Jari Rusanen: Hitlerin hansikas

”Eletään kesäkuuta 1942. Adolf Hitlerin oikea käsi, marsalkka Wilhelm Keitel, on tulossa onnittelemaan 75 vuotta täyttävää Mannerheimia Kaukopäähän. Äkkiä tilanne sähköistyy, sillä vierailulle on tulossa myös Hitler itse, jolloin joukko suomalaisia vastarintakommunisteja näkee hyvän tilaisuuden diktaattorin murhaamiseen.

Kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan, ja hermostuneen vastaanottotuokion aikana Hitlerin toinen hansikas putoaa maahan. Pian ”tappajaryhmä” Kuoro joutuu itsekin ajojahdin kohteeksi. Kaksi Kuoron jäsenistä pakenee – henkilöllisyytensä vaihtaneina – saksalaisten rintamavastuualueelle Kuusamoon, mutta muut palaavat päämajakaupunki Mikkeliin.

Suurten tunteiden ja taustalla käytävän sodan vuoropuhelussa keskeisiksi nousevat Kuoron sisäiset suhteet, heidän kohtaamansa muut ihmiset sekä hyvän ja pahan ikuinen taistelu.

Romaanin fiktiivinen juoni on sijoitettu todellisten historiallisten tapahtumien keskelle.”

Näin kuvataan Hitlerin hansikas -nimisen historiallisen romaanin takakannessa teoksen juonta ja ideaa. Kustantaja Kvaliti on luokitellut teoksen jännitysgenreen kuuluvaksi, koska se on lähetetty Vuoden johtolanka 2017 -kisaan. Mikä ettei, sääntöjen mukaanhan palkinto voidaan myöntää hyvin vapaasti.

Idea Hitlerin hukkaaman hansikkaan ympärille kudotusta juonesta on periaatteessa aivan kelvollinen, onhan vastaavia tuhoa tai onnea tuottavia ja kädestä käteen liikkuvia esineitä ennenkin kirjallisuudessa seikkaillut. Valitettavasti esikoiskirjailija Jari Rusanen ei ole saanut ideaansa kunnolla lentoon. 

Hansikas kyllä päätyy suomalaisten kommunistiattentaattoreiden käsiin ja vaikuttaa aiheuttavan kulloisellekin omistajalleen onnettomuutta, mutta idea jää jonnekin neljänneksen tietämille. Kirjan alkupuolella hansikas on jollain tasolla tarinassa mukana, sitten se unohtuu kunnes kehyskertomuksen loppupuoliskossa kaivetaan vielä hetkeksi esille.

Kehyskertomuksessa nuori opiskelija saapuu vanhainkotiin haastattelemaan jatkosodan aikana eläneitä henkilöitä. Kuinka ollakaan, haaviin osuu heti kerralla kaksi haastateltavaa, jotka ovat olleet aikanaan mukana kommunistiryhmässä, jonka tehtävänä on ollut ampua Hitler, kun tämä saapui Suomeen Mannerheimin syntymäpäiville. Suoraviivaisesti siirrytään ajassa vuosikymmenten taakse, syntymäpäiviä edeltävään päivään.

Päämajakaupunki Mikkelin liepeillä kokoontuu joukko kommunisteja, jotka alkavat siis improvisoida suunnitelmaa ensin Keitelin, sitten Hitlerin ampumiseksi Kaukopäässä. Homma on niin amatöörimäistä, että kommunistiaktivistina loukkaantuisin kuvauksesta verisesti. Tosin jossain vaiheessa myös Helsingistä käsin toimintaa ohjaileva Yrjö Leino toteaa, ettei suunnitelmalla ollut alun alkaenkaan mahdollisuuksia toteutua. Sen ammattimaisempaa kuvaa ei tosin saa Suomen ja Saksan armeijoidenkaan touhuista, mutta mielestäni Hitlerin hansikas on kuitenkin kirjoitettu ihan vakavalla mielellä, ei parodiaksi.

Lukija tietää siis jo kirjan aloittaessaan, että jännittävin osuus, Hitlerin ampuminen, tulee epäonnistumaan. Ideana onkin kai lähinnä kuvata Suomen henkistä ilmapiiriä jatkosodan aikana, koska paljon käytetään aikaa keskusteluihin sodan oikeutuksesta, sen päämääristä ja vaihtoehdoista lopputuloksen suhteen. Millä ehdoilla Suomi voisi tehdä rauhan? Olisiko moraalisesti ollut oikein ampua Hitler? Mitä siitä olisi seurannut? Onko fasismi pahempi vaihtoehto kuin kommunismi? Onko käpykaartilaisuus tuomittavaa? Mitä Saksassa ja Neuvostoliitossa oikeasti on meneillään? Jne. jne. Tässä pohdiskelussa mielestäni näkyy kirjoittajan historianopettajatausta hieman liiankin selvästi, kun on kuitenkin kyse kaunokirjallisuudesta.

Juonellisesti Hitlerin hansikas hajoaa käsiin jo ennen puoltaväliä, kun Kuoron jäsenet alkavat hallitsemattomasti säntäillä eri suuntiin mönkään menneen salahankkeensa jälkeen. Kuorolaisten vaiheita onnettomuuksineen ja rakkaussuhteineen kuvataan löyhästi läpi sodan, ja lopussa vielä vedetään kehyskertomuksessa langanpäät yhteen. Henkilökuvaus on ohutta, ja väkeä on paljon laisesti. Kukaan hahmoista ei oikein nouse keskiöön ja siten tarkemmin valaistuksi. Kieleltään teos on sujuvaa mutta suoraviivaista.

Jari Rusanen: Hitlerin hansikas

Kvaliti. 232 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Brittikirjailija Domenica de Rosasta tuli dekkarikirjailija Elly Griffiths tavallaan vahingossa. Tehtyään kaiken ’oikein’ ennen kirjailijan uraansa (siis opiskeltuaan englantia ja työskenneltyään vuosia kirjastossa ja kustantamossa) ja julkaistuaan neljä romaania omalla nimellään de Rosa kirjoitti dekkarin, ja kustantaja totesi, että hän tarvitsee dekkarikirjailijanimen. Niin syntyi Elly Griffiths, joka on julkaissut jo yhdeksän arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovaa dekkaria.

Esikoisdekkari Risteyskohdat sai alkunsa, kun kirjailijan aviomies päätti jättää liike-elämän taakseen ja opiskeli arkeologiksi. Miehen uusi ura vei Brightonissa asuneen pariskunnan Norfolkin rannikolle, jossa mies kertoi Griffithsille, että muinaiset kansat olivat pitäneet rannan marskimaata eli suolamarskia pyhänä. Pyhyys johtui maaperän erikoisesta luonteesta: se ei ole oikein maata eikä merta. Suolainen vuorovesi pyyhkii sen yli säännöllisesti ja tuloksena on ainutlaatuiset olosuhteet. Ajatus rajapinnasta, joka ei ole maata eikä merta, ei elävää eikä kuollutta, kiehtoi Elly Griffithsin kirjailijan mielikuvitusta ja siemen ensimmäiselle dekkarille oli kylvetty.

Tammi on juuri aloittanut Ruth Galloway -mysteerien suomennosten julkaisemisen, ja onneksi ensimmäisestä osasta eli Risteyskohdista alkaen. Aloitusosan perusteella luvassa on kelpo sarja, joka jatkaa mallikkaasti brittiläisen dekkarikirjallisuuden laatuperinteitä.

Neljääkymmentä uhkaavasti lähenevä, ylipainoinen ja hyvin itsellinen mutta samalla inhimillisen epävarma tohtori Ruth Galloway on virkistävän erilainen dekkarisankaritar, josta on helppo pitää. Ruth työskentelee pienessä norfolkilaisessa yliopistossa forensisen arkeologian tutkijana ja opettajana. Asunnokseen Ruth on valinnut pienen talon suolamarskin reunalta kaukana kaupungin mukavuuksista. Yksinäisyys on hänen oma valintansa, ja seurakseen hän on kelpuuttanut vain kissansa Flintin ja Sparkyn. Miehiäkin olisi ollut tarjolla, mutta pidempää suhdetta ei ole ollut aikoihin.

Sympaattiseen Ruthiin tutustutaan vähitellen tapahtumien lomassa. Yllättäen Ruth nimittäin saa poliisilta pyynnön tulla auttamaan suolamarskilta löytyneiden luiden ajoittamisessa. Karheankomea ja salaperäisen synkänoloinen rikoskomisario Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat paikkakunnalta kymmenen vuotta sitten kadonneelle viisivuotiaalle Lucylle. Ruth voi kuitenkin nopeasti todeta, että kyseessä on jo todennäköisesti rautakaudella uhrattu tyttö.

Löytö on kuitenkin Ruthin työn kannalta kiinnostava, ja se palauttaa hänen mieleensä lähistöllä kymmenen vuotta sitten järjestetyn kaivauksen, jossa marskimaasta nostettiin esiin muinainen paalukehä. Kaivausten aikaan Ruth on rakastunut ja tutustunut moniin elämänsä tärkeisiin ihmisiin. Yllättäen paalukehä sekä vanhan kaivauksen tapahtumat nousevat esiin myöhemmin, kun paikkakunnalla tapahtuu toinen pikkutytön merkillinen katoaminen.

Nelson pyytää yllättäen Ruthin apua toisessakin tutkintaan liittyvässä asiassa. Hän on nimittäin saanut Lucyn tapaukseen liittyen joukon merkillisiä nimettömiä kirjeitä, joissa vihjaillaan Lucyn olinpaikasta. Kirjeet ovat täynnä kirjallisia viittauksia vanhoihin teksteihin ja mytologioihin, mutta niiden kirjoittajalla on selvästikin tietoa myös arkeologiasta. Tutkimukset alkavat liipata todella läheltä Ruthin ystäväpiiriä. Tunteeko hän tietämättään murhaajan? Ovatko Ruth ja Nelson päässeet huomaamattaan tappajan jäljille?

Elly Griffiths kuvaa taitavasti Norfolkin rannikon ankaran upeaa luontoa, joka on petollisen kaunis mutta kokemattomalle kulkijalle hengenvaarallinen. Infernaaliset myrskyt ravistelevat Ruthin mökin rakenteita tämän tästä. Alueen linnusto on poikkeuksellisen hieno myös. Oli pakko etsiä netistä kuvia alueelta, ja henkeäsalpaavan kaunistahan siellä on. Olisi helppo kuvitella nämä dekkarit myös komeana tv-sarjana. Jokin Ruthissa tuo mieleeni Vera Stanhopen persoonallisen hahmon.

Mistään leppoisista ja kotoisista mysteereistä ei ole kysymys, kaukana siitä. Pienet tytöt ovat kadonneet kirjaimellisesti jäljettömiin, eikä heidän kohtalonsa ole mitenkään kaunis. Väkivallalla ja verellä ei silti mässäillä, ja kauheudet jäävät armollisesti pääosin lukija oman mielikuvituksen varaan. Griffiths tihentää jännitystä taitavasti kohti viimeistä kilpajuoksua kuoleman kanssa petollisella suolamarskilla ukkosen pauhatessa ja vuoroveden noustessa. Myös harhautuksissa Griffits on taitava. Syyllisen pitää olla joku Ruthin lähipiiristä, mutta ehdokkaita on viljalti. Aina, kun Nelson, Ruth tai lukija luulee tietävänsä ratkaisun, muuttavatkin palaset paikkaansa.

Viihdyin mainiosti Ruthin ja Nelsonin parissa tuulisella Pohjanmeren rannikolla. Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavaa tutkintaa!

Elly Griffiths: Risteyskohdat (The Crossing Places)
Suom. Anna Lönnroth. 305 s.

Arvostelukappale.

P.S. Ennakkokappaleen takakannen sisäpuolella kerrotaan, että suomentaja Anna Lönnroth on ammatiltaan arkeologi. Hieno panostus! Lisäksi kerrotaan, että seuraava osa Januksen kivi ilmestyy jo tänä syksynä. Odotuksesta ei siis tule piinallisen pitkä!

Kirjailijan nettisivut. 

Heikki Hietala: Viisto valo

”Kansallispukua pitävät kolmenlaiset ihmiset: eläkkeellä olevat opettajat lausuessaan Kalevalaa kesäjuhlilla, tanhuajat ja kolmantena ryhmänä Keskustan puoluekokousedustajat.”

Luen ihan liian vähän novelleja, mutta kun ihan kotiin lähetetään, niin onhan sitten vain tartuttava toimeen. Hyvä niin, sillä Heikki Hietalan novellivalikoima (miten eroaa kokoelmasta, jää epäselväksi) Viisto valo on oivallinen teos ja monilta osin juuri minua miellyttävää luettavaa.

Yhdeksäntoista novellia on jaoteltu kolmeen osioon, mutta on tunnustettava, etten lukiessani enkä jälkikäteenkään osaa kertoa, mihin jaottelu perustuu. Itsenäiset novellit ovat hyvin eri pituisia, niiden tapahtumapaikat ja ajat vaihtelevat Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, sodanaikaiseen Eurooppaan ja jyväskyläläiseen leirintäalueeseen asti.

Novelleja yhdistää kokoelman nimeenkin nostettu viistous. Hietala leikittelee eri genreillä. Mukana on scifinsekaista kauhua ja dekkaria maagisen realismin mausteilla. Novelleihin nämä tvistit sopivat hyvin, koska lyhyessä muodossa niiden yllätysvaikutus toimii mukavasti. Huumoriakaan ei ole unohdettu, kuten juttuni alkuun poimimani sitaatti osoittaa.

Omat suosikkini ovat novellit Tuuli pilleissä sekä niminovelli Viisto valo. Tuuli pilleissä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen brittiläiseen maalaisseurakuntaan. Uusi pappi Stephen Newman saapuu sijoituspaikkaansa polkupyörän selässä pilkkopimeän maaseudun halki keskellä yötä. Tunnelma tihenee jo ensimmäisissä lauseissa, ja kun seurakunnan pimeät salaisuudet alkavat raottua, muuttuu meno goottilaiseksi kauhuksi maalaisromanttisin maustein.

Viisto valo -novellissa olisi aineksia romaaniksikin, mutta kyllä novellin mitta tekee tarinan aukkoisuudelle hyvin oikeutta. Syyllisyyden teema tulee hienosti esille minäkertojan unimaailman kuvauksen kautta, ja varsinainen juoni purkautuu auki pysäyttävästi. Dekkarien maailmaan viime vuosina syvälle sukeltaneena lukijana arvostan tässä tarinassa erityisesti hallittua rakennetta ja rajua huippukohtaa.

Ylipäätään tämän novellikokoelman valossa Hietala on oivallinen tunnelman luoja. Muutamissa novelleissa, kuten Valokuvan paikassa, korostuukin juuri tunnelman tihentäminen ja itse loppuhuipennus jää vajaaksi, jopa pettymykseksi rakennettuihin odotuksiin nähden.

Miljöökuvaus on myös Hietalalla oivallisesti hyppysissä: muutamin tarkoin vedoin viedään lukija milloin minnekin, eikä kirjoittaja sorru maalailuun tai tyhjien adjektiivien viljelyyn. Myös dialogi on napakkaa ja nautinnollista luettavaa.

Kuten tästä kirjoituksestani näkee, novellikokoelmasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen joutunut myös opettelemaan novellien lukemista. En enää erehdy ahmimaan monta peräkkäin, vaan koetan lukea aina novellin kerrallaan ja tekemään jotain muuta välillä. Tekstit tarvitsevat tilaa. Tämä vaatii ponnisteluja lukijalta, joka mieluiten katoaa tiiliskiviromaanin uumeniin.

Viisto valo on ensimmäinen Heikki Hietalalta lukemani teos. Kirjailijan nimi ei kuitenkaan ollut entuudestaan vieras, vaan tiesin, että hän on julkaissut aikaisemmin romaanin Hotelli Tulagi. Se on kiinnostanut, mutta jäänyt vielä toistaiseksi lukematta. Erityisen kiinnostavaksi kirjailijaksi ainakin minun silmissäni Hietalan tekee se, että suomalainen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn lehtori on kirjoittanut teoksensa englanniksi ja julkaissutkin ne ensin ulkomailla.

Miksi Hietala kirjoittaa englanniksi ja millaisia kiemuroita teosten julkaisemisvaiheissa on ollut? Näihin saa vastauksen lukemalla Lukulampun sivuilta, mitä Hietala aiheesta kertoo. Juttu on ilmestynyt vuonna 2014, kaksi vuotta Viiston valon englanninkielisen version julkaisemisen jälkeen, ja Hietala kertoo siinä parhaillaan suomentavansa kokoelman novelleja. Jotain on kuitenkin matkan varrella tapahtunut, koska Viiston valon suomentajaksi on merkitty Jaakko Kankaanpää.

Hietalan ja hänen teostensa tarina nostaa hakematta mieleen ainakin kirjailija Helena Halmeen tarinan. Tapasin Halmeen syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja hän kertoi omasta englanniksi kirjoittamastaan ja julkaisemastaan tuotannosta sekä siitä, miten hankalaa on löytää englanniksi kirjoitetuille teoksille suomalaista kustantajaa. Kirjat pitäisi kääntää suomeksi, mutta siihen pitkään ulkomailla asuva kirjailija ei katso itse kykenevänsä.

Heikki Hietala: Viisto valo
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Sitruuna-kustannus 2017. 230 s.

Arvostelukappale.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

Loviisan mies eli Toppa, ammattimies rikosten saralla, järjestelee kuriirikeikkoja pitkin poikin Pohjois-Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa jonkun isomman tekijän lukuun. Muuleina toimivat myös porvoolaiset lastenkodin kasvatit Sebastian ja Anton, kovan onnen kaverukset, joita helppo raha ja messevät reissut houkuttavat aivan liikaa. Viimeiseksi jäävälle keikalle arempi kaveruksista eli Anton lähtee kulissikihlattunsa Lindan kanssa. Jotain menee kuitenkin pieleen, ja nuoret saavat peräänsä niin kansainväliset poliisi- kuin rikollisvoimatkin.

Kesäisessä Porvoossa komisario Antti Hautalehtoa harmittaa. KRP:stä tuttu kaveri on nähty postauskeikalla Porvoonjoen rannalla, mutta asiaa suoraan kysyttäessä poliisimies kiemurtelee kuin mato koukussa eikä halua kertoa mitään. Sattumalta Porvoon poliisia alkavat kiinnostaa Sebastianin tiheään tahtiin katoavat passit ja työttömyysturvalla tehdyt Rion-matkat. Kuin huomaamatta ryhtyy virkavalta penkomaan yhteistä heinäsuovaa eri reunoilta.

Tässä karkeasti ottaen Christian Rönnbackan viidennen Antti Hautalehto -dekkarin Kaikki mikä kiiltää alkuasetelma. Lukija saa seurata aitopaikalta, miten tämä kimurantti juonikuvio hitaasti mutta varmasti kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi. Loppuhuipennuksen alla Antti ja Simon Kannas kaivavat jälleen esille poliisilaitoksen raskaamman kaluston ennen syöksymistään pimeään porvoolaiseen metsään jahtaamaan – niin, ketä? Ainakin siellä vilisee ammattitappajia sekä joukko pissiksiä ja pikkurikollisia sankaripoliisiemme ohella. Antin asearsenaalille on jälleen käyttöä, samoin luotiliiville.

Tutulta siis kuulostaa meno Rönnbackan ja Hautalehdon uskollisten fanien korvissa. Pettyä ei tarvinnut, mutta oikein mitään uuttakaan ei Kaikki mikä kiiltää tarjonnut. Valitettavasti. Mielestäni Rönnbacka on lupaavimpia dekkaristejamme tällä hetkellä, ja Hautalehto-sarjassakin olisi aineksia nousta seuraavalle tasolle. Hieman vain lisää hönkää ja hiontaa.

Tällä kertaa toivomisen varaa jäi suorastaan rikollisen verkkaiseen alkuun ja Antin ja Leenan ällöttävän makeaan parisuhteeseen. Kirja olisi voinut jäädä keskenkin, jollen olisi vanhana Hautalehto-fanina tiennyt, että vielä tarina lähtee rullaamaan. Mutta alkukoukku puuttuu.

Monesti olen purnannut niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin dekkarisankarien traumoista ja komplikaatioita täynnään olevista perhe-elämistä. No, Antti Hautalehto on todellinen antisankari tässä mielessä! Hänellä on suorastaan siirappisen hempeä ja intohimoinen avolittosuhde lääkäri-Leenaan, jolla ei ole edes lapsia vaan kaksi rottweileria, joiden alfaurokseksi Antti luontevasti asettuu. Jollei Antti kokkaile naiselleen viettelevää illallista, se tarjoillaan porvoolaisessa ravintolassa. Mikään ei siis lukijoille kelpaa, ei ainakaan teennäinen rakkaan ja kullan hokeminen puhelinkeskusteluissa!

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää
CrimeTime 2016. 287 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te

Luettuani Karita Sainion esikoisromaanin Me emme elä samassa maailmassa kuin te (kirjojen nimille muuten pitäisi säätää jokin pituusraja!) mietin jälleen kerran genrerajoja ja niiden mahdottomuutta. Onko Sainion teos rikosromaani vai romaani rikoksesta, kuten Kari Hotakainen vuonna 2015 määritteli Henkireikä-romaaninsa? Minä valitsisin tuon jälkimmäisen, mutta voi teoksen toki lukea jännitysromaaninakin, jos niin haluaa.

Sainion romaani on harvinaisen kypsä ja valmis esikoisromaani. Rakenne on mietitty ja toteutettu huolella, ja kertojanäänet ovat selvästi erilaisia. Kieli on hiottua, täsmällistä ja kirkasta. Rikosjuoni teoksessa kulkee pohjavirtana ja saa lopussa ratkaisunsa, mutta se ei ole pääasia. Sainio näyttää vihan ja rakkauden konkreettisen voiman henkilöidensä tekojen ja tunteiden kautta. Arvostan myös napakkuutta, sillä parisataa sivua on juuri sopiva laajuus tarinalle. Mukana ei ole mitään turhaa.

Sisarukset Niko ja Anna ovat eläneet karun lapsuuden. Äidin kuoltua ja isän hylättyä perheensä lapset on annettu äidin siskon ankaraan ja rakkaudettomaan huostaan. Nikon elämä alkaa mennä vinoon jo esiteininä. Viinan juonnin hän aloittaa yksitoistavuotiaana, hassiksen polton kaksi vuotta myöhemmin. Kaveriporukkansa kanssa hän haistattaa pitkät keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja keskittyy huumevetoiseen elämään, joka rahoitetaan rötöksillä.

Pikkusisko Anna on pärjännyt pinnalta katsoen paremmin elämässään, mutta menneisyys ja veljen rankka nykyisyys saavat mielenterveyden pahasti reistailemaan. Vaikka Anna pystyy pääosin peittämään masennuksensa ja lääkkeiden käyttönsä, on avioliitto silti hajoamispisteessä eikä töissäkään taida aina mennä ihan putkeen.

Sainio kuljettaa Nikon ja Annan tarinoita eri tahdissa kohti samaa päätepistettä eli Nikon hautajaisia. Kolmekymmenvuotiaana Niko nimittäin on lopulta kuollut. Hänen tarinansa alkaa lapsuudesta minämuotoisena. Sen rinnalla samaten minäkerrontana seurataan Annan selviytymistä Nikon kuolemasta hautajaisiin, viikon verran siis. Näiden lomaan on ripoteltu myös Annan aviomiehen ja Nikon viimeisen tyttöystävän näkökulmasta kerrottuja palasia. Saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja hajanaiselta, mutta Sainio saa kokonaisuuden toiminaan erinomaisesti. Lukija saa koota paloista kokonaisuuden vähitellen, pala kerrallaan.

Nikon kautta avautuu huumehelvetin todellisuus monipuolisesti. Niko rakastaa viinaa ja aineita, koska ilman niitä, selvin päin, elämä on armottoman tylsää. Sisäinen levottomuus ajaa hänet yhä uudelleen aineiden pariin, eivätkä vieroitusyritykset totta puhuen kovin aitoja taida missään vaiheessa olla. Läheisille tämä on tietysti raastavaa, kuten Annalle, mutta myös matkan varrella kertyneille tyttöystäville ja näiden kanssa tehdyille lapsille.

Alusta saakka on siis selvää, että loppu ei ole onnellinen. Prologina on välähdys Nikon hautajaisista, joissa Anna on paikalla Nikon käsiase laukussaan. Miten ase on Annan haltuun päätynyt ja mitä hän aikoo sillä tehdä, avautuvat vähitellen lukijallekin. Mutta kuten sanottu, ne eivät ole tärkeimpiä ulottuvuuksia Sainion romaanissa.

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te
Aula & co, 2016. 205 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Kreetta Onkeli: Ilonen talo #kirjojensuomi

Istumisen ja katsomisen aikana mietimme: keitä me olemme, mitä meistä ajatellaan, mitä pitäisi tehdä ja miksi. Vältämme pihaa, mieluummin kävelemme peltojen takaisissa metsissä. Piha aiheuttaa surua: metsittynyt nurmikko, entiset kukkapenkkien paikat. Talo on melko hyvässä maalissa vielä, vihreä.

Vuonna 1996 minulla oli kaksivuotias tytär ja kävin kokopäivätyössä, eli arki oli melkoista pyöritystä. Kirjamaailmassa en ollut lainkaan niin ’inessä’ kuin kuvittelen tällä hetkellä olevani, mutta mieleeni on kuitenkin jäänyt Kreetta Onkelin Ilosen talon vastaanotto. Esikoiskirja kuohutti poikkeuksellisella aiheellaan. Aiemmin ei suomalaisessa kirjallisuudessa ollut yhtä avoimesti käsitelty naisen, ja vieläpä kahden lapsen äidin, alkoholismia ja siihen liittyvien ryyppy- ja rillutteluputkien kuvausta.

Vieläkin kuohuttavampaa oli, että Onkeli avoimesti myönsi romaaninsa tapahtumien paljolti perustuvan tositapahtumiin. Eniten kuohui Onkelin kotiseudulla Luhangassa ja Joutsassa, joissa ihmiset tunnistivat tai olivat ainakin tunnistavinaan itsensä, naapurinsa ja tuttunsa kirjasta. Mukana oli varmasti myös tirkistelynhalua ja sensaatiohakuisuutta, paljastuihan kirjasta mehukkaita yksityiskohtia sellaisistakin asioista, joista aiemmin varmaankin vain arvailtiin todellista laitaa.

Kun kävelemme metsäpolkua pitkin takaisin kotiin, katson taakseni. Näen, kuinka äidin paljas takapuoli tekee Tikkalan kamarin ikkunasta kakkaa kukkapenkkiin.

Tulin tarttuneeksi tähän kohuromaaniin vasta viisi vuotta myöhemmin luettuani sitä ennen Taija Tuomisen esikoisromaanin Tiikerihai. Teoksissa on paljon yhdistäviä tekijöitä, mutta silloisiin muistiinpanoihini olen merkinnyt, että Ilonen talo on kuitenkin valoisampi ja että siinä on myös huumoria kaiken ankeuden vastapainona. Kummassakin teoksessa kuvataan lapsen ja nuoren näkökulmasta epäsovinnaista elämää perheessä, jossa äiti on alkoholisti.

Ilosen talon Tomperin perheessä kaikki lähtee lopullisesti lapasesta poliisi-isän varhaisen kuoleman jälkeen. Minäkertoja Ruut on isän kuollessa noin kahdeksanvuotias ja eletään 1970-lukua. Yksinhuoltajaleskeksi jääminen on Auri-äidille liikaa. Viina ja ryyppyremmit vievät naisen usein viikoiksi kadoksiin, ja perheen tytöt, teini-ikäinen Birge ja pieni Ruut, koettavat pärjätä parhaansa mukaan. Lapset pärjäävätkin, mutta loputtomiin he eivät pysty äidin toilailuja peittelemään. Tytöt otetaan välillä vuosiksi huostaan.

Mitäs avasitte oven ja soititte pitkin kyliä minun perääni. Saatte syyttää itseänne siitä että ette saa enää asua kotona. Jos olisitte olleet hiljaa, kaikki olisi entisellään. Teillä ei ollut mitään hätää. Pakastin oli täynnä kaalikääryleitä ja pannukakkuja. Ruuasta ei ollut kysymys. Minulla ei ole enää edes Jekkua, kun nimismies teki viimeisen tikin ja sen ampui. Se oli kaiken huippu. Vielä Erkin entinen työkaveri.

Tomperin perheen talo on kirjan nimen mukaisesti ’ilonen’. Siellä raikuu nauru, mutta myös itku ja riita. Selvin päin ollessaan äiti keittää ja kokkaa, siivoaa ja järjestää, mutta huonompien kausien aikaan hän häipyy omille teilleen tai tuo juopporemmin rähisemään päivä- ja yökausiksi kotiin. Silloin tytöt lukittautuvat huoneeseensa ja kurkkivat välillä ovenraosta, mitä tiedottomalle äidille makuuhuoneessa tapahtuu.

Ruut tarkkailee ja on tottelevainen, ja koulumenestys on kaikesta huolimatta hyvä. Birgelläkin on lukupäätä, mutta hän kapinoi ja oirehtii Ruutia enemmän, joskin varsinaisesti vasta aikuistumisen kynnyksellä. Keskinäiset välit tytöillä ovat myrskyisät. Välillä riidat yltyvät tuhoisiksi, mutta toisaalta he kantavat vastuuta ja pitävät huolta toisistaan ja yhdessä äidistä silloin, kun tämä sen sallii. Riipaisevimpia kohtauksia ovat ne, joissa äiti uhkailee itsemurhalla omia lapsiaan, jotka eivät muka rakasta häntä.

Muistelemaani huumoria on toisella lukukerralla hankalampi tavoittaa. Maailma on karvaasti opettanut, että Ruutin ja Birgen sekä Auri-äidin tarinat eivät ole harvinaisia poikkeuksia tai silkkaa mielikuvitusta. Ne ovat valitettavaa arkipäivää edelleen lukuisissa kodeissa, ja ’ilosia taloja’ on joka kylässä ja kaupungissa.

Mutta Ruutin rehellisessä lapsenomaisuudessa, jolla hän näkemänsä ja  kokemansa kertoo yksinkertaisia toteamuslauseita käyttäen, on jotain sydämeenkäyvää herkkyyttä. Onkeli käyttää kieltä ja tyyliä taiten. Kun Ruut kasvaa ja aikuistuu, myös kertojan kieli ja kerronta muuttuvat, vaikka perussävy säilyykin yhtenäisenä.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo
WSOY 1996. 148 s.

Anna-lehden artikkelissa keväällä 2016 Onkeli avaa kirjan taustaa ja oman lapsuutensa vaikutuksia äitiyteensä. Ilosesta talosta on kirjoittanut Lumiomena-blogiinsa myös Katja, jota haastatellaan Aamu-tv:n 101 kirjaa-ohjelmassa teoksesta. 

Juttuni on osa Kirjojen Suomi -hanketta #kirjojensuomi.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

”Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.”

Mitä kirjoittaa kirjasta, joka vei jalat alta ja salpasi hengityksen? Kaikki yritykset kuvata Riitta Jalosen romaania Kirkkaus tuntuvat auttamattoman latteilta ja kuluneilta. Olen mykistynyt, sanaton, vaikuttunut, liikutettu. Kosketettu. Järkytetty ja lohdutettu.

Osasin aavistaa jotain tällaista jo syksyllä, kun kirjailija kertoi kirjansa synnystä ja sen kirjoittamisprosessin rankkuudesta. Lukevat ystäväni ylistivät kirjaa. Hieman kuitenkin kummastelin, miksi Kirkkaus tuntui loistavan poissaolollaan, kun syksyn ja alkuvuoden kirjapalkintojen ehdokaslistoja julkaistiin. Runeberg-ehdokkuus tuli, mutta ei palkintoa. Muuten on ollut luvattoman hiljaista.

Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämästä. Jalonen kertoo havahtuneensa Framen olemassaoloon törmätessään tämän tuotantoon vuonna 1994 Aucklandissa. Matkaan tarttuneet omaelämäkerralliset teokset jäivät vaivaamaan Jalosen mieltä, mutta kirjan kypsyminen vei aikaa vuosikymmeniä. Mutta kypsyttelyaika ei totisesti ole mennyt hukkaan. Kirkkaus on todellinen kirjallinen helmi.

Kirjailija Janet Frame on siis romaanin minäkertoja. Jälkisanoissa Jalonen kertoo, että elämäkerta ja muu käytetty materiaali ovat tarjonneet jonkinlaisen löyhän kehyksen fiktiolle. Se näkyy positiivisesti myös romaanin rakenteessa. Janet Framen tarinaa ei seurata alusta loppuun, vaan romaani keskittyy kirjailijanuran alkupään keskeisiin vaiheisiin. Samalla avataan vähä vähältä Framen perheeseen liittyviä tragedioita sekä hänen oman elämänsä synkkiä kausia.

”Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä.”

Janet Frame vietti parhaan nuoruutensa vuodet, kaikkiaan kymmenisen vuotta, mielisairaaloissa. Hänen diagnoosinsa oli skitsofrenia, ja sitä hoidettiin 1950-luvun menetelmillä eli lähinnä sähköshokeilla. Lobotomialta Frame säästyi, mutta mahdollisesti vain täpärästi. Kaiken lisäksi skitsofrenia-diagnoosi todettiin aikanaan virheelliseksi.

