Hämeenlinnassa maaliskuu pitää sisällään jo lupauksen
keväästä. Aurinko lämmittää päivisin hankia, jotka öisin jäätyvät
koppuraisiksi. Sitä koppuraa hämärämiehet kiittelevät, sillä siihen ei jää
jälkiä. Ei Hämeen ainoan turkistarhankaan liepeille.
JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarjan kolmannessa
osassa Maaliskuun mustat varjot
tavataan yksityisetsivät Arosuo ja Tulikoski entisissä puuhissaan. Bisnekset
ovat suurin piirtein pysähdyksissä, eikä Juho Tulikoski käsitä, millä rahoilla
eno miesten toimistoa pyörittää. Bodomjärven murhia koskevan leikeaineiston
sisällään pitävä kenkälaatikko kaivetaan turhan tiuhaan esille. Mutta tällä
kertaa eno myös ratkaisee melkoisen vedenpitävästi tuon rikoshistoriamme synkän
klassikon. Juho kuitenkin joutuu vannomaan, että pitää ratkaisun omana
tietonaan, joten en sitten minäkään sitä tässä paljasta.
Retromurhan lisäksi miehiä työllistävät maaliskuussa lähinnä
eläimiin liittyvät jutut. Ensinnäkin Juho ottaa omin päin ratkaistavakseen
kadonneen vehnäterrierin tapauksen, joka haiskahtaa pentutehtailijan jälkien
peittelyltä. Avukseen Juho saa innokkaan ja kovaotteisen parturi-kampaaja
Helin, jonka suhteen Juho tuntuu elättelevän jonkinlaisia hempeitäkin haaveita.
Koira-asiat jäävät kuitenkin pitkäksi aikaa sivuun, kun
toimistolle marssii Hämeen ainoa minkkitarhaaja Paavo Kirnukorpi. Mies näyttää
piinatulta, eikä ulkonäkö petäkään pahasti. Yöunet ovat menneet, koska Kirnukorpi
on vakuuttunut, että häntä uhataan. Joku hiippailee öisin minkkitarhan liepeillä.
Arosuon ja Tulikosken epäilyt kääntyvät oitis kettutyttöjen ja vastaavien
eläinaktivistipiirien suuntaan, mutta Kirnukorpi kiistää tämän vaihtoehdon
jyrkästi. Toisaalta myös poliisin puoleen kääntyminen on jostain syystä
poissuljettu vaihtoehto. Raha kelpaa, joten Arosuo suostuu ottamaan
jonkinlaisen vartiointitehtävän vastaan. Käytännön työnhän tekee kuitenkin
firman nuorempi työntekijä.
Todisteita hiiviskelijästä minkkitarhojen liepeiltä
löytyykin, ja etsivätoimisto alkaa pöyhiä Kirnukorven perhesuhteita ja
liiketoimia. Esiin nousee niin eläinaktivisteja, kummallisen hyviä tuottoja,
omistajakuvioita kuin erikoisia ihmissuhdekiemuroitakin. Oma lisämausteensa on,
että useammastakin langanpäästä löytyy jonkinlainen linkki myös Arosoiden
riitaisan suvun haaraumiiin.
Valitettavasti on kuitenkin yhdyttävä Ruumiin kulttuurin (2/2017) Kirjakäräjien Antti Turusen arvioon:
”Kertomusta vaivaa pieni sekavuus, eikä lukija ole aina ihan kartalla tutkinnasta, sivuhenkilöistä ja tapahtumista. Juoni ei kasva kovin kiinnostavaksi eikä kirjailija tunnu saavan sitä lentoon, vaikka puitteet olisivat olemassa. Idea on hyvä, ja Koskinen on kokenut ja sujuva kirjoittaja.”
”Kertomusta vaivaa pieni sekavuus, eikä lukija ole aina ihan kartalla tutkinnasta, sivuhenkilöistä ja tapahtumista. Juoni ei kasva kovin kiinnostavaksi eikä kirjailija tunnu saavan sitä lentoon, vaikka puitteet olisivat olemassa. Idea on hyvä, ja Koskinen on kokenut ja sujuva kirjoittaja.”
Viihdyin siis mainiosti pääosin leppoisan verkkaisesti etenevän
tarinan parissa. Juho Tulikoski on mukavan tapainen kaveri, joka ei ärsytä,
jossei nyt vähäsen ajoittaisen saamattomuutensa takia. Arosuo tuo mukavaa
särmää kaksikkoon. Heli voisi saada enemmänkin jalansijaa vastedes, sillä tämä
nainen ei turhia kaihtele, kun on toiminnan aika. Muilta osin meno on sitten tosiaankin hieman turhan vaisua. Hieman lisää potkua ja jäntevyyttä saisi olla, ja niihin Koskisella olisi kyllä eväät olemassa.
Juhon yksityiselämä saa kirjan lopussa kiinnostavan
käänteen, joten Huhtikuun hiipuvaa rakkautta vain odottelemaan.
JP Koskinen:
Maaliskuun mustat varjot
CrimeTime 2017. 240 s.
Arvostelukappale.
Murhan vuosi:
Tammikuun pimeä syli
CrimeTime 2017. 240 s.
Arvostelukappale.
Murhan vuosi:
Tammikuun pimeä syli
Maaliskuun mustat varjot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti