Jussi Lehtomäki: Kerrostalosusi

Nelihenkinen perhe muuttaa uuden, vielä rakentumassa olevan lähiön kerrostaloon: isä Aaro, äiti Verna, 6-vuotias Ida ja vauvaikäinen pikkuveli Ilo. Kaikki ovat iloisia ja innoissaan uudesta kauniista kodista paitsi Ida, joka ikävöi hurjasti Rasmusta, perheen koiraa. Äidin mielestä uuteen kotiin ei ole voinut tuoda koiraa, joten Rasmus on jätetty entisen kodin lähelle hyvään perheeseen. Ida koettaa tutustua uuteen taloon laskemalla portaita ja päätyy jonnekin neljäntuhannen hujakoille. Ylimmässä kerroksessa asuu isän mukaan noita, eikä sinne tai vintille ole pienillä tytöillä mitään asiaa.

Näin idyllisissä tunnelmissa alkaa Jussi Lehtomäen esikoisromaani Kerrostalosusi. Pian idylli kuitenkin särkyy karmealla tavalla, kun Ida katoaa. Tämä seikka paljastetaan jo takakannen ensimmäisellä rivillä ja tapahtuukin tarinan alkumetreillä, joten sen voi tässä juonta liikaa paljastamatta myös kertoa.

Lyhyessä epilogissa kaksi teini-ikäistä murtautuu autioksi luulemaansa taloon aikeinaan napata mukaansa jotain myytäväksi kelpaavaa. Talo ei kuitenkaan ole aivan vaaraton. Sen uumenissa vaanii petoja, joista suurin ja kauhein hyökkää armotta pojan kimppuun. Tyttö pakenee talon kellariin ja putoaa autotallin rasvamonttuun. Hieman toinnuttuaan hän huomaa, että montussa on jo joku muukin. On ollut jo kauan…

Pinnalta katsoen Kerrostalosusi voisi olla hyvinkin tavanomainen psykologinen trilleri. Pienten lasten katoamiset kun ovat jännitysromaanien perusaiheita. Lehtomäki kuitenkin käsittelee aihetta raikkaasti ja koukuttavastikin. Kerronta haastaa lukijan sekä kielen että tarinan tasolla. Vinkiksi kirjaa vielä lukemattomalle: lue tarkasti, kuuntele henkilöitä herkällä korvalla äläkä usko mihinkään! Itse lähdin alkuun lukemaan hieman turhankin huolettomin mielin, ja uskon, että huomaisin toisella lukukerralla koko joukon vihjeitä asioiden ’oikeasta’ laidasta jo aikaisemmassa vaiheessa kuin mitä nyt huomasin.

Lehtomäki kuvaa oivaltaen ihmisten reaktioita ääritilanteissa. Vanhemmat syyttävät itseään ja toisiaan syvässä hädässään. Ulkopuolisten apu ja myötätunto tuntuvat tunkeilulta ja kestämättömältä taakalta. Nopeasti ihmiset alkavat myös ajatella, että perheen asiat eivät ole tainneetkaan olla ihan kunnossa. Entäpä jos isä tai äiti on itse jotenkin aiheuttanut tytön katoamisen? Etsinnät käynnistyvät kiivaina, mutta alkavat päivien kuluessa hiipua. Vernan on mahdotonta luopua toivosta. Mieli tuntuu hajoavan. Jokin osuutensa yläkerrassa asuvalla muorillakin tuntuu tarinassa olevan, samoin pihalla asuntoihin tuijottavalla miehellä.

Kerrostalosusi ei ole ihan helppo trilleri. Se vaatii lukijaltaan keskittymistä ja kärsivällisyyttä, mutta lopussa kaikki vaiva palkitaan, kun suurin osa palasista loksahtaa kauniisti kohdilleen. Lukija saa kokea melkoista oivaltamisen iloa, mikä aina on plussaa. Eräs hyvin keskeinen asia jäi kuitenkin juonen osalta minulle avoimeksi. Pitänee lukea kirja vielä uudelleen, koska en ole saanut kysymykseeni vastausta vielä toistaiseksi keneltäkään kirjan lukeneelta.

Kerronnassa ja tarinassa ylipäätään hyödynnetään runsaasti satuja ja myyttisiä aineksia. Aaron bravuuri isänä on kertoa Idalle iltasatuja. Aaron ja Idan lempisadut ovat pelottavia ja jännittäviä, eivät mitään nössöjä prinsessasatuja. Susi on keskeinen motiivi, joka toistuu jo kirjan nimessä ja matkan varrella monessa muodossa. Entä miksi kylpyhuoneremppaa tekevän vähän niljakkaan miehen sukunimi on Louhi? Tuskin ihan sattumalta. Myös unella ja unilla on osuutensa tarinassa, samoin muistoilla ja ylipäätään ihmismielen kerrostumilla. Mikä on totta? Miten lapsi näkee maailman toisin kuin aikuinen?

Jussi Lehtomäki on ammatiltaan dokumenttielokuvien ohjaaja ja tuottaja. Sekin osaltaan selittänee Kerrostalosuden olemusta. On helppoa nähdä tarina mielessään elokuvana. Ehkä vielä nähdäänkin?

Jussi Lehtomäki: Kerrostalosusi

Myllylahti 2016. 285 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.