Jalonen ei keskity pitkiin ja rankkoihin hoitojaksoihin vaan paranemiseen, aikaan hoitojen jälkeen. Frame pääsi kokeneemman kirjailijan Frank Sargesonin ystävällisten ja ymmärtävien siipien suojaan ja sai oman pikkuisen mökin, jossa kirjoittaa turvallisesti. Irtautuminen perheen jäännöksistä oli tuskallista, mutta ystävien ja kustantamon väen kannustamina hän uskalsi nousta siivilleen ja lähteä Eurooppaan.

Herkän ja epätasapainoisen naisen rakkauselämä on myrskyisä. Merkittävimpiä miehiä Framen elämässä oli hänen terapeuttinsa John Money, johon Frame rakastui ja ripustautui hoitosuhteen alusta alkaen. Muut Framen miehet tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän määräilynhaluisia hyväksikäyttäjiä, mutta lopulta hän oppi pitämään puoliaan ja vaalimaan arvokasta itsenäisyyttään. Ilman vapautta ei voinut kirjoittaa.

”Kun olen huoneessani, alan heti kirjoittaa muistikirjaan, päästän käden irti, kynä vie kirjaimia paperille sellaista vauhtia, etten näe niitä, ravistelen välillä kättä, kramppi häviää ja käsi kuljettaa taas sanoja, minut yritetään viedä perille paikkaan, jota en tiedä olevan olemassakaan. Polku on kiemurainen, olen täynnä jokia ja virtaavaa vettä.”--- ”Hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta enää koska ne ovat umpisolmulla sidotut. Kun olen valmis, katson aikaansaamaani sotkua. En tahdo palata näihin sanoihin enää koskaan.”

Koska Kirkkaus kertoo kirjailijasta, on kirjoittamisella teoksessa keskeinen asema ja sitä Jalonen kuvaa Framen kautta koskettavasti. Kirjailijan on pakko kirjoittaa, mutta helppoa se ei ole. Mielisairaalassa Framelta kiellettiin kirjoittaminen, koska sen katsottiin haittaavan hänen paranemistaan. Oli kirjoitettava salaa. Kun ensimmäinen romaani julkaistiin, sen vastaanotto tuntui tyrmäävältä. Kotikaupungin ihmiset lukivat teosta uteliaina, koska he janosivat saada tietää originellin perheen salaisuuksista. Oikea läpimurto oli ankaran työn takana, eikä rahaa tuntunut väillä tulevan mistään.

Lopultakin kirjan juonen selostaminen tuntuu aivan turhalta. Olen tässä koettanut jollain tavoin avata, mistä Kirkkaudessa on kyse, jotta tekstini mahdolliset lukijat tarttuisivat tähän hienoon teokseen. Jalonen on itsekin saavuttanut kirjoittaessaan kirkkauden myös kielen tasolla. Nautin lukemisesta valtavasti, ja merkitsin tukuittain kohtia, joita olisin halunnut siteerata.

”Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.”

Kirkkaus on ehdottomasti lukemisen (ja uudelleenlukemisen) arvoinen! Olen kiitollinen, että se on kirjoitettu ja että olen sen nyt lukenut. Luen varmasti uudelleenkin. Kiitos!

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016. 352 s.
Kannet Emmi Kyytsönen. 

Kansi on hieno! Kuvan merkitykset avautuvat lukiessa aina vain enemmän. 

Arvostelukappale.

Kirkkauden jälkisanoissa Riitta Jalonen mainitsee Jane Campionin Janet Framen elämästä kertovan elokuvan An Angel at my Table. Ajattelin, että se pitää ehdottomasti katsoa. Youtubea ei tarvinnut paljoa selata, kun törmäsin elokuvan traileriin vain todetakseni, että olen elokuvan kyllä nähnyt. Onneksi en sitä vielä lukiessani muistanut, koska henkilöistä muodostui nyt mielessäni hieman erilainen vaikutelma. Mutta nyt voisin sen kyllä katsoa. Samaten kiinnostus Framen tuotantoon syttyi.

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Ylikomisario Oili Annikki Jaakolaa kutsuttiin yleisesti Opettajaksi. Syitä siihen oli kaksi. Ensimmäinen oli tietenkin lyhenne OAJ, jolla hän allekirjoitti vähemmän tärkeät asiapaperit. Toinen syy oli hänen tapansa tehostaa sanomisiaan heristämällä pitkää ja hoikkaa etusormeaan aivan kuulijan nenän alla.

Lienee turha sanoakin, että en ole kovin huvittunut. Kun yhdestä keskeisestä dekkarin henkilöstä käytetään tiheään tahtiin näin kömpelöä ’lempinimeä’, ovat antipatiani taatut. Valitan siis, esikoisdekkaristi Jari Salonen, Kuokkavieraat ei sujahtanut varsinaisesti suosiooni. Kuokkavieraissa on paljon hyvää ja lupaavaa, kuten sujuva kerronta ja leppoisakin tunnelma raaoista rikoksista huolimatta, mutta muutama muukin asia jäi hiertämään.

Monen nykydekkaristin tavoin Salonen tuntuu ahnehtivan teokseensa kovin paljon aineksia. Kuokkavieraat aloittaa Zetterman-sarjan, joten pitää tutustuttaa paljon kokenut komisario Jukka Zetterman työkavereineen ja -kuvioineen lukijalle. Zetterman on hankkiutunut vaikeuksiin työssään keskusrikospoliisissa ja kurinpitotoimeksi on valittu erikoinen ratkaisu. Zettermanista on tehty konsulttikomisario, eräänlainen KRP:n yhden miehen nopean toiminnan joukko, joka lähetetään sinne, missä apua milloinkin tarvitaan. Turha edes mainita, että Zettermanin yksityiselämäkin on juuri ajanut kiville.

Lauttala-nimisellä paikkakunnalla sattuu erikoinen rikos. Julkkismorsian Jatta Jokimaa ryöstetään näyttävästi heti hääjuhlan alussa. Kukaan häävieraista ei hätkähdä, koska vahvasti juopuneet vieraat olettavat, että ryöstö on suunniteltu juttu. Vähitellen alkaa kuitenkin juhlatunnelma laskea, kun morsianta ei ala kuulua takaisin. Vielä seuraavina päivinäkin on epäselvää, oliko kyseessä sieppaus vai julkisuustempaus. Kun lunnasvaatimus lopulta tulee, poliisi alkaa tosissaan selvitellä Jatta Jokimaan kohtaloa.

Sattumalta Zetterman lähetetään juuri Lauttalan poliisin avuksi selvittelemään hankalaa murtosarjaa. Kokenut poliisimies ei malta olla tunkematta näppejään myös

julkkissieppaukseen, joka alkaa saada lisäkierroksia, kun lähiseudulla tapahtuu kummallinen kaksoissurma. Kolmas uhri jää kuin sattuman oikusta henkiin ja pystyy antamaan Zettermanille sysäyksen oikeaan suuntaan. Sitten löytyy vielä yksi ruumis, joka pitävästi sitoo tapaukset yhteen.

Varsinainen juoni on niin monihaarainen, että (vaikka kidnappaus-juonen peruskuvion arvasinkin jo alkumetreillä) jossain vaiheessa olin aivan ulapalla kaikkien johtolankojen ja sivupolkujen hämäämänä. Minua risoi myös Zettermanin hitaus. Muutamia keskeisiä vinkkejä heilutellaan hänen nenänsä edessä, mutta kestää ja kestää, ennen kuin lamppu syttyy…

Tuo Lauttala-ratkaisu kummastutti. Helsinkiä kuvataan realistisesti, mutta Lohjaa (joksi paikan mielsin) ei voida nimeltä mainita. Tai ehkä se on Nummela? Joka tapauksessa alkuun on jäänyt maininta, että hääkartano sijaitsi Nummi-Pusulan alueella, ja Lauttala on lähin kaupunki. Olisiko vaatinut liikaa taustatyötä kirjoittaa myös toisen kaupungin tapahtumat kartalle?

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava 2016. 368 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Aamulehden Jussi Aurén roimii Kuokkavieraita armotta ja luokittelee sen vanhusdekkariksi. Ruumii kulttuurin (3/2016) Heikki Ollikainen ei tätä allekirjoita, vaan arvelee, että viipyilevä kerronta ja kokeneiden ja inhimillisten poliisien tuumailu purevat kaikenikäisiin lukijoihin. Turun Sanomien Esa Silander arvioi tavallani juonirakenteen helposti arvattavaksi, mutta ei ole aivan yhtä nihkeä Salosen leppoisalle kerronnalle kuin minä.

Suomi lukee -sivuston Krista ihastui pehmeään dekkariin ja sympaattiseen sankariin. Tuija Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa on kuitenkin jokseenkin samoilla linjoilla kanssani:

"Pidän kirjaa kuitenkin kelvollisena ajanvietteenä. Soisin jatkossa vähemmän ennalta arvattavaa, nyt julman juonen hoksaa kauan ennen poliiseja johtuen siitä, että erästä keskeistä uhriin liittyvää henkilöä ei kuulustella juuri lainkaan… (Tutkinta-aukot ammottavat rutinoitunelle dekkarilukijalle.) Loppusivujen onnenkantamoinen on hieman liikaa, ja suhdesotkuisia äijäpoliiseja alkaa olla kolmetoista tusinassa."

Timo Sandberg: Murhakuja

Vuonna 1930 lahtelaiselle poliisi Otso Kekille ei kuulu kovin hyvää. Venäjältä aikanaan tulleen Veran kanssa on yhteinen viisivuotias vekara, Urho Nikolai, mutta muuten suhde on ottanut takapakkia. Edes pojan syntymä ei ole saanut Veraa huolimaan Kekkiä asuinkumppanikseen, vaan perhe elää kummallisesti kahdessa eri asunnossa. Vera ei ole entisensä, ja syynä on koko Suomen yhä kiristyvä ilmapiiri ja avoin muukalaisviha. Veraakin kehotetaan kadulla muuttamaan takaisin sinne mistä on tullutkin. Koti-ikävä kaihertaakin naista yhä pahemmin, eikä Kekki osaa olla rakastamalleen Veralle mieliksi enää oikein mitenkään.

Työpaikalla ei mene sen mukavammin. Ylietsiväksi ylennetty Kekki tekee edelleen pääosin entisiä töitään, eivätkä välit lähimpiin työtovereihin ole ainakaan lämmenneet aiemmasta kyräilysuhteesta. Esimies vielä hankaloittaa tilannetta määräämällä Kekin kimurantin tutkinnan johtoon. Tätä on toisten vaikea niellä, ja kapuloita tuikitaan rattaisiin enemmän kuin tarpeeksi.

Kieltolaki on edelleen voimissaan, vaikka sen päättyminen jo häämöttääkin. Voimaa uhkuu myös oikeisto, joka alkaa yhä enemmän ottaa oikeutta omiin käsiinsä ja käyttää laittomia keinoja, terroriakin, omien päämääriensä saavuttamiseen. Muilutukset kiihtyvät, ja pian aletaan aavistella jotain vieläkin radikaalimpaa olevan tulossa. Tehtaissa taas kommunistit painostavat kaikkia työntekijöitä järjestäytymään, ja vastapuolen kannattajaksi leimautuminen tietää helposti huonoa.

Kiristyvä ilmapiiri tuntuu konkreettisesti myös Lahdessa. Kirja alkaa kahdella veriteolla. Prologissa puukko välähtää Murhakujalla ennen kuin silmä sammuu. Hyytävämpi on varsinainen aloitus, jossa harrastajanäyttelijä Lars Kuivanen haetaan kotoaan keskellä yötä ja tapetaan läheiseen sorakuoppaan. Tunkeutujat hakkaavat tuvan oven kirveellä kappaleiksi piittaamatta vähääkään siitä, että asunnossa on myös noudettavan perhe, pienet lapset ja raskaana oleva vaimo.

Ruumiin löytää aamuvarhaisella Jepulis Benjami, Lahden originelli julkkis, joka on laajentanut toimintaansa lokabisneksestä soranajoon. Onko murhan motiivina poliittisesti hieman arkaluontoinen näytelmä, jossa Kuivanen esitti kieltämättä provokatiivista papin roolia? Vai liittyykö veriteko siihen, että Kuivasen mökin entisen omistajan pojat ovat tunnettuja pirtukauppiaita? Kekin pitäisi löytää tekijät johtolankanaan vain tieto, että yhden miehen kädestä puuttuu sormi.

Ismo Torni koettaa jatkaa vaikeaa seurusteluaan tehtailijan tyttären Siljan kanssa. Suhde on muuttunut entistä hankalammaksi, koska Silja on lähtenyt opiskelemaan Helsinkiin. Kesällä sentään voidaan tavata, kun Silja palaa kotiin lomalle. Mutta seurustelun salassa pitäminen ei ole helppoa. Murhakujan karmivimpia jaksoja on Ismon muilutuksen kuvaus. Onko kyseisen episodin syynä Ismon poliittinen aktiivisuus vai jokin henkilökohtaisempi asia?

Timo Sandberg jatkaa siis Otso Kekki -sarjansa kolmannessa osassa Murhakuja hyvin samalla kaavalla kuin aiemmissa Mustamäessä ja Häränsilmässäkin. Ajankuvaan on perehdytty huolella ja miljöön kuvaus on kaikin puolin vakuuttavaa. Henkilöitään Sandberg käsittelee myös lämpimästi ja myötäeläen. Poliisin työn kuvaus on myös mielenkiintoista, eikä aika suinkaan tunnu suosivan objektiivisuuteen pyrkivää ja puolueettomana pysyttelevää lainvartijaa. Valtion ylin johtokin kun tuntuu epäsuorasti siunaavan oikeiston harjoittamat laittomuudet. Vertailu nykyajan tapahtumiin käy lukijalta helposti.

Varsinaiset rikosjuonet ovat tälläkin kertaa lähinnä taustalla, koska tutkittavaa on vähänlaisesti. Sandberg ei kuitenkaan jätä lukijaa tietämättömyyden valtaan, vaan ratkaisut kaikkiin rikoksiin saadaan lopussa, joskin lähinnä sattuman ja kehittyneiden rikostutkintamenetelmien ansiosta.

On harmi, jos sarja nyt päättyy, mutta jostain olen saanut päähäni ajatuksen, että ainakin tarkoitus oli julkaista trilogia. Se on nyt valmis.

Timo Sandberg: Murhakuja
Karisto 2016. 337 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kynä pyöräyttää punaisen kehän mustien kirjainten ympärille. Ikkunasta hymyilevät vuorten uurteiset peikonkasvot, tutut arvet ja känsät. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Sanon sanat ääneen. Eikä minun rauhanliittoni horju. Juon sanojen tulpaksi suun täyteen mustaa kahvia. Vähän aikaa pidän sanat itselläni. Vähän aikaa jaksan pitää.

Pari vuotta sitten ilmestynyt Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu kosketti minua, maallista ateistia, syvästi. Lestadiolaisuus ja tiiviit uskonyhteisöt ylipäätään alkoivat kiinnostaa, ja luin muutaman muunkin aihepiiriin sopivan teoksen.

Tämän vuoden alussa sain luettavakseni Terhi Törmälehdon esikoisromaanin Vaikka vuoret järkkyisivät, ja odotukseni olivat korkealla. Olihan yhtäläisyyksiä havaittavissa: kirjailija nuorehko nainen, ammatiltaan äidinkielen opettaja, ja kirjan aiheena uskonto, tosin tällä kertaa helluntailaisuus. Oli siis lupa odottaa hiottua kieltä, taitavaa rakennetta ja koskettavaa kerrontaa.

Törmälehto kuljettaa tarinaansa täsmällisesti vuoroluviin kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä minäkertoja asuu Kolumbian Bogotassa, opiskelee ja opettaa sekä osallistuu paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaan. Huolena on rakastettu Manuel, joka on viettänyt vuosia viidakossa sissien vankina. Vapaus ei ota sujuakseen vankeuden jättämien jälkien takia. Vaarat tuntuvat uhkaavan ahdistunutta miestä joka puolella, eikä suhde etene kuten minäkertoja haluaisi ja kaipaisi.

Toisessa aikatasossa kuutisen vuotta aikaisemmin kainuulainen lukiolaistyttö Elsa ystävineen tutustuu helluntaiseurakunnassa aktiivisesti toimiviin keski-ikäisiin Arvoon ja Virpiin, pariskuntaan, joka johdattaa tytöt mukaan yhteisön toimintaan.

Virpi kaivoi hansikaslokerosta pinon papereita ja antoi ne Arvolle ennen kuin käynnisti auton.
- Kävin läpi melkein kaikki. Siinä on vielä poikien sählylasku ja likakaivon puhdistus, jos viitsit ne ottaa.
- Rukoilin tässä laskuja läpi, Virpi selitti Elsalle ja Talville, kun peruutti ulos pihasta.

Elsan kotona isovanhemmat ovat lestadiolaisia, mutta isä ja äiti ovat maallistuneita. Tytön uskonnollinen herääminen aiheuttaa monenlaista tunnekuohua perheessä, eikä Elsa uskalla kaikesta, kuten kiihkeästi kaipaamastaan ja lopulta saavuttamastaan kielillä puhumisen lahjastaan, kertoa vanhemmilleen.

Totta oli se, mikä sanoilla todeksi sanottiin, sanoista asiat alkoivat olla ja lakkasivat olemasta. Jumalan valtakuntakin rakentui sanoille, Herran sanoille, Hengen sanoille, heidänkin sanoilleen. Ja vaikka kielillä rukoileminen, se mikä oli kauneinta mitä oli, tuntui joskus enteilevän vaaraa niin kuin vain kaikkein kaunein voi, ei hän ikinä päästäisi siitä irti.

Salailu aiheuttaa omantunnontuskia, eikä sekään helpota, että Elsa tuntee aitoa hätää kadotukseen joutuvien vanhempiensa puolesta. Uskonnolliseen herätykseen liittyy tytöillä myös parinetsintää. Sen Törmälehto kuvaa kolmen tytön kautta oivallisen tyypittelevästi. Talvi on tytöistä totisin ja kihlautuukin nopeasti uskossa olevan pojan kanssa. Mira taas on joukon kevytmielisin ja samalla kiihkein. Poikaystävät vaihtuvat tiheästi. Elsa rakastuu ja elää kauniin romanssinsa ennen omaa abivuottaan kauniinkomean Benjaminin kanssa. Uskoon kuuluu kuitenkin tiukka pidättyminen esiaviollisesta seksistä, eikä seurustelu ole aivan ongelmatonta.

Aikatasot lähenevät vähitellen toisiaan, ja lukijalle paljastuu, miten Elsa päätyi nykyhetkeen Kolumbiaan. Samalla piirtyy draaman kaari Elsan uskon kehittymisestä herätyksestä aina luopumiseen asti.

Kun astumme sisään, rukous ja käsien läiske poukkoilee paljaassa betonissa niin kovana, että korviin käy. Mietin väsyykö Jumala joskus tähän. Haluaako vain litistää kaiken kämmeneensä. Ihmiset, metelin ja hästäyksen.

Nuoren Elsan kasvutarina on taiten rakennettu ja kiinnostavakin, mutta se ei jostain syystä koskettanut minua aivan niin kuin olisin toivonut. On vaikea määritellä, mistä tämä johtuu. Helluntailaisuus on minulle vieras, eikä sen ydin oikein tämän teoksen valossakaan avautunut (eikä tietysti tarvinnutkaan). Yhteisö vaikuttaa tiiviiltä, mutta säännöt eivät ole yhtä ahdistavan tiukkoja kuin vaikkapa Ylimaulan ja Rauhalan teosten maailmoissa. Eroa on toki siinäkin, että Elsa kääntyy uskoon oman aikuisuutensa kynnyksellä eikä ole elänyt yhteisössä koko elämäänsä.

Kielillä puhuminen ja sen keskeisyys yllättivät minut. En ole tiennyt, että se on tavallaan mittari, joka paljastaa, ketkä ovat todella uskossa, ketkä eivät. Törmälehto palaa tähän teemaan tiheästi ja tarkastelee sitä eri puolilta perusteellisesti. Elsa odottaa oman lahjansa puhkeamista pitkään ja jo epätoivoisena, mutta osoittautuu sitten lahjakkaaksi ja arvostetuksi puhujaksi, jonka puheen voima auttaa muitakin. Kielillä puhumisen lahja on mysteeri, joka kiehtoo Elsaa, ja myös minua. 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017. 288 s.

Arvostelukappale.

Anita Sihvola: Ovi

Lehtori Margit Backman eli Marke eli señora B. on epäluotettavin kertoja, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Hän tosin toteaa sen itsekin: ”Minä olen nyt eri ihminen kuin silloin, kun tarinani alkoi. Joskus ihmettelen monesko ihminen ja minkälainen oikein olen omassa tarinassani.” Lehtori Backmanin kiehtovan ja yhä kammottavammaksi käyvän tarinan pyörteisiin tempautuvaa lukijaa viedään oikein kunnolla Anita Sihvolan psykologiseksi trilleriksi luonnehditussa teoksessa Ovi.

Jälleen kirjan parissa mietin genrerajoja ja kirjojen luokittelun periaatteita. Ovi on ilmoitettu Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -kilpailuun, eli kyseessä on siis jännityskirja, dekkarikin laajasti ymmärrettynä. Psykologinen trilleri -määritelmä ei kuitenkaan minusta aivan sellaisenaan istu teokseen. Pikemminkin se on psykologinen romaani, jossa tapahtuu rikoksiakin, mikäli kertojaa on uskominen. Ahtaasti tulkittuun dekkarimääritelmään se ei sovi, koska rikoksia ei selvitetä, pikemminkin päinvastoin, vaikka lukijalle avataankin lopussa suurin osa matkan varren tapahtumista.

Mutta luokittelut sikseen. Anita Sihvola on kustantamon sivujen mukaan Kotkassa asuva oululaislähtöinen luokanopettaja, joka on ennen Ovea julkaissut lastenkirjoja. Niitä en tunne, mutta oletan, että melkoisen muodonmuutoksen Sihvola on kirjoittajana tehnyt loikatessaan Oven maailmaan. Teos teki minuun vaikutuksen persoonallisen ja intensiivisen kielen, taitavasti sommitellun rakenteen, mielenkiintoisten teemojen ja väkevästi kerrotun tarinan ansiosta. Poikkeuksellinen ja yllättävä olivat ensimmäiset mieleen nousseet määritelmät kirjan kannet suljettuani.

Marken äiti oli satamatyttö ja isä saksalainen upseeri, tai ainakin näin se menee jossakin tarinaversiossa. Joka tapauksessa sodanjälkeisessä satamakaupungin puutalokorttelin sotkuisessa asunnossa Marke asuu äitinsä kanssa epämääräistä elämää, johon kuuluvat myös viinalta haisevat yösedät, joista vastenmielisimmät könyävät viisivuotiaan tytön sänkyyn. Jo pikkutyttönä Marke alkaa sepittää itselleen toista elämää, johon kuuluvat hienot sukulaiset lehtien sivuilta. Kuvia tyttö kokoaa kenkälaatikkoon muistoiksi ja ripustaa ne aikanaan kehystettyinä ja kynällä paranneltuina seinälleen.

Traagisen tulipaloyön jälkeen Markesta tulee täysorpo. Elämä ja maailma kolhivat sen verran, että tytöstä tulee syrjäänvetäytyvä tarkkailija, jota ei ole sosiaalisilla taidoilla pilattu. Hän tuntee aina olevansa outo ja vieras, ulkopuolinen ja väärässä paikassa. Lukupäätä kuitenkin on, ja koska matkan varrelle sattuu sentään hyviäkin ihmisiä, Marke ei suistu katuojaan ennusteestaan huolimatta vaan ankkuroituu keskiluokkaan oikeana viranhaltijana. Yllätys on suurin Markelle eli lehtori Backmanille itselleen. Mutta opettajienhuoneen viidakossakin Marke pelkää koko ajan paljastuvansa, olevansa vääränlainen.

Sihvola purkaa tarinaa auki kahdessa aikatasossa. Toisessa edetään jotakuinkin kronologisesti Marken lapsuudesta kohti eläkeikää, toisessa tavataan señora B. Espanjan Cádizin kujalta muistelemasta mennyttä mutta myös nykyhetkessä elävänä. Mukanaan hänellä on entisestä elämästä vain lähes puhki kulunut kenkälaatikko ja pieni kiinalainen lipasto. Nämä kaksi esinettä ankkuroivat hänet muistoihin, joita ei voi paeta. Mitä kaikkea oikein on tapahtunut ja mikä osuus Markella on ollut tapahtumiin, saa kyllä ainakin yhdenlaisen selityksensä lopulta.

Mielen hauraus, lapsuuden kovat kokemukset ihmisen persoonallisuuden muokkaajina, sopeutumattomuus ja ihmisen itselleen rakentaman maailman suojaamisen raivokkuus ovat teemoja, joita Sihvola käsittelee taiten tarinassaan. Minua kiehtoi sattuneista syistä myös Sihvolan armoton tapa kuvata koulumaailmaa ja sen lainalaisuuksia. Peruskoulun tulo, uudet opsit, opettajakokoukset, kurinpitoyritykset, kouludemokratia ynnä muu näyttäytyvät karusti paljastavassa valossa, kun niitä katsotaan Marken kyynistyvin silmin. Työelämäkuvauksena ylipäätään Ovi on tarkkanäköinen.

