Stein Storesen, tuo suomalainen köyhän miehen versio
norjalaisten Harry Holesta, seikkailee viidettä ja kenties viimeistä kertaa
turkulaisen Max Mannerin dekkarissa Osiris. Olen tutustunut Storesenin
omapäiseen ja hankalaan hahmoon ensimmäistä kertaa edellisessä dekkarissa Jääkyynel,
mutta mitenkään läheisiä meistä ei vielä tämän toisenkaan lukemani teoksen
myötä oikein tullut. Meillä eivät kemiat oikein kohtaa.
Osiris alkaa
nopealla ennakointikappaleella kirjan lopun kohtauksesta, jossa Storesen istuu
tuskaisena meren rannalla ja pitelee suussaan käsiaseen piippua. Onko mies
tekemässä itsemurhaa vai mitä? Asiaan siis palataan, hieman arvoituksellisesti tosin,
aivan viimeisillä sivuilla.
Viikkoa aikaisemmin Storesen huomaa elämänsä rapisevan
nopeasti ympäriltä. Ampumahaavan jäljiltä päänsäryt ovat yltyneet uudelleen, ja
lääkärillä on huonoja uutisia. Tytär kertoo yllättäen muuttosuunnitelmistaan,
ja Anna Mäen poliisinura on päätynyt pidätysselliin. Paras ystävä kertoo hänkin
lähtevänsä kaupungista ja luopuvansa asunnosta, jossa myös Storesen on viime
ajat majaillut. Yksin ja vailla asuntoa siis, eikä terveyskään hyvältä vaikuta.
Lisää takaiskuja seuraa työrintamalla. Storesen määrätään
yllättäen keikalle Ahvenanmaalle. Maarianhaminassa pidetään pieni
avaruustutkimuskonferenssi, johon on amerikkalaisen huippututkijan lisäksi
tulossa alan suurin suomalaisnimi Antti Kaartamo. Kansainvälisesti arvostettu
ja tunnettu suomalaistutkija on saanut uhkauksia, joten Storesen määrätään
hänen henkivartijakseen. Tehtävä on yllättävä, koska rikostutkijana Storesenin
tietämys henkivartioinnista tuntuu olevan lähinnä peräisin amerikkalaisista
tv-sarjoista, eivätkä yltyvät pääkivut yhtään helpota tilannetta. Tavoilleen
uskollisena Storesen suututtaa kaikki yhteistyökumppaninsa Ahvenanmaalla heti
ensi tapaamisilla.
Amerikkalaisten tv-sarjojenkaan henkivartijat eivät sortuisi
ottamaan tupla-annosta vahvaa unilääkettä ollessaan keikalla vastuussa kohteen
hengestä. Storesen sen sijaan ei epäröi, vaan luottaa lukittuihin oviin. Niinpä
aamulla Kaartamo löytyy huoneestaan kuolleena. Paikallinen poliisi ja
amerikkalaistutkijan turvallisuudesta vastannut CIA:n agentti Tom Callagher
toteavat nopeasti, että Kaartamo on tehnyt itsemurhan ampumalla itseään päähän.
Storesen ei tätä niele, koska jo nopealla vilkaisulla huoneesta löytyy useita
epäilyttäviä seikkoja. Muita poliiseja ne eivät kiinnosta.
Tyytymätön Storesen palaa Turkuun ja alkaa sairauslomallaan
järjestellä matkaa Kaartamon kotiin Kanarialle. Kaartamon kuolemasta on
nopeasti tullut pakkomielle. Storesenin on saatava asiasta totuus esille
keinolla millä hyvänsä. Valitettavasti se on kasvottoman vastustajan kannalta
hyvin epätoivottavaa. Alkaa kummallinen kilpajuoksu Kanarian saarilta Pariisiin
ja sieltä Los Angelesin kautta takaisin Maarianhaminaan. Matkalla sattuu ja
tapahtuu monenlaista, mistä osa liittyy varsinaiseen juoneen ja osa taas ei.
Sillä tosin ei ole merkitystä, koska itse juonikin on loppuratkaisuun päästessä
jotenkin kummallisesti karannut ainakin lukijan käsistä.
Jääkyynelen tavoin
Osiris sisältää paljon aineksia ja
vaikutteita. Poliisiromaania on huoletta yhdistelty agenttitrilleriin ja sekaan
on heitelty sattumia myös tieteisjännäristä. Sekoittelussa ei sinänsä ole
mitään vikaa, oikeastaan päinvastoin, mutta Manner ei saa palasia sopimaan
yhteen ja lopputulos on valitettavan sekava ja epälooginen. Yllättävästä
loppuratkaisusta jää jotenkin löysä tuntuma. Kansainvälistä trilleriä on
koetettu kovasti rakentaa matkan varrella, mutta kun se ei oikein ole ottanut
tuulta siipiensä alle, onkin vetäisty kotoisampi ratkaisu hihasta.
Max Mannerin Jääkyynelen
ja Osiriksen luettuani mietin jälleen
kerran, miksi kirjojen julkaisemisella tuntuu olevan niin mieletön kiire.
Mannerin dekkarit ovat ilmestyneet vuoden välein, ja kummallekin kirjalle olisi
selvästi ollut eduksi kunnon sulattelu, pysähtyminen ja hiominen. Olisi
tarvittu aikaa ideoiden jalostamiseen ja kehittämiseen. Nyt ne on tavallaan
tuhlattu julkaisuaikataulun kireyden takia. Onko mahdotonta ajatella, että
dekkari ilmestyisikin vaikka joka toinen vuosi, jos samalla saataisiin tasoa
nostettua? Manner olisi myös hyötynyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta, tai
ainakin sellainen maku minulle jäi. Onko kukaan sanonut, että nyt lähtee juoni
lapasesta tässä kohtaa, ja hei, unohdit, että CIA tuskin jättää kiivaasti etsimänsä
miehen matkatavaroita tsekkaamatta?
Vielä sananen kirjan taitosta. Taittajan tehtävähän on
asetella teksti kirjan sivuille luettavaan muotoon. Osiriksen taittaja on päässyt muutamaan kertaan pahasti
herpaantumaan, sillä kuvan kaltaisia tekstiklönttejä on päässyt livahtamaan
painoon asti liian monta.
Toiset lukijat ovat lukeneet Osirista toisin silmin tai ainakin saaneet siitä irti minua
enemmän. Kirjavinkkien Mikko toteaa
yhteenvetona, että ” Osiris on kelpo dekkari, jossa riittää käänteitä ja ajojahdin tuntua.” Suomi lukee -sivuston Krista toteaa, että ”Osiriksessa ovat kaikki hyvän dekkarin ainekset kohdallaan.” Kirjailijakollega
Juha Mäntylä kirjoittaa Kirjanvuoksi-bloginsa arviossa Osiriksen olevan ”täyden kympin dekkari.” Ruumiin
kulttuuri -lehden (2/2016) arvostelussa Pertti Vuorinen jättää kokonaan
arvottamatta teoksen ja tyytyy selostamaan juonen pääpiirteitä.
Max Manner: Osiris
CrimeTime 2016. 377 s.
CrimeTime 2016. 377 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti