäväksi aikalaisromaaniksi’. Teoksen pohjana on
Helsingin huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapaus, vaikka kirjassa
päähenkilön nimenä onkin Jouko Aro.
Kukaan, en edes
minä, ei voisi olla tunnistamatta kirjan tapahtumia lähimenneisyydestä, vaikkei
sitä takakannessa sanottaisikaan. Kustantajan nettisivuilla kerrotaan teoksen
taustoista vielä näin: ”Pasilan mies
-kirjan tausta-aineistoa on alettu kerätä alkuvuodesta 2008, jolloin
kirjoittaja alkoi tutkia vangeilta ja huumekauppiailta saatua vinkkiä rikosten
maailman sekoittuneesta poliisijengistä.”
Pasilan mies oli minulle hyvin hämmentävä kokemus. Lähdin lukemaan sitä, takakannen
kannustamana, romaanina ja dekkarina (koska se oli lähetetty Vuoden Johtolanka
2017 –kisaan), mutta kumpaakaan se ei mielestäni ole. Kaunokirjalliset ansiot
puuttuvat kokonaan, sillä esimerkiksi kieli on armotonta päälausetykitystä. Tekstistä
ei tule romaania muuttamalla joitakin nimiä ja valikoimalla oletettavasti
runsaasta materiaalista osa julkaistavaksi.
Dekkariakaan teoksesta ei saa
millään, koska mitään jännitettä siinä ei ole. Mutta toki muunlaisetkin teokset
kuin dekkarit voivat kisata Vuoden johtolangasta, ja kisaavatkin.
Pasilan mies on lähinnä journalistinen raportti siitä, mitä on tai ainakin voisi olla
Aarnion tapauksen taustalla. Se ottaa myös niin vahvasti kantaa Aarnion syyttömyyden
puolesta, että kyse on jo jonkinlaisesta pamfletista. Lisäksi teosta voi
luonnehtia tietokirjaksi Suomessa käytävästä huumekaupasta, jota valotetaan
sekä rikollisten että poliisien toimintatapojen kautta. Pääkaupunkiseudun
metsät ovat täynnä raha- ja huumekätköjä, joilla ’sienestäjät’ tiuhaan tahtiin
poikkeavat. Hyvät ohjeet voi kirjasta halutessaan poimia myös huumelastin
salakuljettamiseen Virosta Suomeen.
Tamminen on siis
selvästikin koonnut runsaan aineiston, jonka pohjalta hän lähtenyt teostaan
rakentamaan. Ongelmaksi on muodostunut valinta faktan ja fiktion välillä. Nyt
koetetaan väkinäisesti pukea faktaa fiktion kaapuun, eikä oikein kummastakaan
saada paljoakaan näin irti. Onko tietokirjastatuksesta päätetty luopua Tammisen
voimakkaiden mielipiteiden takia? Kenties, sillä on alusta asti selvää, kuka on
teoksen kiistaton sankari.
Jouko Aro alias Jari
Aarnio kuvataan Pasilan miehessä
poikkeukselliseksi karismaattiseksi johtajaksi, jota alaiset palvovat, joka
osaa ja jaksaa innostaa ja tukea omiaan aina vain parempiin suorituksiin. Aro
on loistava esiintyjä ja taitava verkostoituja, joka tekee tulosta nopeasti.
Mitä siitä, jos samalla joutuu venyttämään sääntöjä ja lakejakin. Tarkoitus
pyhittää keinot. Harmi vain, että hidas ja kankea KRP pitää Aron yksikköä
riesana ja kateuttaan aiheuttaa hankaluuksia ja ministeriön byrokraatit
koettavat estää rehellisen työnteon vinkumalla milloin mistäkin joutavasta.
Tarinan, jos sellaisesta
voi episodimaisesti etenevässä teoksessa puhua, aikajänne on vuosien mittainen,
mikä osaltaan aiheuttaa varsinaisen jännitteen puuttumisen. Alkusivuilla
huumepoliisin miesvahvuuteen liittyy Sari Purhonen, taitava ja opinhaluinen
nuori poliisi. Purhonen halutaan mukaan soluttautumiskuvioihin, ja hän pääsee
mukaan keikoille Vironkin puolelle. Aitiopaikalta on hyvä kerätä oppia
huumepoliisin toimintatavoista ja kerätä pisteitä esimieheltä, jonka suosiosta
yksikössä kiivaasti kilpaillaan.
Tästä kirjoituksestani
taitaa huokua aika selvästi, että pidin jo kirjan perusideaa lähinnä
vastenmielisenä. Valitettavasti teksti itsessään ei saanut tilannetta
muuttumaan, oikeastaan päinvastoin. Ei minun juttuni.
J. K. Tamminen: Pasilan mies
Minerva 2016. 264 s.
Minerva 2016. 264 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas
Kirsi; jaan täysin käsityksesi tämä teoksen tarpeettomuudesta. Koko jupakka on kertakaikkisen vastenmielinen, eikä tämä hajanainen teos, josta kuten totesit ollut niin mihinkään genreen herättänyt kuin lisää antipatioita. Ammattikunnasa, jota tässä Jouko Aro edustaa, tarkoitus ei todellakaan pyhitä keinoja...
VastaaPoistaEi tosiaankaan!
Poista