Ovesta on vähän vaikea sanoa pitäneensä, se kun ei ole mikään mukava tai kovin viihdyttäväkään teos. Lähinnä kuvailisin sen otetta vangitsevaksi. Ote piti tiukasti lähes loppuun asti. Vain aivan loppuun sijoitettu minäkertojan tunnustus satunnaiselle herrasmiestuttavalle olisi voinut jäädä poiskin, sillä lukija oli jo tehnyt omat päätelmänsä päänsä sisällä. Se olisi riittänyt.

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä. 309 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot

”Ei siis mitään kovin mullistavaa. Sipilän kirjat ovat juuri tällaisia. Juoni etenee kuin Helsinki-Turku -moottoritie, vakaasti ja varmasti vain muutamia loivia mutkia tehden kohti loppuaan. On turha odottaa mitään kovin kummoista kikkailua, huumoria tai leikittelyä. Kieli on selkeää ja hallittua, toimittajamaista. Väliin mahtuu moraalisia pohdintoja ja jopa yhteiskunnallista saarnaa vaikkapa muuntorangaistuksen poistamisen tuhoisista vaikutuksista.”

Näin olen päättänyt viisi vuotta sitten ilmestyneen Jarkko Sipilän Muru-dekkarin (Crime Time, 2011) esittelyni. MTV3:n uutisten rikostoimituksen päällikkönä työskentelevä Sipilä on sivutyönään julkaissut mittavan sarjan dekkareita. Niin sanotun Takamäki-sarjan dekkari Seinää vasten (Gummerus, 2008) palkittiin Vuoden johtolanka 2009 -palkinnolla. Sarja täydentyy tasaiseen tahtiin kirja vuodessa -vauhdilla.

Uusin eli vuonna 2016 ilmestynyt Valheen kasvot on katsantokannasta riippuen joko taattua Sipilä-laatua tai sitten puuduttavan samanlainen kuin edeltäjänsä. Itse taidan kallistua nykyään enemmän jälkimmäisen suuntaan kuin edellisen. Mutta toisaalta Sipilän dekkariin tarttuessaan tietää, mitä saa, mikä ei välttämättä ole lainkaan huono juttu. Voisin kuitenkin itse lainata itseäni sanasta sanaan viiden vuoden takaa, ja se hieman harmittaa. Sipilällä kun tuntuisi kuitenkin olevan kirjoittajana potentiaalia, mutta se ei tätä formaattia toistamalla pääse kehittymään.

Valheen kasvot lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Helsingin huumekaupan pikkutekijä Mika Rantakallio puukottaa velallistaan, C-luokan huoraksi arvioimaansa Roosaa. Puukotus on vahinko, eikä Roosa onneksi kuole (vaikka kirjan takakansi antaa muuta ymmärtää objektin sijamuodon perusteella!). Paljon pahempaa on, että Roosa sattuu olemaan pahamaineisen gangsteripomon silmäterätytär, ja Mika saa tietämättään tappajat peräänsä, poliisien lisäksi.

Samoihin aikoihin Helsingin Vanhankaupunginlahdelta löydetään pysäköidystä autosta kaksi kuoliaaksi ammuttua miestä. Tutkinta sähköistyy nopeasti, kun käy ilmi, että toinen uhreista on ollut peiteroolissa esiintynyt KRP:n poliisi. Asia ei ole kuitenkaan aivan yksioikoinen. Takamäen ryhmä nimittäin törmää poliisin esimiesten taholta täydelliseen seinään: mitään ei haluta paljastaa väkivaltapuolen tutkijoille. Takamäki joutuu puremaan hammasta ja panemaan kaiken arvovaltansa ja käytössään olevat keinot peliin, jotta asiassa edetään edes jonnekin. Sipilä ei säästele sanojaan Suomen poliisin sisäistä tilannetta kuvatessaan.

Puolivälissä teosta lukijalle alkaa avautua, että surmatulla poliisilla on ollut menossa jotain pelottavaa, joka jatkuu hallitsemattomasti tämän kuoltuakin. Surmien selvittely muuttuu lennossa kaappausdraamaksi, jonka tuoksinassa syntyy vielä pino ruumiita. Loppuhuipennuksessa on omat jännittävätkin hetkensä, eli Sipilä väläyttää kirjoittajankynsiään kuin kiusaksi.

Sarjan nimihenkilö komisario Takamäki lienee suomalaisen dekkarikirjallisuuden värittömimpiä hahmoja. Onneksi tässäkin teoksessa sentään on väriläiskänä Suhonen, joka jälleen käy läpi suhdettaan lapsuudenystäväänsä ja vakivasikkaansa Salmelaan. Mikä lopulta johdatti miehet lain eri puolille, oikeastaan harmaan alueen eri laidoille?

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot
CrimeTime 2016. 275 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Taavi Soininvaara: Venäläinen vieras

Venäläinen vieras on Taavi Soininvaaran kahdestoista Arto Ratamo -trillleri. Edellinen, Haukka ja kyyhky, oli rönsyilevä, monipolvinen ja toiminnantäyteinen mutta ei oikein saanut minua lämpenemään. Kansainvälinen terrorismi, kovan luokan huumekauppa ja Ratamon perheen omat salaisuudet kietoutuivat siinä yhteen melko mielikuvituksellisella tavalla.

Venäläisessä vieraassa ainekset ovat osin toiset mutta toki tutut. Tuntuu jopa siltä, että Soininvaara on tarkoituksella tai sattumalta kalastellut hyvinkin samoilla vesillä kuin kollega Ilkka Remes edellisvuotisessa Jäätyvässä helvetissään. Venäjällä on Itämeren alueella etuja valvottavana, ja Suomi on niiden kannalta avainasemassa. Maa saataisiin kivasti polvilleen miehittämällä nopealla iskulla Ahvenanmaa. Sitä ennen näytetään voimaa kaatamalla Suomen sähkönjakeluverkko. Myös informaatiosodankäyntiä harjoitetaan pelottavalla voimalla. Venäläisten maakaupatkin ovat juonirakennelmassa mukana.

Mistään plagiaatista ei toki ole kyse, ovathan ainekset jokaisen vähänkin uutisia seuraavan suomalaisen tiedossa. Niitä sopivasti hämmentämällä on helppo maalailla kauhukuvia ja rakentaa piinaavaa tunnelmaa. Valitettavasti Soininvaaran kerronta tuntuu kuitenkin kummallisen väsähtäneeltä. Kunnon toimintakohtauksia saa tällä kertaa etsiä tiheällä kammalla, eikä Ratamokaan joudu oikein kiperään kiipeliin kertaakaan. Jos joutuukin, pelastus tulee nopeasti.

Alku on kyllä lupaava. Suomen pääministeri menehtyy liikenneonnettomuudessa. Ei aikaakaan, kun epäilyt heräävät. KRP ja Supo yhdistävät voimansa alkaessaan selvittää, aiheuttiko kolarin jokin ulkopuolinen taho ja jos aiheutti, kuka, miten ja miksi. Jäljet johtavat nopeasti itärajan taakse ja hyvin korkealle tasolle. Mutta miten saada irti todisteita?

Monenkohan dekkarin kohdalla olenkaan jo sanonut totaalisesti kyllästyneeni siihen, että sodanaikaiset tapahtumat vaikuttavat nykyhetken toimintaan? Monesti. Soininvaarakaan ei malta olla vetämättä yhtä juonikuviota sinne asti. Mielenkiintoisempia ovat 70-luvun kotiryssäkuviot, joiden vaikutukset nykypäivän politiikkaan tuntuvat sentään todennäköisemmiltä.

Pelottavaa ihan oikeasti on Soinivaaran maalailema poliitikkojen ja vaikuttajien haavoittuvuus. Ketä tahansa voidaan kiristää. Jos ei löydy peiteltävää, sitä tehdään. Valitettavan uskottavaa. Tosin uskon sen vähemmälläkin, ei tarvitse jokaista kiristyskuviota veivata alusta alkaen.

Arto Ratamo viihtyy edelleen luvattoman huonosti työssään. Perhekuvioita vatvotaan tällä kertaa minimaalisen vähän, joten mitään uutta ei Ratamon hahmoon saada. Koska Suomi tälläkin kertaa täpärästi pelastuu, joutunee Ratamo raahautumaan vielä ainakin kerran Ratakadun tunkkaiseen toimistoonsa.

Taavi Soininvaara: Venäläinen vieras
Otava 2016. 381 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas