Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jäätiköistä, vesiputouksista, mustista merenrannoista ja laavamuodostelmista on mahdoton valita suosikkiaan. Ne kaikki mykistävät kauneudellaan. Taivas on korkealla ja kirkkaalla säällä näkee kymmenien kilometrien päähän.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen Youtubesta etsimiäni Hraunin kappaleita. Päivemmällä ryhdyin seuraamaan Instagramissa tiliä logreglan eli Islannin poliisia. Kaivoin myös pöydälle kasaantuneiden kirjojen pinoista pintakerrokseen Arnaldur Indriðasonin vielä lukemattoman dekkarin Muistin piinaamat. Jotain muutakin islantilaista kirjallisuutta pitäisi kaivaa esille kirjastosta.

Tämän totaalihurahduksen takana on Satu Rämön mainio tietokirja Islantilainen voittaa aina, joka on hävettävän kauan lämmittänyt kirjahyllyäni. Mutta olipa oivallinen valinta orastavaa lukuähkyä torjumaan! Rämö kirjoittaa tiukkaa asiaa mutta niin vaivattoman tuntuisella otteella, että talouskriisit sekä historian ja kulttuurin syväluotaukset soljuvat kurkusta alas aivan kakistelematta. Keskeistä on tiukka ja tinkimätön omakohtaisuus, itse nähty ja koettu, eletty. Huumoria on mukana kosolti, ja Rämö nauraa lämpimästi myös itselleen. Mutta ennen kaikkea teoksesta välittyy aito rakkaus uutta kotimaata kohtaan ilman, että Suomea mitenkään väheksytään, jos ei ihannoidakaan.

Harkitsevaksi, hieman varovaiseksi ja käytännölliseksi hämäläiseksi itseään luonnehtiva Rämö hakeutui 2000-luvun alussa ekonomiopintojensa aikana opiskelijavaihtoon Islantiin. Atlantin ympäröimä puuton tuliperäinen saari ja sen alati optimistiset ja itsevarmat mutta välittömät ihmiset veivät kuin varkain nuoren naisen sydämen, eikä vierailu jäänyt suinkaan viimeiseksi. Kun eräänä baari-iltana vastapäätä asettui komea juuri Suomesta opsikelijavaihdosta palannut islantilaisnuorukainen, asia alkoikin olla selvä.

Rämö on tehnyt Islannissa toimittajan töitä, joissa luontaisesta uteliaisuudesta ja uusien asioiden ennakkoluulottomasta ihmettelystä on ollut etua. Sitkeä ja sisukas nainen ryhtyi kotoutumaan sinnikkäästi ja perusteellisesti. Kirjansa viimeisissä luvuissa Rämö kuvaa islannin kielen opintojaan Reykjavíkin yliopistossa. Kirjallisuuspainotteinen kielen opiskelu oli työlästä mutta palkitsevaa ja sen kuvaus sai minut miltei kateudesta vihreäksi. Juuri niin vieraaseen kieleen ja kulttuuriin tulisikin tutustua!

Rämö asettui Islantiin vakituisesti jo ennen vuoden 2008 suurta pankkikriisiä. Ekonomin silmin meno näytti hurjalta, ja niinhän siinä sitten kävikin, että kupla puhkesi komeasti paukahtaen. Tunnustan, että seurasin noita talouskriisin kiemuroita seurauksineen aikanaan erittäin pintapuolisesti (ja pääosin Arnaldurin dekkareista melkoisen jälkijättöisesti), joten oli mielenkiintoista kerrata tapahtumat mukana eläneen silminnäkijän kertomina. Islantilaisten spontaanius ja hieman naiivilta vaikuttava usko kaiken onnistumiseen on järkkymätöntä, mutta Rämö näkee siinä myös negatiivisia puolia. Jonkinlainen riskianalyysi olisi ehkä jonkun kannattanut jossain vaiheessa tehdä, vaikka…

Islannissa viimeisen päälle harkittu elämä on mahdoton. Täällä lumimyrsky voi koska tahansa sotkea suunnitelmat ja tulivuorenpurkaus vastamaalatun ulkoseinän. Itse asiassa koko maa voisi lakata olemasta, jos purkaus olisi tarpeeksi iso.

Niin uskomatonta kuin se onkin, islantilaiset käänsivät melko nopeasti totaalisen talousromahduksen edukseen. Jäljet lakaistiin osittain rumastikin piiloon, kuten Rämö näyttää. Avuksi tuli vielä jättimäisen tuhkapilven taivaalle sylkenyt hankalaniminen tulivuori. Islantilainen tosiaan voittaa aina. Eikä jalkapalloihmettä edes vielä ollut ehtinyt tapahtua kirjan kirjoittamisen aikaan!

Rämö kirjoittaa rakastavasti mutta samalla kriittisesti Islannista, sen asukkaista ja oloista. On hienoa, että kokonainen kansa periaatteessa tuntee toinen toisensa ja on jopa sukua keskenään. Mutta kyllä sillä on negatiivisiakin seurauksia, jotka Rämö ulkopuolelta tulleena näkee hyvin selvästi. Tosin väittäisin, ettei tältä ongelmalta täysin vältytä Suomen kokoisessakaan valtiossa. Jääviyskysymykset ovat ainakin kunnallispolitiikassamme arkea.

Pienen valtion etuja on sekin, että toimittajan on helppo päästä puhumaan kiinnostavien ihmisten kanssa. Eniten kadehdin Arnaldurin kanssa käytyjä keskusteluja, mutta hauska kuvaus on myös siitä, miten Islannin maailmankuulu presidentti Vigdis Finnbogadóttir keitti toimittajalle omin käsin aamukahvit ennen haastattelua. Islannissa tämä on luonnollista eikä sitä kukaan pidä minään, kuten sitäkään, että kuuluisat filmitähdet käyvät maassa kuvauskeikoilla. Onhan Islanti niin hieno maa. Tietysti he sinne tulevat.

Ulkoilmaihmisenä Rämö puolisoineen tuntee upean Islannin luonnon ja nauttii siitä täysin siemauksin. Minä taas nautin näistä luontokuvauksista mieluusti omassa olohuoneessani. Vesiputouksen lailla telttailijan päälle aamuyöstä kaatuva vesisade on hauska anekdootti, kun se tapahtuu jollekulle toiselle. Mutta Islanti on kyllä vaarallisen lumoavan kuuloinen!

Ikkunasta näkyi tummanharmaa laavapelto. Ulkona satoi niin lujasti, että harmaa laavakenttä sekoittui taivaan harmaisiin värisävyihin. Horisonttia ei enää erottanut. Ihan kuin olisimme leijuneet maan pinnan yläpuolella.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015. 281 s.

Arvostelukappale.

Satu Rämö avustaa säännöllisesti mm. Image-lehteä matkailujutuilla. Rämön suosittua Salamatkustaja-blogia kannattaa myös seurata. Rämö ja Hanne Valtari ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Unelmahommissa, joka ilmestyy maaliskuun lopulla. 

P.S: Jos et minua usko, kurkkaa, mitä Mrs. Karlsson lukee -blogin Mari sanoo tästä kirjasta!