On aina mukava yllättyä positiivisesti uuden kotimaisen
dekkarikirjailijan teokseen tutustuessaan. Näin pääsi käymään Suvi Piiroisen esikoisdekkarin Pahaa parempi parissa. Kannet eivät
paljasta Piiroisesta muuta kuin ammatin (opettaja) ja asuinpaikan (nyt Kuopio,
aiemmin Joensuu). Kirjan henkilöistä taas kerrotaan, että tulossa on sarja,
jonka päähenkilöinä ovat poliisit Väinö Rossi ja Rob Peura. Lisätietoa kaipaavat
voivat kurkistaa kustantaja Myllylahden nettisivuilta kirjailijahaastattelun.
Joensuuhun sijoittuvan dekkarin rikos on yhdeksänvuotiaan
Mian katoaminen, joka paljastuu pian sieppaukseksi. Lukija tietää tämän
varmaksi, ja poliisit pitävät sitä todennäköisenä ratkaisuna. Mia on suloinen
ja kiltti lapsi, jonka äiti Mirinda on aina myöhässä hakiessaan tytärtään
koulun koripallokerhosta. Kohtalokkaana joulukuun iltana äiti on lupauksistaan
huolimatta taas myöhässä, eikä tytöstä löydy jälkeäkään tyhjänä kaikuvasta
liikuntahallista.
Piiroinen rakentaa arvoituksen huolella ja perusteellisesti.
Mian sieppaajaksi on ehdolla kokonainen tukku epäiltyjä, kun jokaisella asiaan
edes etäisesti liittyvällä tuntuu olevan jotain salattavaa, jopa poliiseilla.
Parinkin henkilön ajatuksia ja puuhia kuvataan tarinassa nimettömyyden suojissa
jännityksen lisäämiseksi, ja tätä pidän turhana ja liiallisen osoittelevana.
Menetelmä tuntuu nykyään kuuluvan genren peruskonventioihin, mutta juuri siksi
sitä kannattaa käyttää ehdottoman säästeliäästi ja vain, jos se oikeasti tuo
lisäarvoa tarinaan. Tästä olisin ainakin sen toisen jättänyt pois, koska sen
’miehen’ henkilöyden arvasin oitis. Toinen, kursiivilla painettu, onkin
mielenkiintoisempi, vaikka paikoin turhan selittelevä.
Lisäkierroksia tarinaan tuo se, että Rob Peuran tytär Lotte
on Mian luokkatoveri. Poliisin on siis todella helppoa eläytyä Mirindan
asemaan. Robin esimies Väinö Rossi potee leskimiehenä yksinäisyyttä ja
seurustelee lähinnä Kissan kanssa vapaa-aikanaan. Kumpikin poliisimiehistä jää
vielä melko ohuiksi hahmoiksi, samoin muu poliisilaitoksen väki. Poliisin
tutkintamenetelmien ja työn kuvaus ylipäätään ovat ylimalkaisia, ja niitä
kannattaisi vastaisuudessa terävöittää, jos tarkoituksena on kirjoittaa
poliisidekkarisarjaa.
Piiroinen on punonut rikosjuonen taitavasti monipolviseksi
ja yllättäväksikin, vaikka tekijän motiivi lopulta on melkoisen epäuskottava.
Lukiessani manailin myös laajaa henkilögalleriaa, mutta sen suhteen
kärsivällisyys pääosin palkitaan lopussa. Lähes jokaisella mukana olleella on jokin
osuutensa tarinassa. Vielä viimeisellä sivulla paljastuu yllättävä käänne!
Myös Piiroisen kerronta luistaa sujuvasti, oikeastaan vähän
liiankin liukkaasti, sillä muhkeassa romaanissa olisi ollut tiivistämisen varaa
paikoin rutkasti. Kuvailua ja juoneen liittymätöntä dialogia kannattaa karsia.
Lapset ovat monen kertojan kompastuskivi. Piiroinenkin kompastelee minusta
Loten ja Mian kuvaamisessa. Yhdeksänvuotiaat ovat kovin varhaiskypsiä ja
epäuskottavan aikuismaisesti ajattelevia.
Mutta kaikesta jupinastani huolimatta Pahaa parempi ei ole ollenkaan hullumpi (esikois)dekkari. Mielelläni tapaan ainakin Väinön vielä uudelleen. Mukavan tapainen mies.
Mutta kaikesta jupinastani huolimatta Pahaa parempi ei ole ollenkaan hullumpi (esikois)dekkari. Mielelläni tapaan ainakin Väinön vielä uudelleen. Mukavan tapainen mies.
Suvi Piiroinen: Pahaa
parempi
Myllylahti 2016. 320 s.
Myllylahti 2016. 320 s.
Vuoden johtolanka 20117 -ehdokas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti