Juha Numminen: Valta tappaa

Juha Nummisen dekkarien vakiohenkilöt rikostoimittaja Make Sarkala ja Krp:n rikoskomisario Naskali ovat tunnetusti yleensä sotajalalla. Naskalin mielestä toimittajat ylipäätään ovat sakaaleja, jotka janoavat verta lööppeihinsä ja sen ohella tekevät kaikkensa häiritäkseen poliisin työtä. Erityisen ärsyttävä on työssään kieltämättä Naskalinkin mielestä taitava Sarkala, isokokoinen ja ylipainoinen kaveri. Kokoa ja painoa on kertynyt myös Naskalille. Ulkoisesti hyvinkin samankaltaiset alojensa vankat ammattilaiset voisivat teoriassa olla ystäviä, mutta eipä siitä kummoistakaan jännitettä saisi dekkariin.

Sattuman oikusta sekä Sarkala että Naskali ovat jossain vaiheessa tutustuneet rikkaaseen huliviliin Toni Clas Nielseniin, joka yleisesti tunnetaan kutsumanimellä Tonic. Perintörahoillaan leveästi elelevä Tonic on turhautunut. Kiihkeästi rakastettu äiti on edesmennyt, ja siivooja huolehtii tuoreet kukatkin äidin valokuvan viereen viikoittain. Rahaa on niin että ranteita pakottaa, mutta ei oikein mitään tekemistä. Kielellisesti lahjakas mies kääntää ajankulukseen joskus dekkareita suomeksi, mutta ei siitä oikein saa tyydytystä. (Milläköhän kustantamolla on aikaa odotella Tonicin tahdilla syntyviä käännöstekstejä?)

Make Sarkala tekee reportaasia Suomen kuumimmasta julkkiksesta, sikailustaan tunnetusta Mara Lehdosta. Mies on mieltynyt alaikäisiin tyttöihin, viinaan ja huumeisiin. Maran nimi ja päivänvaloa kestämättömät seksisekoilut saavat Tonicin kiinnostuksen heräämään. Ei aikaakaan, kun hän jo näyttävään tyyliin teloittaa sekä Maran että tämän virolaistaustaisen managerin Viki Hurtin moottoritien levähdyspaikalla. Tapauksesta nousee kauhea häly, ja poliisi on neuvoton, koska mitään jälkiä tai johtolankoja ei ole. Lehdistö painostaa, mutta tulokset ovat laihoja.

Lukija tietää syyllisen, koska tarinaa kuljetetaan paitsi Sarkalan ja Naskalin myös Tonicin näkökulmasta. Jännitettäväksi jää, kumpi kissanhännänvetäjistä, Naskali vai Sarkala,  ensin hoksaa totuuden ystävästään. Sitä ennen ehtii vielä tulla lisää ruumiita. Tonicin hermot alkavat pettää, koska tappamisen huumassaan hän myös täysin odottamatta rakastuu mielettömästi. Palavan tunteen kohteena on kuvankaunis ja viileä virolainen toimittaja-kirjeenvaihtaja Lydia Aavik, joka ei Tonicin pauloihin tunnu lankeavan sitten millään. Se jos mikä tunnettua hamesankaria kismittää ja turhauttaa, ja nopeasti Lydiasta tulee miehelle pakkomielle.

Yli-ihmisharhassaan elävä Tonic ei oikein minuun uponnut. Toki Valta tappaa -dekkarin rakenne on ihan näppärä ja tekijän motiivitkin tulevat ainakin jotenkuten psykologisesti perustelluiksi, mutta jotenkin tarina silti jäi kovin teennäisen tuntuiseksi, epäuskottavaksi. Naskali ja Sarkala ovat henkilöinä jotenkin väsähtäneitä eivätkä ainakaan minuun jaksa enää vedota. Kirjassa korostuu, ehkä tahattomasti mutta kuitenkin, vanhanaikainen maskuliinisuus. Naisille on jätetty kahvinkeittäjän ja synnyttäjän roolit. Miehet tekevät oikeat työt. Naskalin hahmon toiminnassa tätä koetetaan jollain tavalla ironisoidakin. Kirjassa ei ollut ainoatakaan henkilöä, josta olisin edes vähän pitänyt tai jonka puolesta olisin tuntenut myötätuntoa.

Juha Numminen: Valta tappaa
CrimeTime 2016. 324 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.