Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi – Uhraus

Kovin vähän löysin lisätietoa Harri Nykäsen uudesta Rikoksen evankeliumi -nimisestä dekkarisarjasta, jonka avausosa Uhraus on. Takakannessa luvataan vain, että toinen osa sarjaan on tulossa syksyllä 2017.

Uhrauksessa on tunnistettavissa Nykäsen tuotannolle ominaisia piirteitä ja aineksia. Tarina ja kieli rullaavat sujuvasti. Mukana on alamaailman, ammattirikollisten ja vankilakundien karua elämää niihin liittyvine yksityiskohtineen. Panokset ovat kovia, eikä armoa juuri anneta, vaikka sitä välillä itku silmässä rukoillaan. Kovaksikeitetyn liepeillä siis liikutaan jälleen.

Nimeämättömäksi jäävän vankilan vankilanjohtajan perhe on Uhrauksen keskiössä. Isä Aaro Sydänmaa on johtanut vankilaansa tiukalla otteella, mutta vielä tiukemmin neljää poikaansa Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Kyllä, pojat on ihan oikeasti kastettu Raamatun evankelistojen mukaan, koska poikien syntymän aikoihin isän uskonnollinen fanaattisuus on ollut kiihkeimmillään. Pojat ovat osallistuneet vankilan elämään, sen kirkonmenoihin ja muihin seremonioihin pienestä pitäen ja ystävystyneet joidenkin vartijoiden ja jopa vankien kanssa. Poikien äiti on toiminut vankilan psykiatrina

.

Takaumien kautta palataan seitsemänkymmenluvun loppupuolelle, jolloin vankilassa tapahtui joukko hämärähköjä itsemurhia ja onnettomuuksia. Muuten tapahtumia kuvataan nykyajasta käsin. Pojat ovat keski-iän kynnyksellä kukin tahoillaan. Yhteyttä pidetään niukasti jos lainkaan. Perheen äiti on pahoin dementoitunut, ja isä hoitaa tätä uskollisesti. Pojat kokoontuvat yhteen vain suurimpina pyhinä. Vain rikollisen uralle jo varhain ajautunut Markus pysyttelee visusti poissa.

Esikoispoika Matteus on nuhteeton verotarkastaja, Luukaksesta on tullut äitinsä tavoin psykiatri ja nuorimmaisesta Johanneksesta ei kukaan tunnu tietävän, mitä tämä oikein tekee. Ainakin hän on opiskellut teoreettista filosofiaa. Markus on juuri päässyt koevapauteen jalkapantoineen ja tehnyt rahakkaan kustannussopimuksen omaelämäkerrallisesta romaanista, jonka aiheena on lapsuus vankilan muurien sisäpuolella.

Uhraus käynnistyy hitaan puoleisesti. Henkilöitä ja näkökulmia on runsaasti, minusta liikaakin, kun jokainen veljes kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan ja lisänä ovat vielä vankien kertomat takaumajaksot. Raamatullisista nimistä huolimatta veljeskaarti menee ainakin alkuosassa romaania iloisesti sekaisin lukijaparan päässä, kun runsaasti sivuja käytetään taustoitukseen.

Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun Matteus saa työsähköpostiinsa nimettömältä lähettäjältä valtavan määrän aineistoa, joka paljastaa suuren luokan talousrikosvyyhden. Koska loka lentää ja maalitauluna on merkittävä joukko Suomen talouselämän ja politiikan keskeisiä vaikuttajia, Matteus tietää, että vaikeuksia on tiedossa. Niitä tulee nopeammin kuin hän osasi pelätäkään, ja tuhoisampina.

Kun ulkopuolinen vaara uhkaa, veljekset kokoavat rivinsä ällistyttävän nopeasti ja jokainen on valmis käyttämään osaamistaan ja verkostojaan tilanteen pelastamiseksi. Niille kaikille onkin tilausta, kun tapahtumat lähtevät vyörymään.

Koska kyseessä on sarjan avausosa, lienee paikallaan, että vielä viimeiselläkin sivulla yllättävä käänne heittää kuvion jälleen uuteen asentoon. Jatkoa siis vain kärsivällisesti odottelemaan!

Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi – Uhraus

CrimeTime 2016. 211 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Harri Närhi: Kuparitalo

On rankkaa vääryyttä koettaa lukea Harri Närhen romaani Kuparitalo jonkinlaisten jännityskirjallisuuslasien läpi, kuten minä Johtolanka-raatilaisena väistämättä jouduin tekemään. Aiempi kosketukseni Närhen tuotantoon on vuonna 2006 ilmestynyt teos Toisten tähtien tähden, joka sekään ei oikein antautunut genreluokitteluun. Aikoinaan siitä kirjoittamani esittelyn loppulauseen sisällön voisin toistaa Kuparitalon yhteydessäkin. Loppuratkaisun perustelut ovat nimittäin jääneet mielestäni harmillisen ohuiksi. Tällä kertaa ne ovat lähes rikollisen heppoiset.

Kuparitalossa kulkee miltei loppuun asti kaksi täysin erillistä juonta. Helsinkiläinen huippuasianajaja Sari Broséliuksen yhden naisen asianajotoimisto sijaitsee keskeisellä paikalla Kuparitalossa, entisessä Outokumpu-yhtiön päämajassa. Keski-ikää lähestyvän itsellisen naisen elämään mahtuu vain työtä ja lemmikki Kissa. Naapurirapussa asustava kunnollinen ja harmaa Toivo, eronnut virkamies, riittää satunnaiseksi illanistujaisseuraksi.

Sarin elämä kuitenkin muuttuu, kun hän saa yllättäen erikoisen työtarjouksen. Saria pyydetään hoitamaan loppuun omaisuuden saattaminen takaisin oikeille omistajilleen. 

Erikoiseksi asian tekee se, että kyseinen omaisuus sattuu olemaan Helsingin rautatieaseman ravintolasalin seinällä riippuva Koli-maisemafresko, jonka päätekijä on Eero Järnefelt. Asiakkaan edustajan mukaan taulua ei suinkaan omista VR, vaan venäläinen taho. Paperit ovat arkistoista löydettävissä, kunhan vain osaa etsiä, ja sekin työ on tehty jo valmiiksi. Sarin pitää vain viimeistellä työ ja kuitata muhkea palkkio.

Työn hoitaminen vie Sarin nopeasti Helsingin jyhkeän rautatieasemarakennuksen osiin, joihin yleisöllä ei todellakaan ole asiaa. Kellarin uumenissa hän tapaa Martta Kuosmasen, rautatieaseman hengettären, joka unohdetussa arkistohuoneessaan pyyteettömästi ahertaa kuin muinaismuisto. Martalla on hallussaan paitsi tietoa kaikesta mahdollisesta Suomen rautateihin liittyvästä myös todellinen jymypaukku Sarille.

Toinen juoni tutustuttaa lukijan sympaattiseen nuorukaiseen Awaan eli oikeammin Awaale Valonsuuhun, somaliin, joka pikkupoikana muutti Suomeen ja Jyväskylään siskonsa perheeseen pakoon kotimaansa sotaa. Isoveljet olivat lähteneet sisseiksi, eikä äiti halunnut jättää kotimaataan. Awa on ylioppilas ja alikersantti, mutta ulkonäkönsä takia hän on aina ulkopuolinen Suomessa. Armeijan jälkeen Awa päättää tehdä matkan Somaliaan tapaamaan äitiään. Hyvin nopeasti hän huomaa omaksikin yllätyksekseen muuttuneensa suomalaiseksi. Synnyinmaa ei ole sellainen kuin hän on muistoissaan sitä vaalinut.

Awa riistäytyy hurjien tapahtumien pyörteisiin, kun hänen sissipäällikköveljensä Yusuf kutsuu hänet luokseen Etiopian puolelle. Ruumiita tulee, mutta se ei tunnu veljeä huolettavan. Äiti ja isoveli suhtautuvat kummallisen välttelevästi toista veljeä Ciiseä koskeviin kysymyksiin. Onko Ciise tullut hulluksi vai mistä on kyse? Monipolvisten vaiheiden jälkeen Awa pääsee onnellisesti takaisin Jyväskylään vain huomatakseen, että ongelmia ei voi jättää Somaliaan.

Kuparitalo alkaa kovin verkkaisesti, mutta Awan Somalian-matka sähköistää tunnelman kyllä nopeahkosti. Lukijan takaraivossa kuitenkin takoo kysymys, miten kummassa nämä juonet saadaan lopussa liittymään yhteen ja mistä oikein lopulta on kysymys. Närhi vielä ruokkii tätä kysymystä ripottelemalla yhä enemmän vinkkejä tarinoiden risteämisestä matkan varrelle, joten odotukset alkavat lopulta olla melkoiset. Senpä vuoksi kummankin juonen ratkaisut ovatkin sitten varsinaisia lässähdyksiä vailla vertaa! Tosin lukija on saanut tästäkin kosolti vinkkejä, mutta siitä huolimatta ihmettelen. No, jokainen lukekoon itse ja kertokoon sitten vaikka kommenttikentässä, mitä oikein tapahtui! Toisaalta loppuratkaisut kyllä sopivat Kuparitalon teemaan vedätyksistä ja vedätetyksi tulemisesta.

Harri Närhi käyttää kieltä oivallisesti ja humoristisesti, yllättävästi. Veijarimainen pilke silmäkulmassa Kuparitalo on kirjoitettu, ja sillä mielellä se kannattaa ehdottomasti lukeakin.

Harri Närhi: Kuparitalo
WSOY 2016. 400 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Miikko Oikkonen & Tiina Raevaara: Ihon alla

Vanha ja toisteltu totuushan on, että kirja on pääsääntöisesti parempi kuin sen pohjalta tehty elokuva tai tv-sarja. Lukuisat hienot ja vaikuttavat elokuvat ja tv-sarjat perustuvat kirjoihin. Paljon harvemmin tehdään elokuvan tai tv-sarjan pohjalta kirja. Vielä harvemmin tulen sellaisia lukeneeksi, enkä toistaiseksi ole lukenut kirjaa, joka olisi parempi kuin sen pohjana oleva elokuva tai tv-sarja.

Tällaisesta lähtökohdasta ryhdyin lukemaan Miikko Oikkosen ja Tiina Raevaaran kirjoittamaa scifijännäriä Ihon alla, joka perustuu samannimisen tv-sarjan konseptiin. Sen taas on luonut toinen kirjoittajista eli Oikkonen. Kaksitoistaosainen sarja esitettiin Nelosella talvella 2015-2016. Katson itse niin surkean vähän tv-sarjoja kotimaisilta kaupallisilta kanavilta, ettei ole ihme, että tämäkin on katsomatta. Siitäkin huolimatta, että miespääosassa on ollut suuri suosikkini Taneli Mäkelä. Sarjan näyttelijät eivät siis kansikuvissa esiintyvien Elena Leeven ja Mäkelän lisäksi päässeet pääni sisälle puhumaan lukiessani, mikä oli vain eduksi.

Takakansitekstissä kirjaa esitellään seuraavasti:

Lääkäriksi opiskeleva Sofia Sivenius joutuu todistamaan auto-onnettomuutta, jonka uhri kuljetetaan ensiapupoliklinikan sijasta tutkimussairaalaan. Tutkimussairaalan vetäjä on kuuluisa geenitutkija, Sofian isä Hannu Sivenius. Tämä ei halua selittää tyttärelleen syytä erikoiseen hoitoonohjauspäätökseen. Sofia alkaa epäillä, että hänen isänsä työssä on jotain hämärää, ja ryhtyy tutkimaan sairaalan sekä isänsä toimia. Pian Sofialle selviää, että salaisuus on jotain hänen pelkojaan pahempaa - ja Sofia itse on salaisuuden keskiössä.

Päähenkilö on siis nuori sairaanhoitaja Sofia, joka työn ohessa opiskelee lääkäriksi. Sofialla on synnynnäinen harvinainen sairaus, jota hänen isänsä on onnistuneesti hoitanut koko Sofian elinajan. Äiti on häipynyt maailmalle tekemään uraansa Sofian ollessa kaksivuotias. Sofian hengenvaarallisen sairauden luonnetta ei sen kummemmin kirjassa avata (tai se ei ainakaan minulle avautunut). Työnarkomania ainakin tuntuu suvussa kulkevan sitkeästi.

Opiskelu-, työ- ja ihmissuhdekuvioiden sekä terveysongelmien painama Sofia tapaa baarissa kiinnostavan miehen Henri Vaartaman, joka siis joutuu lähes saman tien vakavaan onnettomuuteen. Sofia haluaa tietää lisää Henristä ja sotkeutuu sitä kautta isänsä sairaalan salaperäisiin tutkimushankkeisiin. Niistä on kiinnostunut moni muukin, muun muassa suomalainen oikeuslaitos. Hannu Sivenius joutuu kirjan alussa vastaamaan oikeudessa tekemisistään, jotka liittyvät kyseenalaisiin hedelmöityshoitoihin.

Kaikki aluksi irrallisilta vaikuttavat juonilinjat liittyvät lopulta yhteen, ja vaakalaudalla on monen keskeisen henkilön henki. Isoja kysymyksiä pyöritellään: Mitä ihminen on valmis tekemään rakkaittensa puolesta? Onko laki tärkeämpi kuin ihmishenki? Mihin lääkärin etiikka taipuu? Onko kloonauksen avulla tuotettu ihminen oikea ihminen? Mitä oikeuksia hänellä on suhteessa muihin? Harmillisen pinnalliseksi käsittely kuitenkin jää, vaikka toisaalta niin tietysti käy, onhan teos ja sen pohjalla oleva tv-sarja tarkoitettu viihteeksi.

Biotiede ja lääketieteen eettiset kysymykset ovat luonnollisesti aiheita, joiden pitäisi kiinnostaa jokaista, minuakin. Sairaaloihin sijoittuvat tv-sarjat eivät ole koskaan olleet varauksetta suosikkejani, koska en erityisemmin pidä sairaaloista. Toki olen monia sarjoja seuraillut. Mutta mieluiten jätän sairaalatrillerit väliin, jos voin valita. Ihon alla nyt kuitenkin osallistui vuoden 2017 Johtolanka-kisaan, joten olin sen päättänyt lukea kaikesta tästä kielteisestä ennakkoasenteestani huolimatta.

Yllättävän hyvin kirja sitten imaisikin maailmaansa. Huomasin pian olevani tarinan vietävänä. Teksti rullaa mukavasti, kieli on vaivatonta, vaikkei taiteellisesti mitenkään kunnianhimoista, ja dialogi toimii. Koska taustalla on moniosainen tv-sarja, pysyy kirjassakin jännite yllä ihan kiitettävästi, eikä pitkiä junnaavia jaksoja juuri ole. Tosin pääjuoni venyy kohtuuttoman pitkäksi ja loppu on sen osalta jonkinlainen antikliimaksikin. Sen sijaan matkaa ryydittävät sivujuonteet pitävät mielenkiintoa yllä, vaikka jossain vaiheessa sairauksia ja kuolemaa alkaa olla sietokyvylleni hieman liikaa. Siitä huomauttaa päähenkilö Sofiakin jossain kirjan loppupuolella. Kirjaa olisi huoletta voinut tiivistää ainakin neljänneksen verran.

Kirjan tapahtuma-aika on epämääräinen lähitulevaisuus ei niin kaukana nykyhetkestä, ja pelottavalla tavalla tapahtumat ovat sellaisia, ettei niitä ole kovinkaan vaikea kuvitella todeksi. Kenties ne ovatkin jo totta? Siveniuksen johtama tutkimussairaala jää sen tarkemmin nimeämättä, mikä osaltaan lisää salaperäistä epämääräisyyden tunnelmaa, joka kirjassa vain tihenee loppua kohden. Harmi vain, että henkilöt jäivät ainakin minulle kovin etäisiksi, eikä tunnesidettä syntynyt oikein kehenkään tarinan kuluessa. Siksi minulle oli saman tekevää, miten henkilöiden lopussa käy.

Tv-sarjalle on käsittääkseni luvassa jatkoa, mikä sekin selittänee lopun mitäänsanomattomuutta.

Miikko Oikkonen & Tiina Raevaara: Ihon alla
Gummerus 2016. 419 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Kirjavinkkien Marja-Liisa antaa minua lämpimämmät suositukset kirjalle. Suomi lukee -sivuston Kristalle tämä oli mennyt ihon alle. 

Milja Kaunisto: Corpus

”Ei ole muuta ratkaisua kuin giljotiini. Ei ole muuta vallankumousta kuin kuolema.”

”Kuninkaat rankaisivat hitaasti, koska olivat julmia.
Vallankumous tuhoaa nopeasti, koska se on oikeudenmukainen.
Giljotiini on tasa-arvon sirppi.”

Kreivitär Marie-Constance de Boucard on ottanut käyttöönsä näyttelijätär Marianne Quesnet’n henkilöyden. Sen suojissa hän toivoo pysyvänsä turvassa Ranskassa ja etenkin Pariisissa riehuvalta vallankumouksen ristiaallokolta. Suojana ovat lisäksi markiisi de Saden pyörittämän ylellisen porttolan Maison de Luxen seinät ja puutarhan muurit sekä ovella uskollisesti vartioiva uransa hylännyt pyöveli Isidore. Turvaa tarvitaankin, sillä uusi hallinto kieltää milloin mitäkin aatelisesta sukutaustasta elitismiltä epäilyttävästi haiskahtavaan sivistykseen ja erityisesti kaiken luksuksen, kuten ilotalot.

Ajat ovat sekasortoiset ja ennen kaikkea vaaralliset. Kuninkaan päätä vaaditaan katkaistavaksi, samoin kuningattaren. Hanke on uskalias, ja vastustajat on pidettävä hallinnassa. Niinpä kuka tahansa voi paljastaa hankalan naapurinsa tai vaikkapa taloudellisen kilpailijansa rojalistiksi, ja vaiva on tuota pikaa poissa päiväjärjestyksestä. Jokainen kaduilla kulkija tarvitsee kulkuluvan, ja kaikesta alkaa olla huutava pula. Näin tulenarassa tilanteessa ei ole leikin asia, että Mariannen kutsumanimi on Comtesse, kreivitär, ja että Sade on päättänyt uhkarohkeasti kätkeä kruununperillisen Maison de Luxeen.

Corpus – Kuolema ja kurtisaani on toinen osa Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogiaa ja suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle Luxus. Niin suoraa, että vähän harmittaa vuoden mittainen lukutauko ja siitä aiheutunut osittainen unohdus romaanien välillä. Kuka olikaan kuka ja miten tähän kimuranttiin tilanteeseen oikein päädyttiinkään? Miksi Maison de Luxen ovia vartioiva Momo ei saisi paljastua oikeaksi papiksi? Mitä ihmettä Françoise-huoralla on Mariannea vastaan?

Kunnolla tarinan imuun pääsemistä hidastaa sekin, että paksun romaanin alussa on paljon joutokäynniltä vaikuttavaa juonittelun ja irstailun kuvailua. Politiikka on vertaansa vailla olevan sekavaa, eivätkä sen käänteisiin uppoutuminen ja runsas henkilögalleria oikein saa juonta käyntiin. Mutta jos jaksaa malttaa mielensä, saa lukija kyllä palkintonsa. Kun kuninkaan mestaamisen aika tulee, on Isidore jälleen tapahtumien keskipisteessä, siellä, missä veri roiskuu ja giljotiinin terä välähtää kansan mylviessä.

Maison de Luxen turvallisuus alkaa murentua niin ulko- kuin sisäpuoleltakin tulevan uhkan kautta. Mariannen ja Isidoren kohtalot on kiedottu yhteen, mutta silti heidän tiensä on määrätty erkanemaan. Isidore ajautuu pois Pariisistakin ja kohtaa matkallaan korsikalaisen upseerin, jonka ura tuntuu olevan kohtalaisessa nousukiidossa. Marianne taas koettaa pitää sekä itsensä että pienen Charles-pojan hengissä juonittelujen ja vaarallisten käänteiden pyörteissä.

Kaunisto on kutonut uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Mariannen ja markiisin pitopöydissä viihdyttävät itseään lähestulkoon kaikki vallankumouksen merkkihenkilöt pahamaineisesta Robespierrestä alkaen, ja Mariannen osuus vallankumouksen myyttisessä tarinassa sai lopulta minunkin leukani loksahtamaan (positiivisessa mielessä).

’Corpus’ on oivallinen valinta tämän romaanin nimeksi. Ruumiit, niin elävät kuin kuolleet ja hajoamisen kaikissa vaiheissa olevat, ovat keskiössä. Makaaberein osuus tästä teemasta avautuu Isidoren kautta. Sattuman oikusta hän joutuu mukaan salaiseen tehtävään, jossa ryöstetään kuninkaallisten haudat niiden arkkujen sisältämän lyijyn takia. Ainakin tämä annetaan selitykseksi massiiviselle häpäisylle.

”Kuninkaan kalmo irtosi arkun pohjasta rapsahtaen. Kuivunut ruumis kääntyi kyljelleen kuin vanhan kirjan sivu. Minä tartuin ruumista kuivista, pergamenttinahkaisista olkapäistä ja yksi työläisistä otti sitä nilkoista.--- Nyökkäsin ja kolmeen laskien viskasimme Aurinkokuninkaan kalmon joukkohautaan. --- Minä seisoin kuopan reunalla ja katsoin ihmetyksestä mykkänä, kuinka miehet repivät ruumiin vatsan auki ja vetivät sieltä esiin sisäelinten tilalle käärityn kankaan. Väkijoukko kuopan reunalla huudahti yhteen ääneen. Yksi miehistä nauroi suureen ääneen ja sulloi kankaan takkinsa sisään. Toinen koetti saada kuninkaan suuta auki, ja kun ei onnistunut käsillä, survoi hampaiden välistä taskuveitsensä.”

Aiemmista kirjoista tuttu vahva aisteihin ja erityisesti hajuaistiin vetoaminen on Kaunistolla oivallisesti tallessa. Äärimmäisestä upeudesta ja luksuksesta pudotaan äkkiarvaamatta mitä vastenmielisimpään saastaan, kuten yllä olevan lainauksen tunnelmiin. Vallankumouksen kauhut heräävät Corpuksen sivuilla eloon, ja uusien valtaapitävien vimmainen uudistushalu näyttäytyy koomisen epätoivoisena. ”Jos keskiyö on nollatunti ja vuorokaudessa on kymmenen tuntia, viides tunti on keskipäivä.”

Purppuragiljotiini-trilogian avausosa Luxus lumosi minut täysin, mutta Corpus ei lukunautintona yllä ainakaan alkupuoliskoltaan aivan samaan. Mietin pitkään, mistä tämä johtuu. Kuten jo totesinkin, pitkä lukutauko osien välillä aiheuttaa vähän kitkaa, samaten laaja henkilögalleria. Mutta on alun tahmeuteen varmasti syynä sekin, että tapahtumat käynnistyvät toden teolla vasta pitkällisten pohjustusten jälkeen. Kaunisto ei riko tarinan kronologiaa jonkinlaista löyhää esipuhetta lukuun ottamatta, joten keskusteluiksi naamioidut selitykset on vain pakko lukea ennen kuin päästään kunnon toimintaan.

Ylipäätään koko Corpusta tuntuu vaivaavan jonkinlainen vaimea pidättely, säästely. Kirja kuitenkin päättyy kihelmöivän jännittävään koukkuun, joten odotukset kolmatta osaa varten on viritetty korkealle.

