Jarkko Sipilä: Valheen kasvot

”Ei siis mitään kovin mullistavaa. Sipilän kirjat ovat juuri tällaisia. Juoni etenee kuin Helsinki-Turku -moottoritie, vakaasti ja varmasti vain muutamia loivia mutkia tehden kohti loppuaan. On turha odottaa mitään kovin kummoista kikkailua, huumoria tai leikittelyä. Kieli on selkeää ja hallittua, toimittajamaista. Väliin mahtuu moraalisia pohdintoja ja jopa yhteiskunnallista saarnaa vaikkapa muuntorangaistuksen poistamisen tuhoisista vaikutuksista.”

Näin olen päättänyt viisi vuotta sitten ilmestyneen Jarkko Sipilän Muru-dekkarin (Crime Time, 2011) esittelyni. MTV3:n uutisten rikostoimituksen päällikkönä työskentelevä Sipilä on sivutyönään julkaissut mittavan sarjan dekkareita. Niin sanotun Takamäki-sarjan dekkari Seinää vasten (Gummerus, 2008) palkittiin Vuoden johtolanka 2009 -palkinnolla. Sarja täydentyy tasaiseen tahtiin kirja vuodessa -vauhdilla.

Uusin eli vuonna 2016 ilmestynyt Valheen kasvot on katsantokannasta riippuen joko taattua Sipilä-laatua tai sitten puuduttavan samanlainen kuin edeltäjänsä. Itse taidan kallistua nykyään enemmän jälkimmäisen suuntaan kuin edellisen. Mutta toisaalta Sipilän dekkariin tarttuessaan tietää, mitä saa, mikä ei välttämättä ole lainkaan huono juttu. Voisin kuitenkin itse lainata itseäni sanasta sanaan viiden vuoden takaa, ja se hieman harmittaa. Sipilällä kun tuntuisi kuitenkin olevan kirjoittajana potentiaalia, mutta se ei tätä formaattia toistamalla pääse kehittymään.

Valheen kasvot lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Helsingin huumekaupan pikkutekijä Mika Rantakallio puukottaa velallistaan, C-luokan huoraksi arvioimaansa Roosaa. Puukotus on vahinko, eikä Roosa onneksi kuole (vaikka kirjan takakansi antaa muuta ymmärtää objektin sijamuodon perusteella!). Paljon pahempaa on, että Roosa sattuu olemaan pahamaineisen gangsteripomon silmäterätytär, ja Mika saa tietämättään tappajat peräänsä, poliisien lisäksi.

Samoihin aikoihin Helsingin Vanhankaupunginlahdelta löydetään pysäköidystä autosta kaksi kuoliaaksi ammuttua miestä. Tutkinta sähköistyy nopeasti, kun käy ilmi, että toinen uhreista on ollut peiteroolissa esiintynyt KRP:n poliisi. Asia ei ole kuitenkaan aivan yksioikoinen. Takamäen ryhmä nimittäin törmää poliisin esimiesten taholta täydelliseen seinään: mitään ei haluta paljastaa väkivaltapuolen tutkijoille. Takamäki joutuu puremaan hammasta ja panemaan kaiken arvovaltansa ja käytössään olevat keinot peliin, jotta asiassa edetään edes jonnekin. Sipilä ei säästele sanojaan Suomen poliisin sisäistä tilannetta kuvatessaan.

Puolivälissä teosta lukijalle alkaa avautua, että surmatulla poliisilla on ollut menossa jotain pelottavaa, joka jatkuu hallitsemattomasti tämän kuoltuakin. Surmien selvittely muuttuu lennossa kaappausdraamaksi, jonka tuoksinassa syntyy vielä pino ruumiita. Loppuhuipennuksessa on omat jännittävätkin hetkensä, eli Sipilä väläyttää kirjoittajankynsiään kuin kiusaksi.

Sarjan nimihenkilö komisario Takamäki lienee suomalaisen dekkarikirjallisuuden värittömimpiä hahmoja. Onneksi tässäkin teoksessa sentään on väriläiskänä Suhonen, joka jälleen käy läpi suhdettaan lapsuudenystäväänsä ja vakivasikkaansa Salmelaan. Mikä lopulta johdatti miehet lain eri puolille, oikeastaan harmaan alueen eri laidoille?

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot
CrimeTime 2016. 275 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas