JP Koskinen: Maaliskuun mustat varjot

Hämeenlinnassa maaliskuu pitää sisällään jo lupauksen keväästä. Aurinko lämmittää päivisin hankia, jotka öisin jäätyvät koppuraisiksi. Sitä koppuraa hämärämiehet kiittelevät, sillä siihen ei jää jälkiä. Ei Hämeen ainoan turkistarhankaan liepeille.

JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarjan kolmannessa osassa Maaliskuun mustat varjot tavataan yksityisetsivät Arosuo ja Tulikoski entisissä puuhissaan. Bisnekset ovat suurin piirtein pysähdyksissä, eikä Juho Tulikoski käsitä, millä rahoilla eno miesten toimistoa pyörittää. Bodomjärven murhia koskevan leikeaineiston sisällään pitävä kenkälaatikko kaivetaan turhan tiuhaan esille. Mutta tällä kertaa eno myös ratkaisee melkoisen vedenpitävästi tuon rikoshistoriamme synkän klassikon. Juho kuitenkin joutuu vannomaan, että pitää ratkaisun omana tietonaan, joten en sitten minäkään sitä tässä paljasta.

Retromurhan lisäksi miehiä työllistävät maaliskuussa lähinnä eläimiin liittyvät jutut. Ensinnäkin Juho ottaa omin päin ratkaistavakseen kadonneen vehnäterrierin tapauksen, joka haiskahtaa pentutehtailijan jälkien peittelyltä. Avukseen Juho saa innokkaan ja kovaotteisen parturi-kampaaja Helin, jonka suhteen Juho tuntuu elättelevän jonkinlaisia hempeitäkin haaveita.

Koira-asiat jäävät kuitenkin pitkäksi aikaa sivuun, kun toimistolle marssii Hämeen ainoa minkkitarhaaja Paavo Kirnukorpi. Mies näyttää piinatulta, eikä ulkonäkö petäkään pahasti. Yöunet ovat menneet, koska Kirnukorpi on vakuuttunut, että häntä uhataan. Joku hiippailee öisin minkkitarhan liepeillä. Arosuon ja Tulikosken epäilyt kääntyvät oitis kettutyttöjen ja vastaavien eläinaktivistipiirien suuntaan, mutta Kirnukorpi kiistää tämän vaihtoehdon jyrkästi. Toisaalta myös poliisin puoleen kääntyminen on jostain syystä poissuljettu vaihtoehto. Raha kelpaa, joten Arosuo suostuu ottamaan jonkinlaisen vartiointitehtävän vastaan. Käytännön työnhän tekee kuitenkin firman nuorempi työntekijä.

Todisteita hiiviskelijästä minkkitarhojen liepeiltä löytyykin, ja etsivätoimisto alkaa pöyhiä Kirnukorven perhesuhteita ja liiketoimia. Esiin nousee niin eläinaktivisteja, kummallisen hyviä tuottoja, omistajakuvioita kuin erikoisia ihmissuhdekiemuroitakin. Oma lisämausteensa on, että useammastakin langanpäästä löytyy jonkinlainen linkki myös Arosoiden riitaisan suvun haaraumiiin.

Valitettavasti on kuitenkin yhdyttävä Ruumiin kulttuurin (2/2017) Kirjakäräjien Antti Turusen arvioon:

”Kertomusta vaivaa pieni sekavuus, eikä lukija ole aina ihan kartalla tutkinnasta, sivuhenkilöistä ja tapahtumista. Juoni ei kasva kovin kiinnostavaksi eikä kirjailija tunnu saavan sitä lentoon, vaikka puitteet olisivat olemassa. Idea on hyvä, ja Koskinen on kokenut ja sujuva kirjoittaja.”

Viihdyin siis mainiosti pääosin leppoisan verkkaisesti etenevän tarinan parissa. Juho Tulikoski on mukavan tapainen kaveri, joka ei ärsytä, jossei nyt vähäsen ajoittaisen saamattomuutensa takia. Arosuo tuo mukavaa särmää kaksikkoon. Heli voisi saada enemmänkin jalansijaa vastedes, sillä tämä nainen ei turhia kaihtele, kun on toiminnan aika. Muilta osin meno on sitten tosiaankin hieman turhan vaisua. Hieman lisää potkua ja jäntevyyttä saisi olla, ja niihin Koskisella olisi kyllä eväät olemassa.

Juhon yksityiselämä saa kirjan lopussa kiinnostavan käänteen, joten Huhtikuun hiipuvaa rakkautta vain odottelemaan.

JP Koskinen: Maaliskuun mustat varjot
CrimeTime 2017. 240 s.

Arvostelukappale.

Murhan vuosi:

Tammikuun pimeä syli

Helmikuun kylmä kosketus

Maaliskuun mustat varjot