Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisromaani Nainen parvekkeella herätti paljon
ennakkoajatuksia ja -odotuksia. Takakansi kuvaa teosta ”huikean omaperäiseksi
rikosromaaniksi”, ja kustantaja lähetti sen Vuoden johtolanka 2017 -kisaan,
joten ainakin dekkariodotukset oli viritetty kohdilleen. Niille mielestäni
löytyy ihan pohjaa ainakin Nuotion puolelta, onhan hänen kuusiosainen Pii Marin -sarjansa paikoin hyvinkin vetävä ja jännittävä. Pirkko Soininen
sen sijaan ei soittanut päässäni mitään kelloa, mutta Soininen on siis
toimittaja ja runoilija, jonka pidetty ja kiitelty esikoisrunokokoelma Murretut päivät voitti Runo-Kaarina-kilpailun
vuonna 2013. Ainakin tekijöillä siis pitäisi olla kapasiteettia oikeastaan
mihin vain.
Nainen parvekkeella
-nimi on lainattu suoraan Albert Edelfeltin maalaukselta, joka on keskeisessä
osassa tarinaa. Ajattelevaisesti kuva maalauksesta on painettu kirjan
etuliepeeseen, joten lukiessaan voi aina välillä katsoa maalausta ja tutkiskella
sen yksityiskohtia. (Kuva löytyy helposti myös Googlen kuvahaulla.) Nimi saa
tarinan mittaan muitakin merkityksi, ja osin minun makuuni turhan
tarkoitushakuisestikin.*
Salome Virta on kolmikymppinen Berliinissä asuva
dokumenttielokuvaohjaaja, joka haluaisi tehdä dokkarin Albert Edelfeltin
taulusta Nainen parvekkeella ja
siihen liittyvistä salaperäisistä luonnoksista. Luonnokset ovat putkahtaneet
päivänvaloon yli sadan vuoden jälkeen kyseenalaisissa olosuhteissa. Nyt
neuroottinen tutkija pitää niitä piilossa Pariisissa. Asetelmat dokumentin
tekemiselle ovat siis kimurantit, kun vielä taulun omistajan henkilöyskin on
salaisuus, joka on ensin murrettava. Lisäksi Salome haluaa punoa elokuvaansa
oman biologisen äitinsä tarinan.
Taulun omistajan etsinnästä ja sen jälkeen tämän
taivuttelemisesta mukaan dokumenttiin alkaa Salomen ja 75-vuotiaan A. S.
Joenmaan välinen sähköpostiviestien vaihto. Runsas puolet romaanista on siis
rakenteeltaan perinteistä kirjeromaania. Kirjeiden tyylikin on lähes
kauttaaltaan vanhahtavan muodollista ja kohteliasta. Salomen ja Joenmaan omat
äänet tulevat kuuluviin vain näiden kirjeiden läpi.
Kolmas nykyajan ääni tarinassa kuuluu Joenmaan nelikymppiselle
pojalle Tuomakselle, joka viettää villiä ja turhautunutta boheemielämää
Ranskassa koettaen keksiä käyttöä pelifirmansa myynnistä kertyneille rahoille.
Sattumalta Tuomaksella on Pariisissa tyhjillään asunto, johon Salome varsin
nopeasti päätyy majailemaan tietämättä, että Tuomas on asennuttanut sinne
videovalvonnan epäillessään Salomea ovelaksi taidevarkaaksi tai ainakin
häikäilemättömäksi onnenonkijaksi.
Kaiken tämän lomassa kulkee vielä toinen aikataso, Pariisi
1880-luvulla. Näkökulma on portinvartijan vaimon Hortensia Mullinsin,
lapsettomaksi jääneen lämminsydämisen naisen, joka siivoaa yläkerran ateljeessa
työskentelevän maalariherran huoneet ja hoitaa tämän kauniin mallirouvan
lapsia. Taiteilija on siis Albert Edelfelt ja malli Virginie. Heidän
kohtaloilleen Nuotio ja Soininen ovat sommitelleet käänteitä, jotka lienevät
tutkimustiedon valossa ainakin mahdollisia.
Paljon on siis aineksia ja hyvin verkkaisesti juoni lähtee
tihentymään. Tuomaksen asunnossa vierailee tuntemattomia, Joenmaan Helsingin
asunnon ikkuna särkyy mystisesti ja pariisilaistutkija Dubuffet käyttäytyy
vainoharhaisesti. Henkilöt tutustuvat toisiinsa, heidän tarinansa lomittuvat ja
risteävät, ja sitten lopulta ollaan sekä Ruissalossa että Pariisissa vastakkain
varkaiden ja kenties tappajienkin kanssa. Kuka huiputtaa ja ketä? Entä mikä on
motiivi kaiken takana?
Rikosromaanina Nainen
parvekkeella on valitettavan heppoinen. Mietin, miksi rikosjuoni ylipäätään
on haluttu teokseen punoa. Tarina olisi toiminut kenties paremmin ilman sitä.
Ainakin minä nautin lukemisesta nimenomaan rikosjuonesta huolimatta. Nuotio ja
Soininen kirjoittavat soljuvasti, vaikkakin hieman epätasaisesti, kuten Lumiomena-blogin Katja toteaa.
Runolliset kuvaukset vaihtelevat paikoin kankean ja töksähtelevän Tuomaksen
minäkerronnan kanssa (eivätkä runolliset kuvaukset oikein istu mielikuviini
sähköpostikirjeistä, ei voi mitään) hieman onnahdellen, mutta kokonaisuus on
viihdyttävän lempeä ja hienostunut.
Miljöiden valinnassa on pelattu kenties varman päälle, sillä
voisiko kiehtovampaa ja romanttisempaa ympäristöä taideaiheiselle juonelle olla
kuin keväinen Pariisi. Keskikesän Ruissalo ei silti jää paljoakaan toiseksi
pitsihuviloineen ja villiintyneine puutarhoineen. Matkakuumeen romaani siis
ainakin herättää. Samaten heräsi tarve etsiä lisää tietoa Edelfeltistä, hänen
elämästään ja teoksistaan. Jokohan olisi aika tarttua Anna Kortelaisen teoksiin? Tänä vuonna ilmestynyt Venla Hiidensalon Sinun tähtesi sopinee tämän teoksen rinnalle myös mainiosti.
Eppu Nuotio ja Pirkko
Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar. 299 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
* Väkisinkin tulee myös mieleen toisen, vieläkin
nimekkäämmän kirjoittajakaksikon Sjöwall
ja Wahlöö teos Mies parvekkeella.
Minä kuuntelin tämä äänikirjana, ja tarina toimi sellaisenakin ihan kivasti. Paikoin kirja oli hiukan hidastempoinen, ja vaikka loppu pääsi yllättämään, en silti mieltänyt tätä missään vaiheessa dekkariksi. Allekirjoitan täysin tuon, että kirjan luettuaan kaipaa matkalle keväiseen Pariisin. Minä muuten aloitin tuota Hiidensalon kirjaa, ja "Nainen parvekkeella" pyöri mielessäni sitä lukiessani. En innostunut Edelfeltin hahmosta "Sinun tähtesi" -kirjassa, ja myönnän, että se jäi kesken ja odottamaan parempaa lukufiilistä.
VastaaPoistaTämä oli ok, ei enempää. Minä pidin vanhahtavasta kirjetyylistä, mutta Tuomaksen tapa puhua ei istunut. Lopusta ei ole mitään muistikuvaa :)
VastaaPoista