keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen



Vuodenvaihteessa ilmestyi koko joukko mielenkiintoisia dekkariuutuuksia, joista minullekin useista lähetettiin ennakkokappale. Olin kuitenkin melkoisen väsynyt lukemaan kotimaisia uutuusdekkareita, joten Ari Rädyn esikoisteoksen Syyskuun viimeinen ennakkoversio jäi kirjapinooni odottelemaan parempia aikoja. Seurailin sen saamaa vastaanottoa kuitenkin sivusilmällä.

Helsingin Sanomien Antti Majander antoi Syyskuun viimeiselle peräti neljä tähteä viidestä todeten seuraavaa:

”Keskiöön nousee Ari Rädyn luja näkemys ihmisestä sekä siitä mitä he tekevät toisilleen – ihan vain siksi, koska pystyvät. Tällaista olemassaolon perusteisiin iskevää tyrmäysannosta kukaan ei voi kirjoittaa joka vuosi. Harvinainen tapaus on tässä nyt.”

Kaikki eivät olleet yhtä suopeita. Kirsin Book Clubin Sasu Heikkilä antoi täystyrmäyksen:

”En suosittele, tähtiä 1 miinus. Tätä kirjaa ei mielestäni olisi tarvinnut julkaista lainkaan!”


Facebookin Dekkariryhmässä taas toiset kehuivat, kun muutamat paheksuivat esimerkiksi Rädyn käyttämää suorasukaista kieltä, jossa on paljon kirosanoja.

Näin ristiriitainen vastaanotto jättää vain yhden mahdollisuuden. On luettava itse.

Kirjan nyt kuunneltuani päädyn ristiriitaiseen lopputulemaan: pidin mutta en mitenkään ehdoitta. Enkä enää ihmettele, että tästä kirjasta on saatu sekä yhden että neljän tähden arviot.

Pidin Rädyn harjaantuneesta kynänkäytöstä. Dialogi, jota on runsaasti, on rullaavaa. Tunnelmaa luovaa kuvailua on myös paljon. Muutamalla osuvalla adjektiivilla tai kielikuvalla Räty maalaa varmoin vedoin:

”Taina on koonnut tukkansa ylös löyhälle nutturalle, josta karkaa pitkiä suortuvia hänen niskaansa ja molemmille korvallisille. Aurinko hehkuu syvän kuparinpunaisissa hiuksissa. Silmien tuhat vihreää jalokivensirpaletta viiltävät syvälle Syyskuun sydämeen.”

Kirjan tunnelma on paikoin ahdistavan pelottava, kuten kunnon noir-henkeen kuuluu. Rikokset, nuorten tyttöjen seksuaalimurhat, ovat sadistisia (niitä ei tosin kuvailla, vain niiden seurauksia). Murhaajan täytyy olla harvinaisen kammottava ja vastenmielinen otus. Murhaajan henkilöys pysyy piilossa miltei loppuun asti niin lukijalta kuin päähenkilö Syyskuultakin. Lisäkierroksia pelkoon tulee, kun lukija alkaa tajuta, että tarinan todelliset pahikset ovatkin poliisin riveissä.

Syyskuu eli oikealta nimeltään Tomi löytää kaksitoistavuotiaana neljän kaverinsa kanssa tutun tytön murhattuna maantien levähdyspaikan tuntumasta. Tyttö on tapettu vain hetkeä aiemmin, ja murhaajan täytyy olla vielä jossain lähellä. Syyskuu näkee miehen etäältä ja painaa tämän erityistuntomerkin mieleensä. Poliisit tutkivat tahoillaan tätä ja myöhemmin muita murhia, ja Syyskuu etsii pakkomielteisesti mieleensä painamaansa miestä Etelä-Suomen maanteiltä. Etsintää kestää yli kaksikymmentä vuotta. Kun murhaaja ja Syyskuu lopulta kohtaavat, tekee Syyskuu pahan arviointivirheen.

Räty käyttää paljon aikaa Syyskuun ja hänen lähipiirinsä kuvaamiseen, samoin poliiseista erityisesti Eskelisen murheellisen yksityiselämän vaiheita seurataan tarkasti. Välillä nämä jaksot ovat tuskastuttavan yksityiskohtaisia ja pitkiä eivätkä tunnu vievän juonta mitenkään eteenpäin. Koska tapahtumien aikajänne on pitkä, on tarinassa suuria aukkoja, miltei monttuja.

Erikoinen ristiriita tarinaan syntyy siitä, että toiset tahot, kuten poliisi Eskelinen ja toisaalla pakkomielteinen Syyskuu, koettavat löytää murhaajan, ja toiset poliisit ja tietysti murhaaja itse koettavat kaikin tavoin estää tämän. Juonen pahin ongelma on, että lukijalle (ainakaan minulle!) ei missään vaiheessa kunnolla aukene, MIKSI Hagman ei halua pidättää murhaajaa vaan suojelee tätä viimeiseen saakka oikeastaan hinnalla millä hyvänsä ja todellakin keinoja kaihtamatta. Mitä hyötyä on siitä, että pedofiili kulkee vapaalla jalalla vaikkakin niin säikyteltynä, että ei uskalla toteuttaa viettejään missään maailman kolkassa?

