Harri Närhi: Kuparitalo

On rankkaa vääryyttä koettaa lukea Harri Närhen romaani Kuparitalo jonkinlaisten jännityskirjallisuuslasien läpi, kuten minä Johtolanka-raatilaisena väistämättä jouduin tekemään. Aiempi kosketukseni Närhen tuotantoon on vuonna 2006 ilmestynyt teos Toisten tähtien tähden, joka sekään ei oikein antautunut genreluokitteluun. Aikoinaan siitä kirjoittamani esittelyn loppulauseen sisällön voisin toistaa Kuparitalon yhteydessäkin. Loppuratkaisun perustelut ovat nimittäin jääneet mielestäni harmillisen ohuiksi. Tällä kertaa ne ovat lähes rikollisen heppoiset.

Kuparitalossa kulkee miltei loppuun asti kaksi täysin erillistä juonta. Helsinkiläinen huippuasianajaja Sari Broséliuksen yhden naisen asianajotoimisto sijaitsee keskeisellä paikalla Kuparitalossa, entisessä Outokumpu-yhtiön päämajassa. Keski-ikää lähestyvän itsellisen naisen elämään mahtuu vain työtä ja lemmikki Kissa. Naapurirapussa asustava kunnollinen ja harmaa Toivo, eronnut virkamies, riittää satunnaiseksi illanistujaisseuraksi.

Sarin elämä kuitenkin muuttuu, kun hän saa yllättäen erikoisen työtarjouksen. Saria pyydetään hoitamaan loppuun omaisuuden saattaminen takaisin oikeille omistajilleen. 

Erikoiseksi asian tekee se, että kyseinen omaisuus sattuu olemaan Helsingin rautatieaseman ravintolasalin seinällä riippuva Koli-maisemafresko, jonka päätekijä on Eero Järnefelt. Asiakkaan edustajan mukaan taulua ei suinkaan omista VR, vaan venäläinen taho. Paperit ovat arkistoista löydettävissä, kunhan vain osaa etsiä, ja sekin työ on tehty jo valmiiksi. Sarin pitää vain viimeistellä työ ja kuitata muhkea palkkio.

Työn hoitaminen vie Sarin nopeasti Helsingin jyhkeän rautatieasemarakennuksen osiin, joihin yleisöllä ei todellakaan ole asiaa. Kellarin uumenissa hän tapaa Martta Kuosmasen, rautatieaseman hengettären, joka unohdetussa arkistohuoneessaan pyyteettömästi ahertaa kuin muinaismuisto. Martalla on hallussaan paitsi tietoa kaikesta mahdollisesta Suomen rautateihin liittyvästä myös todellinen jymypaukku Sarille.

Toinen juoni tutustuttaa lukijan sympaattiseen nuorukaiseen Awaan eli oikeammin Awaale Valonsuuhun, somaliin, joka pikkupoikana muutti Suomeen ja Jyväskylään siskonsa perheeseen pakoon kotimaansa sotaa. Isoveljet olivat lähteneet sisseiksi, eikä äiti halunnut jättää kotimaataan. Awa on ylioppilas ja alikersantti, mutta ulkonäkönsä takia hän on aina ulkopuolinen Suomessa. Armeijan jälkeen Awa päättää tehdä matkan Somaliaan tapaamaan äitiään. Hyvin nopeasti hän huomaa omaksikin yllätyksekseen muuttuneensa suomalaiseksi. Synnyinmaa ei ole sellainen kuin hän on muistoissaan sitä vaalinut.

Awa riistäytyy hurjien tapahtumien pyörteisiin, kun hänen sissipäällikköveljensä Yusuf kutsuu hänet luokseen Etiopian puolelle. Ruumiita tulee, mutta se ei tunnu veljeä huolettavan. Äiti ja isoveli suhtautuvat kummallisen välttelevästi toista veljeä Ciiseä koskeviin kysymyksiin. Onko Ciise tullut hulluksi vai mistä on kyse? Monipolvisten vaiheiden jälkeen Awa pääsee onnellisesti takaisin Jyväskylään vain huomatakseen, että ongelmia ei voi jättää Somaliaan.

Kuparitalo alkaa kovin verkkaisesti, mutta Awan Somalian-matka sähköistää tunnelman kyllä nopeahkosti. Lukijan takaraivossa kuitenkin takoo kysymys, miten kummassa nämä juonet saadaan lopussa liittymään yhteen ja mistä oikein lopulta on kysymys. Närhi vielä ruokkii tätä kysymystä ripottelemalla yhä enemmän vinkkejä tarinoiden risteämisestä matkan varrelle, joten odotukset alkavat lopulta olla melkoiset. Senpä vuoksi kummankin juonen ratkaisut ovatkin sitten varsinaisia lässähdyksiä vailla vertaa! Tosin lukija on saanut tästäkin kosolti vinkkejä, mutta siitä huolimatta ihmettelen. No, jokainen lukekoon itse ja kertokoon sitten vaikka kommenttikentässä, mitä oikein tapahtui! Toisaalta loppuratkaisut kyllä sopivat Kuparitalon teemaan vedätyksistä ja vedätetyksi tulemisesta.

Harri Närhi käyttää kieltä oivallisesti ja humoristisesti, yllättävästi. Veijarimainen pilke silmäkulmassa Kuparitalo on kirjoitettu, ja sillä mielellä se kannattaa ehdottomasti lukeakin.

Harri Närhi: Kuparitalo
WSOY 2016. 400 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.