Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema

”Kirjallisuutta, elokuvia ja musiikkia harrastava Joonas Koskimaa (s. 1987) asuu Heinolassa avovaimon, kahden lapsen ja mäyräkoiran kanssa. Ammatiltaan hän on tehdastyöntekijä, jota ei ole vielä korvattu robotilla.” Näin esitellään esikoisdekkaristi kustantaja Myllylahden nettisivuilla ja Sankaripoliisin kuolema -dekkarin takakannessa.

Koskimaan dekkari aiheutti minussa hämmennystä ja harmittelua. Jälleen kerran pintaan pulpahti kiukuttava ajatus, että keskeneräinen teos on laitettu painoon. Ainakin kertaalleen uudelleen kirjoittaminen ja sen jälkeen huolellinen oikolukukierros. Nämä olisivat olleet minun toiveeni ja vaatimukseni, mikäli niitä kysyttäisiin. Kun teksti on kerran painettu, korjailu on myöhäistä.

Kunnon oikeakielisyys- ja tyylinhiontatreenit pitäisi laittaa pakollisiksi kaikille kirjan julkaisemista edes harkitseville kirjoittajille. Loppuun asti viilatun kielen merkitystä ei kannata väheksyä, sillä tämäkin kirja olisi todennäköisesti jäänyt minulta kesken ensimmäisen kolmanneksen aikana juuri huolimattoman kieliasun takia, jollei teos olisi ollut mukana Johtolanka-kisassa.

Mikä sitten on kielessä vikana? Kirjoittaja viljelee surutta kaksoispassiivia, yhdyssanojen oikeinkirjoituksessa on horjuntaa, samoin alkukirjaimissa, sanaa ’reilu’ pudotellaan alati kummallisesti ja niin edelleen. Repliikeissä on jäänyt välimerkein ilmaisematta puhujan epäröinti, ja sanat loppuvat omituisesti kesken tai ne seuraavat toisiaan epäselvyyttä aiheuttaen. Osa puutteista menee siis taiton piikkiin, osa oikoluvun.

Hankalampi ongelma on ylipäätään dialogin ja paikoin kerronnan kömpelyys. Monen aloittelevan kirjoittajan tavoin Koskimaa selostaa uskollisesti henkilöidensä aamupalat ja muut arkitoimet yksityiskohtia säästelemättä. Vielä se ei onnistu kovin luontevasti, ainakaan kokonaan. Harjoittelu ja se kuuluisa hionta auttanevat tässä ajan mittaan. Kielen täsmällisyyteen kannattaa muutenkin panostaa. Kun henkilö ’kertoo valehdellen’ jonkin asian, hän valehtelee.

Huomioni siis kiinnittyi ennemminkin kieleen kuin itse tarinaan, mikä sekin kertoo jo jotain. Armottominkin kielipoliisi tempautuu toisinaan niin vahvasti vetävän tarinan imuun, etteivät edes lauseenvastikevirheet saa rikottua tunnelmaa. Niin ei valitettavasti Sankaripoliisin kuoleman parissa käynyt, vaikka aineksia teoksessa kunnon dekkariin toki onkin.

Alkuun lähdetään prologilla, jossa Kari ’Kapu’ Karhula istuu kotonaan syömässä unilääkkeitä ja juomassa viskiä. Huoneen nurkasta toimenpidettä tarkkailee uhkaava hahmo pellenaamari kasvoillaan.

Kun Kapun kalmo sitten löytyy, se herättää kuhinaa Helsingin poliisissa. Kapu Karhula oli jo eläköitynyt ylikomisario, jonka ura oli aikanaan menestystarina. Karhula ratkaisi useita merkittäviä rikoksia ja sai sankaripoliisin maineen. Lukijalle näistä uroteoista kerrotaan palasia lukujen alkuun sijoitetuilla lehtileikkeillä. Uutiset ovat fiktiota, mutta ne mukailevat osittain oikeita rikoshistorian tapauksia.

Kapu kuolema näyttää itsemurhalta, mutta nuori konstaapeli Aleksi Miettinen on eri mieltä. Miksi tiettävästi jo vuosia kuivilla ollut ylikomisario olisi ladannut kaappinsa täyteen viinaksia? Asia alkaa vaivata Aleksia, ja hän alkaa penkoa Kari Karhulan menneisyyttä löytääkseen jonkun, joka halusi sankaripoliisin kuolevan.

Aleksilla riittää ongelmia omastakin takaa. Vaimo on ottanut pariskunnan yhteisen lapsen ja lähtenyt. Illat Aleksi istuu kotonaan ja tissuttelee olutta. Kuntokin on päässyt romahtamaan, ja kaapista alkaa kuulua Captain Morganin kuiskintaa yhä useammin. Töissä ei pyyhi hyvin. Esimiehet kisailevat kunniasta keskenään, ja Aleksia tuntuvat vierastavan kaikki muutkin poliisit, vaikka syy ei oikein lukijalle avaudu. Kolmikymppinen Aleksi on kaiken lisäksi kummallinen digiänkyrä, jolle sähköpostin lukeminenkin tuntuu olevan melkoisen vaikeaa.

Aleksi alkaa siis penkoa sankaripoliisin (termiä viljellään kirjassa puuduttavan tiheään) uraa ja yksityiselämää. Hämmästyksekseen Aleksi huomaa pian, että Karhulan elämässä on ollut koko joukko salaisuuksia. Osa niistä on tainnut olla suoranaisia rikoksiakin. Sankaripoliisin maine onkin siis ollut vain lumetta? Mutta ketkä kaikki ovat tienneet Karhulan väärinkäytöksistä? Ketkä ovat mukana salailussa? Kuka on Karhulan kuoleman takana?

Mitä enemmän Aleksi asioita penkoo, sen rumempia yksityiskohtia pulpahtelee pintaan. Valitettavasti Koskimaa on päättänyt räväyttää kaikki sairaat yksityiskohdat myös lukijan silmille niin, että teoksen loppuvaiheissa voi jo hyvin puhua iljettävyyksillä mässäilystä.

Lopussa vyyhti selvittyy hieman liiankin helposti, kun syyllinen suorastaan läväyttää todisteet Aleksin syliin. Kaikki Aleksin uumoilemat kuprut saavat siististi selityksensä. Kuinka uskottavaa kaikki on, jäänee jokaisen lukijan itsensä arvioitavaksi. Aarnio-oikeudenkäynnin tuoksinassa on lopulta helppo niellä tämäkin tarina. Valitettavasti.

Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema
Myllylahti. 261 s.

Vuoden Johtolanka 2017 -ehdokas.

Suomi lukee -sivuston Krista luki Sankaripoliisin kuoleman jo viime kesän dekkariviikolla ja piti paljon minua enemmän lukemastaan. Kirjavinkkien Tuijan kanssa näkemyksemme sekä kohtaavat että erkanevat.


#dekkariviikko kirjablogeissa