Johanna Tuomola: Valheiden vangit

Safe & Sound -yksityisetsivätoimisto on kahden naisen, noin kolmikymppisen Julian ja hänen isoäitinsä Anniinan, tuoreehko yritys. Julia on entinen poliisi ja entinen turvallisuusfirman työntekijä. Sillat entisiin työpaikkoihin ja välit niiden pomoihin ovat kärventyneet komeasti, mutta urheilullisella naisella on uskollisia ystäviäkin, joiden apuun voi tarpeen tullen luottaa. Ainakin Julia haluaa itse niin uskoa.

Menestyvän veneveistämön toinen omistaja tapetaan työpaikallaan hämärissä olosuhteissa. Poliisin tutkimukset polkevat paikallaan, eikä epäiltyjä tunnu olevan. Kuin viimeisenä oljenkortenaan poliisi päättää pidättää komean lesken, Susanna Hiidenrannan, lähestulkoon pelkkien aihetodisteiden perusteella. Sattumalta Julian ja Susannan polut risteävät juuri ennen pidätystä, ja yllätyksekseen Julia saa Susannalta toimeksiannon selvittää, kuka oikeasti murhasi hänen aviomiehensä.

Samaan aikaan kovan rikollisjengin Pomo vangitaan ja kakkosmies Matti Pitkänen joutuu astumaan johtoon. Se kyllä sopii, mutta liiketoimet yskivät pahasti, koska jossain järjestön pienessä sisärenkaassa on vuoto. On hankittava uusi kaveri hoitamaan huumekuriirin tehtävää Tallinnan ja Helsingin välille. Kuka olisi sopivan viaton ja riittävän ahne tehtävään?

Epämääräisen Stardust-ravintolan omistaja Leevi elää kummallisessa kuplassa. Arki on raadollisen rankkaa parhaat päivät nähneiden huorien majoittajana ja kaljakuppilan isäntänä, mutta se on vain välivaihe. Edessä on loistava tulevaisuus, ravintolaketju ja rutkasti rahaa. Näin Leevi uskottelee itselleen ja kotipuolessa vanhemmilleen ja vanhoille luuserikavereilleen. Sitten Leevi rakastuu unelmiensa naiseen.

Näistä juoniaineksista lähtee kehkeytymään Johanna Tuomolan uuden Julia Takalo -dekkarisarjan avausosa Valheiden vangit. Juonikuviot kietoutuvat luonnollisesti yhteen tarinan mittaan. Tuomola myös jallittaa lukijaa ja henkilöitään taitavasti moneen otteeseen. Aika harva asia on lopulta niin kuin ensivilkaisulla luulisi.

Julian hahmo on jotain uutta ainakin kotimaisessa dekkarigenressä. Räväkkä, toimintaorientoitunut Julia erottuu edukseen monella tavalla. En muista lukeneeni naispäähenkilöstä, joka suhtautuu seksiin niin suorasukaisen käytännöllisesti kuin Julia. Kunnon pano kapakan vessassa entisen kollegan kanssa on vain virkistävää ja rentouttavaa liikuntaa, ei sen kummempaa. Tämä mimmi ottaa, mitä haluaa. Ja hän myös haluaa, aika monia. Vähitellen Tuomola paljastaa Juliasta yhä enemmän, ja mitä enemmän lukija saa tietää, sitä enemmän Juliasta alkaa pitää.

Rikokset ratkeavat osin Julian ponnekkaiden puuhien ansiosta, osin niistä huolimatta. Vauhtinsa huumassa Julia ajaa itsensä todelliseen vaaraan, ja pelastuminen on hiuskarvan varassa – tosin tässä kohtaa lukijana protestoin. Mielestäni Tuomolan kirjoittama ratkaisu ei ollut tarinan maailmassakaan ihan vedenpitävä eikä oikein istunut tyyliin. Julian menneisyydestä Tuomola vihjaisee löytyvän jotain penkomisen arvoista, ja yksi juonilangoistakin taitaa kurottaa seuraavaan osaan.

Valheiden vangit on raikkaasti uudenlaista Tuomolaa, tykkäsin. Seuraavaa osaa jään siis odottelemaan.

Kirjan syntytavasta vielä sen verran, että Tuomola kutsui Facebookissa kirjalleen esilukijoita ja valitsikin kunnioitettavan joukon ihmisiä antamaan kommenttejaan vielä hiontavaiheessa olleeseen käsikirjoitukseen. Kirjan lopusta voi kurkata, mitä kukin lukija on saanut ehdotuksistaan lävitse.

Johanna Tuomola: Valheiden vangit
Book4U 2016. 310 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

P.S. Googlaamalla löytämäni lukuisat blogiarviot ovat hyvin yksimielisiä Valheiden vankien viihdyttävyydestä ja Julian hahmon sympaattisuudesta. Filosofian puutarhassa -blogissa on sentään jokin säröääni tähän kuoroon:

"Tarina potki eteenpäin sujuvasti, mutta jotakin puuttui: se erityinen yksityiskohdissa piilotteleva loisto joka tekee Tuomolan kirjoista ainutlaatuisia ja on tavannut erottaa ne muista ammattitaidolla kirjoitetuista rikosjännäreistä. Esilukijaprosessi oli kokeilemisen arvoinen idea, mutta minulle jäi sellainen tunne että kun kirjassa kuului yli 30 ihmisen ääni, se yksi ainutlaatuinen oli jotenkin jäänyt niiden alle."

Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Tiina Torppa toteaa samaa:

"Joukkoistaminen voi olla yhä lisääntyvä keino kehittää teosta. Toisaalta on pakko sanoa, ettei mikään joukko korvaa kustannustoimittajan työtä. --- olisi nipistänyt rönsyjä ja saanut tarinan punaisen langan paremmin esiin ---"