Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Olen moitiskellut Mikko Porvalin esikoisdekkaria Sinisen kuoleman kuva hajanaisuudesta, keskeisen ja kannattelevan juonen puuttumisesta ja henkilökuvauksen kliseisyydestä. Kiitosta olen antanut kiinnostavasti kuvatusta historiallisesta miljööstä ja mielenkiintoisista sivujuonista.

Vaikka Karelia noir -trilogian kakkososa Veri ei vaikene onkin selvästi edeltäjäänsä kypsempi ja hiotumpi, vaivaavat sitä osin samat ongelmat. Nyt vielä tapahtumien aikajännettä on venytetty, ja tapahtumat alkavat vuodesta 1930 ja päättyvät kevääseen 1940, kun Viipuri evakuoidaan talvisodan loppupäivinä.

Päähenkilöt eli Viipurin poliisilaitoksen komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert tavataan siis työnsä äärestä seitsemisen vuotta aiempien tapahtumien jälkeen. Nopeilla vedoilla päivitetään Jussin eli minäkertojan yksityiselämän hieman epätyydyttäviä käänteitä, mutta muuten mennään suoraan asiaan.

Heinjokilainen suutari Erik Mättö on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun hänet nouti kotoaan joukko uhkaavasti käyttäytyneitä vieraita miehiä, jotka olivat liikkeellä suurella vaasalaisilla rekisterikilvillä varustetulla umpiautolla. Rajaseudulla ei ole muilutuksia tapahtunut, ja muutenkin tapaus vaikuttaa oudolta. Miksi Pohjanmaalta olisi tultu itärajan tuntumaan vain yhtä suutaria kyyditsemään Neuvostoliittoon? Lisäksi todistajien lausunnot Mätön poliittisesta aktiivisuudesta ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa.

Ankaran poliisityön tuloksena kaksikko päätyy Suomen toiselle laidalle vierailemaan itsensä Vihtori Kosolan taloon. Myös Mättö löytyy aikanaan, mutta saadaanko syyllinen koskaan tilille teoistaan, selviää vasta kauan myöhemmin kohtalon oikusta. Oikeuslaitos tuntuu olevan pahasti äärioikeiston näpeissä 1930-luvun alkuvuosina.

Teoksen toisessa osassa alkaa uusi ja erillinen juonikuvio, kun Salomon Eckertiä ammutaan. Pahaksi onneksi Jussi Kähönen joutuu epäiltyjen listaa laatiessaan kirjoittamaan sen kärkeen oman vaimonsa lisäksi myös itsensä. Kun Imatralla tapahtuu pian samankaltainen välikohtaus, jossa uhriksi joutunut poliisi kuolee, pääsee Jussi tutkimuksissaan vähitellen eteenpäin. Tälläkin kertaa syyllisen nappaaminen vaatii melkoisia ponnisteluja ja hieman onneakin.

Kolmas ja viimeinen osa käsitteleekin sitten Viipuria talvisodan riepottelemana. Täytyy sanoa, että tässä jaksossa erityisesti Porvalin historian tuntemus ja sen eläväksi tekeminen kirjan lehdille ovat verrattomia. Tuntuu siltä, kuin kyseessä olisi silminnäkijän kuvaus, niin aito on tunnelma vähittäin luhistuvassa kaupungissa.

Sarjan aloitusosassa Porvali rakentaa jännitettä päähenkilöidensä välille, samoin tässä kakkososassa. Välit kiristyvät pariin otteeseen todella äärimmilleen, mutta ystävyys voittaa aina. Eckertin hahmoon Porvali tuo makuuni liikaakin myyttistä sankaruutta, joka pyhittää kaiken muun miehen käytökseen liittyvän arveluttavan ja epämiellyttävänkin.

On vääryyttä lukea Veri ei vaikene -teosta vain historiallisena dekkarina. Se on väkisinkin enemmän. Porvali on kertonutkin, että hän haluaa kirjoittaa nämä teokset kunnioittaakseen virkatehtävissä kuolleitten poliisien muistoa. Tämä toisaalta on syynä sille, että fakta sitoo liikaakin tekijän käsiä, jotta syntyisi kunnon fiktiivinen dekkari.

Porvali käyttää aiheitaan myös nykyhetken allegorioina. Jussi Kähönen mietiskelee lapualaisten körttivärien kaappaamista omiin tarkoituksiinsa näin: "Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?" Niinpä. Kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa myöskään Viipurin armottomille siviilikohteiden pommituksille.

Askarruttamaan jää, mitä pitää sisällään trilogian kolmas osa. Viipurin poliisilaitos hajoaa tämän romaanin lopussa. Paluu tapahtui jatkosodan aikana. Mutta mitä muuta tapahtuu?

Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Atena 2016. 339 s.

***
Näin siis kirjoitin viime vuonna itselleni muistiin (ja blogiarvioksi) eilen 1.2.2017 Mikko Porvalin Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon napanneesta teoksesta Veri ei vaikene.

Vuoden johtolanka -palkinnon voittajalta otetaan  palkitsemistilaisuudessa
peukalonjälki palkintoasiakirjaan asianmukaisin menoin.
Voittaja vuosimallia 2017 eli Mikko Porvali
esittelee sormenjälkimusteen tahrimaa peukaloaan.

Raatimme perusteli voittajavalintaansa näin:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon Mikko Porvalille romaanista Veri ei vaikene (Atena 2016).

Mikko Porvalin teos Veri ei vaikene on kiehtova yhdistelmä: hyödyntäessään dekkarissa klassista päähenkilö ja hänen työparinsa -asetelmaa sekä todellisia rikostapahtumia teos kutoo kiinnostavasti yhteen faktaa ja fiktiota.

Tarina alkaa yhdestä 1930-luvun tunnetuimmasta muilutuksesta. Sen kohteeksi joutui suutari Erik Mättö, jonka ruumis löytyi vasta vuosi myöhemmin. Teos kattaa koko vuosikymmenen, ja sen kaari sulkeutuu talvisodan Viipurin pommituksissa, joita Porvali kuvaa vavahduttavasti.

Veri ei vaikene ei nojaa perinteiseen juonikaavaan. Sen sijaan tärkeäksi nousee tiivis rajaus: viipurilaisen poliisin näkökulma poliittisesti kuohuvaan vuosikymmeneen. Kyseessä on vahva ajankuva, joka samalla resonoi tätä päivää ääriliikkeineen ja sodan keskelle joutuvine ihmisineen.

Mikko Porvali kuvaa taitavasti rikospoliisin toimintaa ja sen tutkimusmenetelmien kehitystä 1930-luvulla. Teoksellaan hän osoittaa, että Suomen dramaattisessa lähimenneisyydessä on paljon kertomistaan odottavia rikostarinoita. Niitä suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa on hyödynnetty yllättävän vähän.

Tunnustettu sotahistorioitsija Mikko Porvali on enemmän kuin tervetullut myös faktapohjaisen rikoskirjallisuuden kirjoittajaksi.

***
Vielä kerran lämpimät onnittelut palkinnosta Mikko Porvalille! Palkintotilaisuuden kiitospuheessaan Porvali paljasti, että sarjan kolmas osa sijoittuu 1940-luvulle ja aikaan, jolloin vasemmisto on Suomessa vallankahvassa. Sitä kelpaa odotella! Sarja on todella ansiokas ja tyylikäs kokonaisuus, sen voi jo tässä vaiheessa luvata.

Katso myös Mikko Porvalin tv-haastattelu Yle Areenasta! Porvalin osuus alkaa kohdasta 18.24.