”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema.”

Milja Kaunisto: Corpus – Kuolema ja kurtisaani
Gummerus 2017. 584 s.

Arvostelukappale.

Upeat kannet Jenni Koposen käsialaa.

Outi Pakkanen: Peili

Vaikea on päättää, mitä ajatella, kun dekkariksi mainostetun teoksen suljettuaan toteaa, että jännittävintä kirjassa on sen kansikuva. Dekkarikuningattaren viittaa jo vuosikymmeniä kantanut Outi Pakkanen ei ole enää aikoihin kirjoittanut dekkareita, mutta niin vain jälleen uusimman romaanin Peilin kannessa on logo Anna Laine -dekkari. Peiliin ei ole edes yritetty änkeä murhajuonta kuten vielä sen edeltäjään Helteeseen, vaikka murhanhimoa ja vihapäissään singottuja tappouhkauksia teksti on paikoin sakeanaan.

Peili on ihmissuhderomaani, kuten mielestäni on ollut siis jo useampi Pakkasen viimeisimmistä teoksista. Miksei se riitä? Tähän lienee kaupalliset selityksensä, ja kuten olen aiemmin todennut, Pakkasen uskolliset lukijat ja Anna Laineen Justus-mäyriksen fanit lienevät aivan tyytyväisiä. Justus tuntuu jopa olevan paremmassa hapessa kuin pari kirjaa sitten.

Anna on päässyt takaisin Lauttasaaren asuntoonsa taannoisen vesivahingon jälkeen. Suhde erityisopettaja Jyrin kanssa on kukoistanut, mutta nyt on havaittavissa pientä arjen harmaan pilkahdusta auvoisassa suhteessa. Kirjan mittaan Anna joutuu vaikeiden kysymysten ja päätösten äärelle.

Varsinainen juoni liippaa jälleen vain etäisesti Annan tienoilta. Annan kotikadun varrella sijaitsee sisustusputiikki-kahvila Lillan’s, jonka emäntänä hyörii rikas perijätär Elisabeth Lund-Paronen. Elisabeth on avioitunut aivan toisenlaisesta sosiaalisesta luokasta kotoisin olevan Jussi Parosen kanssa. Jussin viisivuotias tytär Helmi tuntuu olevan liiton bonus Elisabethille, Lundin suvun rahat ja asema Jussille.

Kuvioon liittyvät vielä Jussin levoton ex-vaimo Jutta, joka alkaa yllättäen tuntea äidillisiä tunteita tytärtään kohtaan viiden vuoden vaeltelujen jälkeen ja vaatii takaisin tapaamisoikeuksiaan, sekä entinen ja nykyinen anoppi. Niin, ja tietysti myös Jutan uusi miesystävä Pete, joka toimii romaanin kirjoittamisen ohella paparazzina.

Vinksahtaneet ihmissuhdekuviot johtavat lopulta siihen, että Helmi katoaa keskellä marraskuista iltapäivää. Onko pikkutyttö kaapattu, kidnapattu vai karannut? Seuraa hysteeristä itkua, melkoisia liioiteltuja tunteenpurkauksia ja naamioiden putoamisia ennen kuin tilanne ratkeaa (lukijan odottamalla tavalla, vieläpä).

Outi Pakkanen: Peili
Otava. 270 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

On aina mukava yllättyä positiivisesti uuden kotimaisen dekkarikirjailijan teokseen tutustuessaan. Näin pääsi käymään Suvi Piiroisen esikoisdekkarin Pahaa parempi parissa. Kannet eivät paljasta Piiroisesta muuta kuin ammatin (opettaja) ja asuinpaikan (nyt Kuopio, aiemmin Joensuu). Kirjan henkilöistä taas kerrotaan, että tulossa on sarja, jonka päähenkilöinä ovat poliisit Väinö Rossi ja Rob Peura. Lisätietoa kaipaavat voivat kurkistaa kustantaja Myllylahden nettisivuilta kirjailijahaastattelun.

Joensuuhun sijoittuvan dekkarin rikos on yhdeksänvuotiaan Mian katoaminen, joka paljastuu pian sieppaukseksi. Lukija tietää tämän varmaksi, ja poliisit pitävät sitä todennäköisenä ratkaisuna. Mia on suloinen ja kiltti lapsi, jonka äiti Mirinda on aina myöhässä hakiessaan tytärtään koulun koripallokerhosta. Kohtalokkaana joulukuun iltana äiti on lupauksistaan huolimatta taas myöhässä, eikä tytöstä löydy jälkeäkään tyhjänä kaikuvasta liikuntahallista.

Piiroinen rakentaa arvoituksen huolella ja perusteellisesti. Mian sieppaajaksi on ehdolla kokonainen tukku epäiltyjä, kun jokaisella asiaan edes etäisesti liittyvällä tuntuu olevan jotain salattavaa, jopa poliiseilla. Parinkin henkilön ajatuksia ja puuhia kuvataan tarinassa nimettömyyden suojissa jännityksen lisäämiseksi, ja tätä pidän turhana ja liiallisen osoittelevana. Menetelmä tuntuu nykyään kuuluvan genren peruskonventioihin, mutta juuri siksi sitä kannattaa käyttää ehdottoman säästeliäästi ja vain, jos se oikeasti tuo lisäarvoa tarinaan. Tästä olisin ainakin sen toisen jättänyt pois, koska sen ’miehen’ henkilöyden arvasin oitis. Toinen, kursiivilla painettu, onkin mielenkiintoisempi, vaikka paikoin turhan selittelevä.

Lisäkierroksia tarinaan tuo se, että Rob Peuran tytär Lotte on Mian luokkatoveri. Poliisin on siis todella helppoa eläytyä Mirindan asemaan. Robin esimies Väinö Rossi potee leskimiehenä yksinäisyyttä ja seurustelee lähinnä Kissan kanssa vapaa-aikanaan. Kumpikin poliisimiehistä jää vielä melko ohuiksi hahmoiksi, samoin muu poliisilaitoksen väki. Poliisin tutkintamenetelmien ja työn kuvaus ylipäätään ovat ylimalkaisia, ja niitä kannattaisi vastaisuudessa terävöittää, jos tarkoituksena on kirjoittaa poliisidekkarisarjaa.

Piiroinen on punonut rikosjuonen taitavasti monipolviseksi ja yllättäväksikin, vaikka tekijän motiivi lopulta on melkoisen epäuskottava. Lukiessani manailin myös laajaa henkilögalleriaa, mutta sen suhteen kärsivällisyys pääosin palkitaan lopussa. Lähes jokaisella mukana olleella on jokin osuutensa tarinassa. Vielä viimeisellä sivulla paljastuu yllättävä käänne!

Myös Piiroisen kerronta luistaa sujuvasti, oikeastaan vähän liiankin liukkaasti, sillä muhkeassa romaanissa olisi ollut tiivistämisen varaa paikoin rutkasti. Kuvailua ja juoneen liittymätöntä dialogia kannattaa karsia. Lapset ovat monen kertojan kompastuskivi. Piiroinenkin kompastelee minusta Loten ja Mian kuvaamisessa. Yhdeksänvuotiaat ovat kovin varhaiskypsiä ja epäuskottavan aikuismaisesti ajattelevia. 

Mutta kaikesta jupinastani huolimatta Pahaa parempi ei ole ollenkaan hullumpi (esikois)dekkari. Mielelläni tapaan ainakin Väinön vielä uudelleen. Mukavan tapainen mies.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi
Myllylahti 2016. 320 s. 

Vuoden johtolanka 20117 -ehdokas.

Liedkonsertteja Koomisessa Oopperassa - lippuarvonta!

Poiketaan jälleen hetkeksi kirjallisesta kulttuurista musiikin puolelle. Minulla nimittäin on ilo arpoa lukijoitteni kesken kaksi kahden lipun lippupakettia Koomisen Oopperan kevään liedkonsertteihin.

