Vera Vala: Milanon nukkemestari

Luettuani Vera Valan neljännen Arianna-dekkarin Tuomitut olen ollut pettynyt ja hieman kiukkuinenkin. Olen todennut, että olemme Ariannan kanssa ajautuneet todennäköisesti lopullisesti erillemme. Jos olisin voinut aivan vapaasti päättää, olisin varmaankin lopettanut sarjan seuraamisen siihen ja todennut, että maailmassa on muita kirjoja minulle ja muita lukijoita Valan tuotannolle.

Lähtökohta ei siis ollut mitenkään edullinen Milanon nukkemestarille eli Valan viidennelle Arianna-dekkarille. Lukija oli jo valmiiksi negatiivisella mielellä, ja kirja tuntui käsissä järkälemäiseltä. Sivuja onkin edelleen tuhdisti, yli neljä sataa, mutta satakunta edellistä osaa vähemmän sentään. Edelleen olisi rutkasti varaa tiivistää tekstiä ja jäntevöittää kerrontaa. Olen aiemminkin muiden teosten äärellä todennut, että kun dekkarin sivumäärä alkaa ylittää kolmen sadan rajan, on syytä kirjoittajan ja kustantajan edustajan pysähtyä miettimään, mikä tekstissä sitä edellyttää. Jos perusteet ovat kunnossa, jatketaan, jos eivät, karsitaan.

Ariannan elämä on sitten viime tapaamisen hieman asettunut uomiinsa. Arianna ja Bartolomeo ovat selvittäneet välinsä, pariskunnan tytär Selene on jo toisella vuodella ja perhe on muuttanut Milanoon Bartolomeon uuden työn perässä. Arianna on lopettanut yksityisetsivänä hääräilyn ja saanut paikan yliopistolta oikeuspsykologian laitokselta tutkijana. Suhteita on hyödynnetty, mutta sehän on maan tapa.

Milanossa tapahtuu kaksi murhaa, joiden uhrit ovat nuoria opiskelijoita. Uhrit on aseteltu näytteille nukke kädessään. Murhat ovat yksityiskohtia myöden samanlaisia kuin neljä vuotta aikaisemmin tehdyt sarjamurhaaja don Matteon, milanolaisen munkin, uhrit. Onko don Matteo sittenkään ollut murhaaja ylipäätään, vai onko hänellä apuri vankimielisairaalan ulkopuolella?

Don Matteon syyllistyminen aiempiin murhiin on ollut ankara isku katoliselle kirkolle, eivätkä ainakaan kaikki uskonveljet muutenkaan tunnu sulattavan ajatusta lempeäksi tunnetun miehen syyllisyydestä. Niinpä Vatikaanin ylin johto määrää Ariannan veljen Areksen tutkimaan tuoreimpia tapauksia Milanoon poliisin avuksi. Asetelma on siis sama kuin Tuomituissakin: Arianna ja Ares ovat samassa kaupungissa työskentelemässä saman tapauksen kimpussa kumpikin tahoillaan. Ariannan tutkimusprojekti sattuu nimittäin liittymään samaan laitokseen, jossa don Matteota hoidetaan.

Yksi Ariannan potilaista, Gianni, on karannut juuri ennen ensimmäistä uutta nukkemurhaa. Yhteys pelottaa Ariannaa, jolla on kytkentä Gianniin muutakin kautta kuin vain työn. Ares penkoo tahollaan don Matteon taustoja koettaen selvittää, kuka hänet olisi voinut aikanaan lavastaa syylliseksi. Pian hän törmää hauraan eteeriseltä vaikuttavaan Sofiaan, don Matteon tanssijasisareen, ja vastoin kaikkia sääntöjä rakastuu. Don Matteon perhe on täynnä kummallisia yksilöitä, ihmissuhdekiemuroita ja menneisyyden synkkiä salaisuuksia. Kukaan ei tunnu olevan normaali.

Kirkon valtataistelut ja juonittelut sekä yliopiston tutkimusten kyseenalaiset menetelmät liittyvät myös osaltaan kuvioihin, samoin Areksen henkilökohtaiset kamppailut uskossaan. Aineksia on siis jälleen koossa yllin kyllin, mutta lopulta ratkaisut löytyvät yllättävän läheltä. Lukijaa harhautetaan tai ainakin koetetaan harhauttaa erilaisin lavastuksin ja vihjailuin, mutta kokenut dekkariharrastaja haistaa kyllä syyllisen kohtalaisen ajoissa. Jännitettäväksi sitten enää jääkin, miten kaikki todistetaan ja milloin Ares ja Arianna oivaltavat totuuden.

Olen viimekertaisen juttuni loppuun kirjoittanut:
 

”Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.” Kas, voin siteerata jälleen itseäni. Viidennessä romaanissa ei ole päästy paljoakaan lähtöruutua edemmäs Ariannan (ja Areksen) synkän menneisyyden selvittelyssä. Nyt sentään väläytetään selitystä Ariannan uskomattomaan muistinmenetykseen. Mutta el Lobo alias Rodolfo putkahtaa tälläkin kertaa odottamatta kuvioihin liittymättä sitten kuitenkaan yhtään mihinkään.

Kuten huomaa, en ollut kovin ihastunut Milanon nukkemestariinkaan. En vain vieläkään jaksa sulattaa sarjan synkkenemistä osa osalta. Sarjamurhaajat ovat trendikkäitä (ja Arianna ja Ares ovat kumpikin tehneet opinnäytetyönsä sarjamurhaajista!). Onko silti pakko viedä aivan toisenlaista fiilistä alkuosissaan välittänyttä sarjaa tähän suuntaan? Näemmä on. Valitettavasti. Kummasti kuitenkin kaipaan alkuosien Italian kiehtovaa leppeyttä, vaikka tällä kertaa toki Gardajärven maisemiakin ihaillaan, ja huumorin pilkahdusta edes siellä täällä. Ernesto lemmenhuolineen takaisin!

Tasapuolisuuden nimissä on nostettava myönteisempiä arvioita sarjasta ja tästä viimeisimmästä lukemastani. 

Lumiomena-blogin Katja toteaa: ”Myös murhat ovat raaistuneet ja täten Valasta on tullut kirja kirjalta vankempi dekkaristi.” 

TuijaTa . Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija ylistää: ”Ja sitten hyvät uutiset: juoni ja kerronta sujuvat mainiosti. Kerronta perustuu siihen, että useiden henkilöiden näkökulmia vaihdellaan. Se koukuttaa kivasti ja laventaa asetelmia sekä horjuttaa yksioikoisia tulkintoja. Sisarusparissa on vetoa, sen verran epätavallinen tausta ja elämäntapa heillä on – vastaavanlaisia ei jännityskirjallisuudessa ole aiemmin nähty. Ja sitten ovat nämä tutkimattomat ihmisten pimeät puolet, tunteiden leimahdukset, kihelmöinnit, ennakoimattomat kemiat – ne kuvataan tehokkaasti.” 

Kasoittain kirjoja -blogin Nina: ”Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa ja uusia paljastuksia Ariannan menneisyydestä.” 

Makuja on siis monia. Hyvä niin.

Vera Vala: Milanon nukkemestari
Gummerus 2016. 431 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Arianna de Bellis tutkii -sarja:

Kuolema sypressin varjossa

Kosto ikuisessa kaupungissa

Villa Sibyllan kirous

Tuomitut

Milanon nukkemestari