Perinteistä dekkaria tai psykologista trilleriä odottavalle Syyskuun viimeinen saattaa olla pettymys, mutta avoimin mielin lukemaan lähtevä kyllä saa selkäpiitä paikoin mukavasti karmivaa viihdettä. Bonuksena on aimo annos nostalgiaa. Poikien ja miesten välistä ystävyyttä Räty kuvaa minusta oivallisesti. Yhteisellä hiekkalaatikolla koettu vaara yhdistää kaverukset niin, ettei edes ihana Taina saa sidettä katkaistua.

Entäpä ne kirosanat? Sanottakoon, että parikymmentä vuotta peruskoulussa on puuduttanut sen verran, ettei tästä juuri hätkähtänyt. Sen sijaan lopun pari väkivaltakohtausta ovat melkoisia. Mielenkiintoista on nähdä, mitä Räty kirjoittaa seuraavaksi.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen
Tammi 2017. 309 s.
Elisa Kirjan äänikirja 10 h 35 min, lukija Jari Nissinen.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.


P.S: Kuuntelen paljon äänikirjoja, ja minulla on omat lukijasuosikkini. Harvoin törmää huonoon lukijaan, mutta niinkin voi käydä. Jari Nissinen ei valitettavasti ole parhaasta päästä, vaikka lukuääni itsessään onkin miellyttävä. Jostain syystä Nissinen tuntuu koettavan ääntää sanat mahdollisimman sel-väs-ti, jolloin sekä sanojen että lausetason painotukset menevät usein aivan pieleen. Alussa tämä ärsytti todella, mutta vähitellen joko minun korvani tottui tai Nissinen alkoi lukea luontevammin.

6 kommenttia:

  1. Aika samoilla linjoilla olen kanssasi. En saanut valitettavasti tästä kirjoitettua, vaikka sanottavaa olisi ollut. Kielenkäyttö vähän hirvitti, mutta ymmärrän että se kuuluu genreen. Eniten minua häiritsi nuo pahojen poliisien motiivit tai siis niiden selittämättä jättäminen. Aukesiko sinulle muuten kenestä prologi kertoi? Minulle se jäi vähän hämärän peittoon ja olen muiltakin kirjan lukeneilta saanut erilaisia tulkintoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvittelisin, että se on takauma murhaajan teini-ikään, tilanteeseen, jossa hän ensimmäistä (?) kertaa käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä kohtaan. Tilannehan tunnelmaltaan on vahvasti värittynyt seksuaalisesti.

      Poista
    2. No tämä on ilmeisin tulkinta, joka minullakin tuli ensimmäisenä mieleen. Minua häiritsi tässä se, että sekä ensimmäisen että toiseksi viimeisen kappaleen lopussa on lähes samat sanat, joita henkilö ajattelee. Voisi siis ajatella, että kyseessä on sama henkilö ja ainakin lopussa tuo henkilö on selvästi Syyskuu. Jossain keskustelussa mietittiin myös, että oliko alun poika se paha poliisi. Jotenkin koko ensimmäisen kappaleen funktio kokonaisuuden kannalta jäi epäselväksi.

      Poista
    3. Pystyn nielemään tuon Hagman-teorian, mutta en kyllä Syyskuu-versiota! Jos sen niin tulkitsisin, joutuisin muuttamaan kokonaan käsitykseni Syyskuusta ja siihen en suostu :D

      Poista
  2. Hyvän romaanin piirre on se, miten eri tavalla sitä voi lukea. On mielenkiintoista nähdä, että "Syyskuun viimeisen" yhden keskeisen hahmon toiminnan motiivi voi jäädä tavoittamatta. Yksi kirjan rajuimpia kohtauksiahan on, kun syyllistä ja ylennystä hinnalla millä hyvänsä janoava poliisi Hagman tappaa Elinan surmasta pidättämänsä epäillyn, vaikka tietää tämän olevan syytön. Siinähän voisi olla riittävä peruste estää oikean syyllisen löytyminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ja tuo monitulkintaisuus on todella kiehtovaa ylipäätään.

      En ala sen enempää tästä kiistelemään, koska en aio lukea kirjaa uudelleen siinä toivossa, että motiivi kirkastuisi. Tuon esiin nostamasi episodin kyllä muistelisin menneen ihan itsepuolustuksena läpi, joten en ajatellut, että Hagman sitä olisi katsonut tarpeelliseksi piilotella. Mutta hyvin voin olla väärässäkin ja sen hyväksyn ilomielin :D

      Poista