Ensimmäinen konsertti on jo ensi viikolla eli perjantaina 28.4.2017 klo 15.00 Finlandia-talon Helsinki-salissa. Venäjänkielisessä konsertissa esiintyvät sopraano Reetta Haavisto ja bassobaritoni Antti Pakkanen. Heidän laulaminaan kuullaan musiikkia säveltäjiltä Sergei Rachmaninov ja Pjotr Tchaikovsky.

Toinen konsertti on perjantaina 26.5. klo 15.00 Finlandia-talon Helsinki-salissa.  Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi kuullaan suomalaisia säveltäjien musiikkia.

Sopraano Laura Pyrrö esittää konsertissa musiikkia mm. Jean Sibeliukselta, Leevi Madetojalta, Oskar Merikannolta, Fredrik Paciukselta ja Erkki Melartinilta.

Huomatkaa konserttien kellonaika!

Arvon lippupaketit siten, että avaan tämän postauksen alle kaksi kommenttia, yhden kummallekin konsertille. Vastaamalla kommenttiin osallistuu ko. konsertin lippujen arvontaan. Osallistua voi kumpaan tahansa tai halutessaan molempiin arvontoihin.

Liitä vastaukseesi sähköpostiosoitteesi tai muu sähköinen yhteystieto, jotta saan nopeasti tiedon mahdollisesta voitosta perille.

Arvonta päättyy sunnuntaina 23.4. klo 18. Yhdistän voittajat ja Koomisen Oopperan tuottaja Maiju Haaviston sähköpostitse, ja he sopivat keskenään lippujen noudosta. Koominen Ooppera tarjoaa liput, enkä itse hyödy tästä arvonnasta muuta kuin hyvän mielen siitä, että saan olla välittämässä kulttuurin iloa.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle arvontavoista!

Onnea arvontaan!


***

Arvonta on nyt suoritettu. Ensimmäisen lippupaketin pe 28.4. konserttiin nappasi nimimerkki Miinamanta, ja pe 26.5. konserttiin pääsee Pihi nainen ystävänsä keralla. Oikein paljon onnea voittajille ja antoisaa konserttielämystä!  Lämmin kiitos myös kaikille arvontaan osallistuneille. Parempi onni ensi kerralla!

P.S. Olen poistanut alta näkyvistä ne kommentit, joissa on ollut ns. ehjä sähköpostiosoite näkyvissä. Pahoittelen, että osallistujat ovat saaneet blogini takia roskapostia. Vastaisen varalle on laitettava parempi ohje yhteystietojen ilmoittamisesta. Kiitos Elinalle tiedosta ja pahoittelut vielä harmista!

Kirjallinen illallinen ravintola Kappelissa

Markkinointiyhteistyö

Kauniin aurinkoisessa mutta hyytävän jäisen tuulen viilentämässä kevätillassa sujahdimme hieman jännittyneinä sisään maineikkaan ravintola Kappelin ovesta. Pitkäperjantai-ilta vaikutti sujuvan valoisassa ravintolassa leppoisasti. Iloinen hälinä, astioiden kilinä ja kevyt puheensorina toivottivat meidät tervetulleiksi lähes täyteen ravintolaan.

Vakavailmeinen hovimestari johdatti meidät kahden hengen ikkunapöytään aivan pyöreän ovellisen nurkkaerkkerin tuntumaan rakennuksen länsisiipeen. Takkeja varten nökötti toisen erkkerin liepeillä pystynaulakko. Jo tästä asetelmasta välittyy nykyisen Kappelin perustunnelma: samaan aikaan mutkattoman rento ja arvokkaan hienostunut, moderni ja perinteitä kunnioittava.

Lämpölasi-ikkunan läpi katseltuna kevätilta vaikutti jo lämpimämmältä, ja oli helppo suostua, kun paikalle rientänyt ystävällinen tarjoilija ehdotti alkuun lasillisia kuohuviiniä. Niitä siemaillessamme ja ruokalistoja tutkaillessamme seuralainen huomasi kyynärpäänsä tuntumassa kilven, joka kertoi pöytämme olleen Eino Leinon legendaarinen kantapöytä! Kirjallisuusihmisen sydän kyllä sykähti! Mikäpä olisi siinä nauttia illallista kaikessa rauhassa ja miettiä, mitä kaikkea pöydän ääressä onkaan puhuttu ja mietiskelty.

Saman kristallikruunun alla valkoisten pöytäliinojen hohteessa ovat Esplanadin vilinää seuranneet muutkin tunnetut kulttuurihenkilöt, kuten Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, L. Onerva ja Juhani Aho. Viimeksi mainittu on kirjoittanutkin Kappelista:

 ”Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä joka ilta istumaan juoda tuutinkinsa ja syödä portsiooninsa ja sen päälle kahvia – liköörin kera.”

(Juhani Aho, Helsinkiin, Lastuja I-IV, 1909.)

Portsioonien valintaan siis ryhdyimme mekin alkujuomamme kannustamina. Kappeli on ilahduttavasti hyödyntänyt legendaarista menneisyyttään nykyhetkessä, eli ravintolalla on tarina, kuten on muodikasta sanoa. Ruokalistalla on esimerkiksi kolme menuvaihtoehtoa viinipaketteineen: Eino Leino (liha), L. Onerva (kasvis) ja Jean Sibelius (kala). Kaikki kolme vaikuttivat mielenkiintoisilta, ja arvoin pitkään, minkä valitsen. Päädyin lopulta Eino Leinoon, olimmehan hänen kantapöydässäänkin.

Alkupalana Kappelin kalalajitelma:
lohitartar, kylmäsavustettua lohta,
marinoitua silakkaa, hiillostettua siikaa,
rosmariinikurkkua ja puikulaperunalettuja.

Jälkiruoaksi
créme brûlée ja tyrnisorbetti
sekä marinoitua tyrniä.
Oli viedä kielen mennessään!

Olimme paikalla kutsuttuina, ja meitä passattiin esimerkillisesti. Tosin panimme merkille, ettemme olleet mitenkään poikkeus, vaan kaikista ympärillämme olleista asiakkaista pidettiin hyvää huolta. Iltaa oli viettämässä niin pariskuntia, pieniä seurueita kuin perheitäkin. Myös turisteja Kappeli tuntuu viehättävän. Koska tiukkaa pukukoodia ei ole, voi syömään tulla huoleti vaikka reissukamppeissaan.

Kolmen ruokalajin illallisen parissa viihdyimme mukavasti pari tuntia, joiden aikana aurinko ehti laskea korkeiden rakennusten taakse ja Esplanadin puiston valot syttyivät. Oli jälleen aika astua hyiseen kevätiltaan, mutta hyvä ruoka ja juomat lämmittivät kulkijoita mukavasti, samoin leppoisan ja samalla juhlavan illan muisto. Kiitos! 💕

Poistuttuamme ravintolasta
moikkasimme vielä Eikkaa 😃.

****

Ravintola Kappeli viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlavuottaan. Maineikkaan ravintolan vaiheisiin voi tutustua ravintolan nettisivuilta, johon on koottu tietoa ja mielenkiintoisia linkkejä. Hotelli- ja ravintolamuseon ja Kappelin kustantamasta Nautinnon nälkä -novelliantologia kannattaa lukea vierailun alla tai sen jälkeen ainakin Virpi Hämeen-Anttilan novelli Auki vain kesäisin, jossa kertautuu ravintolan historia mielenkiintoisessa muodossa. Sain tuon novelliantologian lahjaksi ravintolailtamme päätteeksi ja ilahduin kovasti. Sen kansien välissä on kahdeksan ruoka-aiheista novellia Suomen eturivin nykykirjailijoilta ja aion sen vielä lukea kokonaan, kunhan ehdin. Samoin on tavoitteeksi asetettu aurinkoinen kesäpäivä ja Kappelin terassi… Ehkä jonain vuonna?

****

Tämä juttu on kirjoitettu markkinointiyhteistyönä, eli HOK-Elantoon kuuluva ravintola Kappeli on tarjonnut illan seuralaiselleni ja minulle tätä kirjoitusta ja Instagramissa julkaistua kuvaa vastaan. Lämmin kiitos! 

#Kappeli150 #ravintolakappeli

Katja Kallio: Yön kantaja

”Sydän painui puiden sekaan, ei ollut häntä tuntevinaankaan.
Häpesi häntä, ei suostunut näyttäytymään hänen kanssaan.
Ei olla koskaan ennen tavattu, sydän huusi. Ikinä nähtykään.”

Tunnustettakoon heti kärkeen, että olin lievästi sanoen epäilevä, kun kirjallisessa kuplassani alkoi kuulua kuisketta Katja Kallion uutuusromaanista Yön kantaja. Monen luotettavana pitämäni lukijaystävän mielestä kyseessä on selvästi yksi alkaneen vuoden parhaista romaaneista ja aivan uskomaton lukukokemus. Olen lukenut viimeksi Kallion romaanin Syntikirja (Otava 2009), eikä se vakuuttanut niin paljoa, että olisin tullut tarttuneeksi Säkenöiviin hetkiin (Otava 2013), jota ainakin kirjablogeissa luettiin ja kehuttiin kohtuullisesti ja jonka miljöö eli Hanko kyllä kiinnostaa.

Pari päivää sitten suljin Yön kantajan kannet mykistyneenä. Mitä oikein on tapahtunut sille kirjailija Katja Kalliolle, jota olen aiemmin lukenut?! Onpa se mitä hyvänsä, niin lopputulos on vallan hieno. Olen jälleen vaikuttunut ja kosketettu.

Minulle suositeltiin Yön kantajaa, kun olin lukenut Riitta Jalosen Kirkkauden. Oivallinen suositus, kiitos siitä suosittelijoille! Teoksissa on kosolti samaa, mutta silti ne ovat täysin erilaiset, omanlaisensa hyvällä tavalla. Kummassakin kerrotaan historiallisen henkilön, poikkeuksellisen naisen, tarina vahvasti fiktioon tukeutuen. Molemmissa yhtenä teemana on yhteiskunnan suhtautuminen erilaisiin, epäsovinnaisesti käyttäytyviin jäseniinsä (erityisesti naisiin). Yksilön ’kuriin’ saamisessa yhtenä ratkaisuna on sulkeminen mielisairaalaan.

Katja Kallion romaanin päähenkilö on turkulainen Amanda Aaltonen, ihan oikeasti elänyt nainen. Amanda oli lapsesta asti nykymääritelmin erityisherkkä ja hyvin levoton sekä omapäinen, mutta samalla älykäs ja oppivainen. Irtolaisuuden, näpistelyn ja prostituution takia hänet tuomittiin useaan otteeseen vankeuteen Hämeenlinnan naisvankilaan. Paluu siviilielämään ei ollut vaivatonta, ja Amanda ajautui kerta toisensa jälkeen vaikeuksiin ja huonoon seuraan. Sitten hän sattui paikalle, kun Turkuun saapui pariisilainen kuumailmapallolentäjä Duplessis. Amanda onnistui puhumaan itsensä miehen matkaan.

Pariisi ei aivan vastaa Amandan odotuksia, kun sinne saavutaan unenomaisen lentomatkan jälkeen. Duplessis osoittautuu maan pinnalla saamattomaksi ja puhumattomaksi nahjukseksi, joka asettuu rakastajattarineen sisarensa vähävaraisen perheen vaivoiksi esikaupungin liepeille. Kirjavien vaiheiden jälkeen Amanda päätyy takaisin Turkuun, missä hänet tuomitaan pakkohoitoon Seilin saarelle diagnoosinaan epileptinen kuukautishulluus, siis naiseus.

Seiliin saapuessaan Amanda on 26-vuotias. Koska Seililtä ei ollut käytännössä paluuta, hoitomääräys tarkoitti elinkautista. Amandan kohdalla se tarkoitti 26 vuotta. Olot saarella olivat karut. Hoitohenkilökuntaa oli niukalti ja sillä vähällä vielä niukemmin alan koulutusta. Kallion romaanissakin yksi hoitajista värvää oman sisarensa töihin saarelle, kun paikka vapautuu. Hoitokeinot olivat lähinnä työterapiaa, eristämistä, pakkopaidan käyttöä ja jääkylpyjä. Näitä kaikkia Amandakin sai maistaa. Potilaat olivat käytännössä hoitajien mielivallan varassa.

Amanda on kaikesta kokemastaan huolimatta edelleen sielultaan viaton ja herkkä. Niinpä hän kerta toisensa jälkeen saarellakin rakastuu. Mutta jokainen rakkaus on tuomittu epäonnistumaan aivan samoin kuin hänen pakoyrityksensäkin.

Turku.

Siellä se oli. Siellä sitä lämmitettiin ja pidettiin käynnissä ihmisten elää. 

Miltei käden kurotuksen päässä.

Sosiaalisin perustein saarelle määrätty Amanda kaipasi vapauteen, takaisin elämään. Mutta miten vakuuttaa hoitajille, että ei ole hullu? Mitä enemmän koettaa vakuuttaa selväjärkisyyttään, sitä hullumpana pidetään.

Yön kantaja on kertakaikkisen kiehtova romaani. Ensinnäkin se on kirjoitettu kielellä, joka hivelee lukijan mieltä. Myös rakenne aukkoineen on ihailtavasti sommiteltu. Amandan luotettavuus on paikoin vähemmän ja paikoin enemmän kyseenalaista, eikä hän aina itsekään usko omia muistojaan todeksi. Mitä oikeasti on tapahtunut, on kuitenkin lopulta samantekevää. Kallio kertoo koskettavan tarinan.

Amanda herää upeasti eloon kirjan sivuilla. Hänen tarinansa puhuttelee ja ravistelee syvältä lukijan sielua. Pahinta on tietää lukiessaan, että Amanda Aaltonen on ollut oikea henkilö ja että hänelle on tapahtunut pääpiirteissään kaikki kirjassa kuvattu, niin kaunis kuin kauheakin. Henkilökuvaus on muutenkin onnistunutta.

Minut lumosi myös Seilin saari. Sen tarina on ollut tuttu jo pitkään, mutta nyt hurahdin selvittelemään lisää. Tietoa onkin kiitettävästi saatavana. On helppo päätellä, että Kallio on tehnyt kosolti taustatutkimusta Yön kantajaa varten. Monet kirjasta mieleen jääneet yksityiskohdat, kuten vaikkapa potilaiden huoneet, sellit, on kuvattu tarkoin. Tieto on kuitenkin punottu taiten tarinan lomaan, Amandan kokemuksiksi.

Tärkeimpiä tietolähteitä on varmasti ollut Jatta Ahlbeck-Rehnin väitöskirja, jossa muun muassa Amanda tarina on mukana. Väitöskirja poiki lehtijuttuja ja tv-ohjelmia, joita löytyy helposti hakuohjelmilla netistä. Erityisesti suosittelen Yle Areenan dokumenttia Seilin naiset. Lukiessani mielessä pyöri vahvasti myös parin vuoden takainen Turun kaupunginteatterin Seili.

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017. 380 s.

Ostettu.

Tiina Raevaara: Korppinaiset

Tiina Raevaara on kirjoittamassa kauhuromaanisarjaa (käsittääkseni trilogiaa), jonka keskeisiä ideoita on hyödyntää kauhukirjallisuuden klassikkojen aineksia ja flirttailla niiden kanssa avoimesti. Sarjan aloitusosan Yö ei saa tulla innoittajana toimi E. T. A. Hoffman ja hänen satuklassikkonsa, ja sarjan toisen osan Korppinaiset taustamateriaali on Edgar Allan Poen tuotanto ja erityisesti hänen lippulaivansa Korppi-runoelma.

Tiesin tästä oivallisesta ideasta Korppinaisiin tarttuessani, ja koska Poen tuotanto on minulle huomattavasti Hoffmania tutumpaa, myös nautin kovasti Raevaaran tavasta toteuttaa sitä. Sen sijaan yllätyin, että Korppinaiset on myös tarinan tasolla suoraa jatkoa Yö ei saa tulla -romaanille.

Korppinaisten päähenkilö Johannes on myös tarinan ääni, minäkertoja. On kulunut noin vuosi aiemmista tapahtumista. Johannes sai siis tietää, että hänen nuoruudenrakkautensa Aalo ei ollutkaan surmannut itseään. Aalo oli halunnut Johanneksen uskovan niin päästäkseen tästä ja tämän turhan omistavasta rakkaudesta eroon. Totuuden selviämiseen liittyi joukko dramaattisia tapahtumia, jotka Johannes haluaa nyt jättää taakseen.

Johannes on päättänyt aloittaa alusta ja saada Aalon palaamaan takaisin luokseen. Menetelmänä on väsytystaktiikka: Johannes kirjoittaa Aalolle säännöllisesti kirjeitä, joissa hän kuvailee heille suunnittelemaansa yhteistä tulevaisuutta.

Johannes on myös tarttunut käytännön toimiin. Hän on muuttanut takaisin kotipaikkakunnalleen, nimeämättä jäävään pieneen merenrantakaupunkiin, jossa hän ottaa haltuunsa isovanhemmilleen kuuluneen suuren syrjäisen talon. Talossa asustelee vain lintuja tutkiva vuokralainen Jaakko, jonka vuokrasuhteen Johannes aikoo ensin irtisanoa, mutta tulee sitten toisiin ajatuksiin.

Johanneksen ajatus on remontoida talosta viihtyisä koti Aalolle ja hänelle ja heidän tuleville lapsilleen. Aikomukset ovat hyvät, mutta työtä on paljon. Lisäksi talossa on monenlaisia ikäviäkin yllätyksiä. Ensinnäkin naakat ovat vallanneet sen ullakon ja käyttäytyvät muutenkin omituisesti. Lisäksi kaikkia huoneita ei saa auki, ja muista huoneista löytyy kummallisia, huolestuttavia esineitä.

Talossa lapsuusmuistot alkavat nousta Johanneksen mielen pintaan. Miksi hän ei tiedä oman isänsä kuolinsyytä? Miksi isän kuolinaikakin tuntuu muuttuvan se mukaan, kenen kanssa asiasta haluaa keskustella? Mitä hämärää liittyy isoisään, joka työskenteli paikkakunnan vanhainkodissa? Entä kuka hoiti isoäitiä kotona tämän viimeiset vuodet ja miksi? Miten kaikkeen liittyvät kaupungin laidalla törröttävät sairaalan rauniot?

Kuten sanottu, pääsin Korppinaisten imuun huomattavasti helpommin kuin Yö ei saa tulla -romaanin. Mielestäni Raevaara kirjoittaa nyt astetta tai paria vähemmän arvoituksellisesti, ja juonenkehittely on loogisempaa. Sen sijaan tunnelman tihentämisessä ei ole tingitty yhtään, päinvastoin. Johanneksen talossa on aitoa goottilaisen kauhulinnan tunnelmaa, ja naakkojen ja korppien kylmät silmät ja terävät nokat ovat selkeää ja tuttua kauhukuvastoa. Kuinka paljon tarinassa kyse on ihmismielen salatuista pimeistä puolista ja mikä osuus on oikeasti yliluonnollisella, jää mukavasti jälleen lukijan itsensä päätettäväksi, vaikka aika moni asia saa loppumetreillä selityksensä.

Laadukas kauhuromaani siis kaikin puolin. Suosittelen lajityypin harrastajille lämpimästi!

Tiina Raevaara: Korppinaiset
Like 2016. 280 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Tiina Raevaaran seuraava psykologinen kauhuromaani Veri joka suonissasi virtaa on juuri ilmestynyt. 

Ilkka Remes: Kiirastuli

Vain puoli vuotta sitten suomalaiset saivat katkerasti kokea, millaista siellä kuuluissa r****n helvetissä on. Siellähän tunnetusti on todella kylmää. Niin oli Suomessakin tammikuussa, kun venäläiset organisoivat maanlaajuisen sähköverkon sabotaasin ja pistivät valtakunnan tunneissa polvilleen. Syyskesällä tilanne on kuitenkin vakiintunut. Ahvenanmaasta ja Hangosta on tullut Venäjän sotilastukikohtia, mutta muuten suomalaisten elämä on saatu jotakuinkin vakaalle tolalle.

Lari Vuoren naisystävä on lukuisten suomalaisten tavoin päätynyt myötäilemään venäläisiä. Rauha ja hengissä säilyminen ovat sittenkin tärkeimmät asiat. Lari hyväksyy tämän ajattelutavan vain raivokkaasti poskihampaitaan kiristellen. Tammikuun jälkeen Lari oli mukana suomalaisten organisoimassa asekätkennässä, mutta kun se paljastui alkumetreillään, on vastarinnan tekeminen jäänyt kovin hankalaksi. Jotain on kuitenkin tehtävä, joten Lari keskittyy ystävänsä Kirillin kanssa venäläispropagandaa levittävien trollien metsästykseen ja heidän toimintansa häirintään.

Sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin leviävästä propagandasta on nimittäin tullut venäläisten tehokkaimpia aseita. Helpointa sen käytössä on, että suomalaiset hoitavat sen käytön pääosin itse. Tilanne lähtee eskaloitumaan, kun Keuruun vanha puukirkko sytytetään tuleen. Ennen sitä sen seinään on spreijattu puolikuu ja tähti, muslimeihin suoraan osoittava tunnus. Silminnäkijöiden mukaan paikalta on juuri ennen palon havaitsemista poistunut nuori ulkomaalaiselta vaikuttanut mies. Poliisi koettaa turhaan estää kirkon seinään töherretyn kuvan leviämisen.

Lari osuu vahingossa todellisen suurvaltapolitiikan ytimeen ja tapahtumien solmukohtaan, kun hänet yllätetään itse teosta Helsingin liepeillä sijaitsevan omakotitalon kellarista tuhoamasta trollien tietokeskusta. Sekasortoisessa tilanteessa Lari tulee aiheuttaneeksi venäläismiehen kuoleman, Kirill joutuu panttivangiksi ja paikalle jostain osunut maahanmuuttajanuorukainen ammutaan kadulle. Mitä oikein on tekeillä? Lari on ymmällään, mutta pahoissa vaikeuksissa saatuaan peräänsä sekä suomalaisviranomaiset että venäläiset.

Samaan aikaan Suomen korkein sotilasjohto ja poliittinen eliitti tekevät historiallisen ja Suomen kannalta kohtalokkaan päätöksen. Venäjän otettua tukikohdat haltuunsa Nato-kortti ei enää ole ollut mahdollinen, joten on turvauduttava suorempaan toimintaan. Niinpä suomalaiset saavat eräänä iltana hieraista silmiään: Helsingin kaduille vyöryvät USA:n tankit. Venäläisten vastaisku on kuitenkin nopea ja armoton. Joko Suomen kohtalonhetki on lopullisesti lyönyt?

Ilkka Remeksen Jäätyvä helvetti ei päättynyt Suomen pelastumiseen, ei ainakaan täydelliseen. Kovin paljon valoisammissa tunnelmissa ei voi sulkea Kiirastulenkaan kansia. Välitön tuho saadaan torjuttua, mutta jälkien korjaaminen ei käyne hetkessä eikä Suomi enää koskaan ole entisensä Venäjän näytettyä todelliset kasvonsa. Pahinta on, että lukijan on helppo uskoa Remeksen piirtämät kauhuskenaariot mahdollisiksi, jopa todennäköisiksi.

Trillerinä Kiirastuli ei ole Remeksen parhaita, ei edes edeltäjänsä Jäätyvän helvetin tasoinen. Remes turvautuu liian moneen otteeseen monimutkaisten ulkopoliittisten pelien selittämiseen ja rautalankamallintamiseen. Meno hyytyy väkisinkin, kun aletaan spekuloida. Trillerien henkilöt ovat perinteisestikin paperinohuita, mutta tällä kertaa Remes tekee jonkinlaisen omankin ennätyksensä. On vaikea uskoa, että kyseessä on jo kolmas romaanijärkäle Lari Vuoresta. Lukija ei saa hänestä minkäänlaista otetta. On aivan sama, miten hänen tai ylipäätään kenenkään romaanihenkilön käy. Suomen puolesta sentään jaksaa hieman jännittää, mutta ei tarpeeksi. Trilleridystopia lienee genre, johon tämän sarjan voi sujauttaa. Jatkoa siihen on luvassa.

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY 2016. 422 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

Kiirastuli edustaa myös vuotta 2016 Ylen 101 kirjaa -sarjassa. Kurkkaa, mitä kirjasta ajateltiin hankkeeseen osallistuneissa kirjablogeissa

Kirjasampo: Kiirastuli
Ja kaikkea muuta: Kirjojen Suomi 2016: Ilkka Remes ja Kiirastuli
Kaiken voi lukea!: Ilkka Remes – Kiirastuli
Kirjallisia: Remes on laiska ja turvallinen
Kirsin Book Club: Ilkka Remes – Kuka pelastaisi Suomen?
Tuijata.Kulttuuripohdintoja: Ilkka Remes – Kiirastuli
Kirjasampo: Ilkka Remes

ja Aamu-TV:n Aamun kirja -ohjelmassa.

Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta

Riippuuko Sinun olohuoneesi tai vaikka lähisukulaisesi salin seinällä kotimaisesta huutokaupasta takavuosina ostettu suomalaisen taiteen mestariteos, arvotaulu, josta voi olla ylpeä? Oletko Edelfeltin, Gallen-Kallelan, Schjerfbeckin tai Särestöniemen onnellinen omistaja?

Entä oletko sinäkin taannoin innokkaasti seurannut televisiosta Antiikkia, antiikkia -sarjaa, jossa miellyttävä Wenzel Hagelstam erehtymättömällä vainullaan arvioi meidän tavisten nurkista löytyviä aarteita, myös tauluja?

Mitä sanot, kun käykin ilmi, että tarkoin vaalittu perintötaulu onkin mitä todennäköisimmin väärennös? Tai että Wenzel Hagelstam ei ehkä sittenkään ole niin erehtymättömän hyvävainuinen kuin on annettu ymmärtää. Entäpä jos monet taidemuseoidenkin kokoelmissa olevat arvotaulut ovat itseasiassa taitavia väärennöksiä, joiden aitouden ovat taanneet Suomen arvostetuimmat asiantuntijat Ateneumista ja muista museoista?

Valitettavasti on todennäköistä, että kaikki yllä luettelemani asiat ovat totta, mikäli uskoo edes neljänneksen Jouni Rannan muistelmateoksesta Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Ranta on parhaillaan yhtenä syytettynä isossa suomalaista taideväärennöskuviota käsittelevässä oikeusjutussa, ja hän on jo aikaisemmin kärsinyt vankilassa tuomion väärennettyjen taulujen myymisestä. Vaikea on olla uskomattakaan Rannan kertomusta. Ja vaikkei uskoisi tosiaan kuin murto-osan, on silti katsottava taidemuseoita, -gallerioita ja -huutokauppoja aivan uusin silmin.

Kun Rannan teos alkuvuodesta julkaistiin, Helsingin Sanomat nosti uudelleen esiin pari vuotta sitten julkaisemansa laajan artikkelin salolaisesta Opettajasta, joka kärähti arvotaulujen väärentämisestä. Asia kiinnosti luonnollisesti, olihan tapaus paikallisesti mielenkiintoinen ja jutun käänteet uskomattomat. Oikeudenkäyntiä seurattiin myös paikallislehdessämme, ja se herätti kauhistuksen sekaista naurua. Mitä ihmettä oikein tapahtuu, kun salolaisen koulun kuvismaikka paljastuu tuotteliaaksi taideväärentäjäksi!?

Rannan kirjasta selviää nopeasti, että Salon tapahtumat olivat vain nappikauppaa ja harrastelua todellisten tekijöiden harjoittaman ja vuosikymmeniä jatkuneen ammattimaisen taidehuijauksen rinnalla. Ranta itsekin taisi olla tekijänä pienemmästä päästä, vaikka hän kirjassa tunnustaa välittäneensä ja myyneensä ainakin tuhat väärennettyä taulua. Tuomion hän on saanut vain muutamasta tapauksesta.

Ranta kertoo kirjassaan paitsi taulukauppiaan urastaan myös elämänvaiheistaan ylipäätään. Hyvä matikkapää ja erinomainen muisti yhdistettynä levottomaan mielenlaatuun tekivät hänestä ensin ammattimaisen pelurin, joka teki rutkasti rahaa korttipöydissä. Kuluttava elämäntapa söi miestä. Sitten sattuma puuttui peliin. Sukulaismiehen käsiin oli jäänyt autolastillinen tauluja, jotka piti muuttaa rahaksi. Ranta oli kerrasta myyty. Taiteen myyminen oli mahtavaa!

Varsinaiset bisnekset alkoivat kahdeksankymmentäluvun nousukauden korvalla, kun Taiteilija lähestyi Rantaa. Tämä arvoituksellinen mies (Veli Seppä) kuvataan Vilpittömässä mielessä poikkeuksellisen lahjakkaaksi taiteilijaksi, joka pystyi muuntamaan tyylinsä milloin kenenkin mestarin käsialaksi ja maalaamaan jopa parempia töitä kuin alkuperäiset tekijät itse. Ranta toimitti Taiteilijan töitä arvioitaviksi ja ne läpäisivät seulat lähes poikkeuksetta. Ja jos eivät ensimmäisellä kerralla läpäisseet, niin aina löytyi joku, joka suostui lausumaan jotain puoltavaa. Jos ei muuten onnistunut, ujutettiin taulu taidehuutokauppaan myyntiin. Aina löytyi myös ostajia.

Rannan kertoma tarina on uskomaton! Kirja on kirjoitettu niin vetävästi, että kuuntelin sen lähes putkeen silmät pyöreinä ja välillä ällistyneenä naurahdellen. Ranta kertoo omasta elämästään hyvin avoimesti, mitä arvostan, mutta kiinnostavin anti on tietysti tuo taidekauppaan ja -bisnekseen liittyvä osuus. Ranta mainitsee nimeltä muun muassa koko joukon arvostettuja asiantuntijoita, jotka eivät hänen kuvauksensa perusteella ymmärtäneet tuon taivaallista omasta erikoisalastaan. Vai rahako sittenkin houkutti enemmän? Joka tapauksessa taidebisneksessä liikkuivat todella suuret rahat.

Jouni Ranta on vieraana MTV3:n Rikospaikka-ohjelmassa (jossa haastatellaan myös Veli Seppää). Siinä toimittaja kysyy Rannalta, eikö kirja ole poikinut kunnianloukkaus- tai muita syytteitä. Ranta väittää, ettei ole. Se tuntuu uskomattomalta! Jos tosiaan niin on, se kyllä mielestäni todistaa sen puolesta, että Rannan kertomukset taulujen aitoustodistusten ynnä muiden lausuntojen antajista ovat tosia. Ällistyttävää! Ihmeen hiljaa ainakin minusta on oltu myös meneillään olevasta oikeudenkäynnistä. Luulisi ihmisiä ja mediaa kiinnostavan.

Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta
Tammi 2017. 182 s. Äänikirjan kesto 5 h, lukija Raiko Häyrinen.

Äänikirja ostettu.